Comments on: Elämä avioeron jälkeen

By: Surusilmä

Surusilmä — Wed, 08 Feb 2012 21:16:30 +0000

Olen itse eronnut jo yhdeksisen vuotta sitten. Mies ilmoitti täysin yhtäkkiä 17 vuoden avioliiton jälkeen haluavansa eron. Olin täysin shokissa ja seurasin kuin sumussa seuraavia viikkoja – sitä kuinka ositus tehtiin ja hän muutti yhteisestä kodista pois jo viikon kuluttua tuosta keskustelusta. En edes saanut tilaisuutta keskustella asioista tai ehdottaa parisuhdeterapiaa tms… Tuskin edes muistan kunnolla eroa seurannutta vuotta.

Uppouduin itse työntekoon ja olenkin erosta lähtien ollut uraputkessa. Suru ja masennus hiipii aina välillä pintaan ja ajatus siitä, että tilanteelle olisi vielä ollut tehtävissä jotakin. Syy, miksi nyt tänne aiheesta avaudun on se, että olen ollut pari viikkoa sairaslomalla ja kun on aikaa ajatella asioita olen ollut todella surullinen ja ahdistunut. Pyöritän edelleen mielessäni noita yhdeksän vuoden takaisia asioita pääsemättä niistä yli. Sanomattakin siis selvää etten ole selvinnyt erostani ja kun en sitä tässä ajassa ole tapahtunut sitä tuskin tulee koskaan tapahtumaankaan.

Olen aika ajoin ajatellut mennä puhumaan tästä jollekin ammattiauttajalle, mutta hylännyt ajatuksen sitten. Olen jo sopeutunut ajatukseen siitä, että tulen elämään lopun elämääni yksin. Minulle ei edes ole olemassa muuta vaihtoehtoa – olen luonteeltani niin sitoutunut ettei erokaan katkaissut sitä psyykkistä sidettä mikä oli muodostunut.

By: Yritetty on

Yritetty on — Wed, 22 Jun 2011 20:40:27 +0000

Olipa täällä hyviä kirjoituksia. Olen itsekin nelikymppinen, vastaikään eronnut nainen. Minun ja mieheni ykkösongelma oli seksi. Sitä oli mieheni mielestä liian vähän koko 15 vuotta kestäneen avioliittomme ajan. Ensimmäiset pettämiset tapahtuivat jos suhteen alkuaikoina, sitten oli pitkään rauhallista kun lapset olivat pieniä. Hän varmaan tosissaan yritti.
Ja kyllä yritin minäkin. Tykkään itsekin seksistä, mutta luottamuspula toiseen ja jatkuva seksin kinuaminen, kiristäminen ja vonkaaminen vei halut. Tunsin itseni pelkäksi reiäksi. No sitä seksiä oli sitten noin kerran viikossa tai kahdessa. Mies käytti liian vähäisiä seksihalujani syynä pettämiseen. Oli prostituoitua, työkaveria, baarista iskettyjä tyttösiä, seksipalstoja, puhelinseksiä, seksiä miesten kanssa yms. Osasta tiesin jo avioliiton aikana mutta annoin omasta syyllisyydentunteesta johtuen aina anteeksi. Kunnes en enää sitten jaksanutkaan. Ajattelin niinkuin ‘Kipeä päätös’ että perheen puolesta jaksan viimeiseen asti. Mutta eihän se niin mene.
No nyt on sitten erottu. Lasten ja miehen vuoksi tuntema syyllisyys on melkoinen. Olemme ex-mieheni kanssa paljon edelleen tekemisissä, hän sanoo usein olevansa yksinäinen. On kornia, että näki avioliitomme mitättömänä jos siihen ei kuulunut tarpeeksi seksiä, nyt hän on huomannut että ehkä siinä parisuhteessa on muutakin. Rakastan häntä jollain lailla kuitenkin edelleen.
Niin, vielä tähän syyllisyyteen ja masennukseen. Olen miettinyt terapeutille menoa näin jälkikäteen. Ajattelin, että jos saisin perspektiiviä vähän asioihin. Ja epäilen että tässä meidän kuviossa on jotain piirteitä läheisriippuvaisuudesta ja/tai seksiriippuvuudesta. Kommentteja tähän tarinaan??

By: Kaikkea liikaa

Kaikkea liikaa — Fri, 20 May 2011 07:43:33 +0000

rakkaani pettäjälle;
Sinulla on oikeus omaan elämään ja oikeus tehdä päätökset elämästäsi. Sinulla on oikeus olla vastaamatta muiden käytöksestä, tunteista ja ongelmista. Sinulla on oikeus kasvaa ja muuttua sekä suuttua rakastamillesi ihmisille. Sinulla on oikeus saada arvokasta ja kunnioitavaa kohtelua. Sinulla on myös oikeus erota sekä oikeus kaivata omaa tilaa ja aikaa. Minulla on oikeus sanoa “En tiedä”.

By: rakkaani pettäjä

rakkaani pettäjä — Mon, 10 Jan 2011 01:41:20 +0000

Olen luonteeltani ihminen joka puhuu kaikki asiat ulos, mieheni on vastakohta. Yhteisen taipaleemme aikana, jota on kestänyt 28 vuotta, minä olen puhunut, hän vaiennut tai puhunut sitten kun on minä olen tarpeeksi”mäkattänyt”. Olemme eläneet ihannesuhteessa ulkopuolisten mielestä ja minunkin mielestä. Monesti olen tehnyt inventaariota elämästäni ja ollut siihen varsin tyytyväinen josta olen lähettänyt kiitoksen johonkin ylöspäin. Vuoden 2010 tammikuussa alkoi tuntua, että jokin on pielessä. Annoin kuitenkin asian olla, mutta tilanne tuntui jatkuvan ja tuntemukset voimistuvan. Maaliskuussa otin asian puheeksi. Siitä hetkestä alkoi karista tyytyväisyys elämääni. Miehelläni oli useita suhteita koko yhdessäolon ajan. Eräs suhde oli alkanut jo kaksi vuotta ennen meidän taapamista ja jatkunut koko ajan, kuulema muutamia vuosia ollut tauolla meidän tapaamisen jälkeen. Hänellä oli suhteet seitsemän eri naiseen, hieman erilaisissa vaiheissa olevia suhteitä. Hän kävi tammikuussa etelänlomamatkalla toisen kerran naisen kanssa joka asuu toisella puolella Suomen. Aikaisemmilta lomamatkoilta oli voimassa vielä pari muuta suhdetta. Paikallisia suhteita oli tuon pitkän suhteen lisäksi kolme. Hän halusi jatkaa liittoamme ja vannoi, että kakki ulkopuoliset suhteet ovat ohi, mutta kuiten sain selville, että joitakin oli jäänyt pois ja jotku jatkuivat (tietämäni mukaan) elokuulle ja vieläpä marraskuussa oli yksi suhde voimassa. Hain apua kaikista mahdollisista pakoista jaksaakseni ja välttyäkseni vahingoittamasta itseäni. Vaadin hantä hankkimaan asunnon ja sen hän tekikin, muutti marraskuussa. Kuitenkin hän vielä tänäkin päivänä kyseli, että joskoon kuiten hän saisi muuttaa takasin. Haluasin hänen kuitenkin kertovan syitä mitkä olivat johtaneet näihin suhteisiin. Hän totesi vain, ettei osaa puhua. Haluan asua yksin, mutta rakastan miestäni ja suren hänen puolestaan kun tiedän hänen kärsivän erostamme. Teenkö väärin häntä kohtaan jos pidän itsekkäästi kiinni siitä, että haluan erota?

By: Isoäiti

Isoäiti — Sat, 23 Oct 2010 10:12:01 +0000

Voi mitten tuttuja ajatuksia, ja voi miten selvästi muistan sen ero-tuskan vaikka omasta avioerostani onkin jo kuusitoista vuotta, niin ja vaikka itse olin aloitteen tekijä. Syy miksi ne ajat ja ero-tuntemukset nousevat pintaan nyt on että oma lapseni on nyt samassa tilanteessä kuin isänsä 16 v. sitten, eli puoliso muuttaa kodista pois. En voi korostaa sitä miten tärkeää olisi kertoa puolisolle omasta pahasta olostaan liitossa hyvissä ajoin ja miten tärkeää toisen puolison olisi ottaa toisen paha olo vakavasti, Muutenhan käy niin että kun eroa harkitseva työstää asiaa yksikseen niin tuntuu helposti siltä että oma paha olo johtuu yksinomaan puolisosta josta sen tähden pitää päästä eroon mahdollisimman pian jotta paha olo väistyisi. Todellisuudessa se oma paha olo vo, ainakin osittain,i olla väsymyksen, stressin ja ikäkriisin aiheuttamaa jonkin asteista masennusta. Jo kolmekymmpisenä voi tulla paha ikäkriisi jolloin kyseenalaistetaan oma elämäntilanne ja etenkin parisuhde.
Itselläni iski alla nelikymppisenä paha ikäkriisi. Vaikka oli (ja on) neljä rakastamaani mukulaa alkoi tuntua että elämä miehen kanssa johon en saanut syvällisempää keskusteluyhteyttä, oli tyhjää. Vaikka elin parisuhteessa tunsin itseni yksinäiseksi ja hylätyksi. KUn sitten varovaisesti ehdotin miehelleni avioeroa hän, suureksi yllätyksekseni, oli samaa mieltä kanssani; parasta erota. Kului kuukausia ilma konkreettisia toimenpiteitä. Joulun alla laitoimme eron vireelle, Se oli surun täyteinen joulu. Samoihin aikoihin kävi niin että tapasin nykyisen aviomieheni. Ihastuin ja rakastuin kuin teini-ikäinen. Käytännön syistä asuimme lasten isän kanssa saman katon alla vielä puolisen vuotta ennen poismuuttoani. SEn puolen vuoden aikana ero-ahdistus astui kuvioihin. Miehen ahdistui tulevasta erosta ja minä ahdistuin nähdessäni hänen ahdistuksena. Itkimme paljon yhdessä ja erikseen. Itse sairastuin vatsahaavaan ja yli vuoden kestävään lääkitystä vaativaan masennukseen. ILman lääkitystä en olisi selvinnyt yli sitä tuskaa mitä pois muuttaminen yhteisestä kodista aiheutti. Yksinäiset viikonloput uudessa kodissani oli pelkkää ahdistusta ja lasteni ikävää. Sitä ei uusi miesystävä pystynyt poistamaan. Hänen eronsa ei vielä silloin ollut selvä joten hän vietti viikonloput vanhan perheensä luona, Mutta kenelle olisin ahdistustani ja lasteni ikävää vuodattanut?? Itsehän olin eron halunnut ja sain näin ollen kantaa hedelmät.
Mutta mikä vieläkin painaa mieltä on juuri lapset, nyt jo kaikki aikuisia. Emme nimittäin pystyneet valmistamaan heitä tulevaan eroon. Itse olin niin rikki etten asiasta voinut itkemättä puhua kenellekään. Lääkärissä ja pyskologilla käydessäni itkin suurimman ajan. Vieläkin kyyneleet virtaavat kun ajattelen menneitä. Kävi nimittäin niin että lasten isä alkoi turvautua viinapulloon lohtua etsiessään eikä ajan myötä enää pystynyt huolehtimaan edes itsestään vaan joutui myymään kodin ja kuoli lopulta viinan seurauksiin. Tästä kannan syyllisyyttä lopun elämääni.

By: Mammastiina

Mammastiina — Thu, 21 Oct 2010 12:24:48 +0000

Ei kannata missään nimessä katkaista väliä lapsiin! Jokaisella lapsella on oikeus isään ja äitiin, ja vaikka lapsi usein kiintyykin myös uusperheissä äiti – ja isäpuoliin (eikä siinä ole mitään väärää, sehän olisi kamalaa jos lapsi kärsisi kyseisen henkilön läsnäolosta) niin omat vanhemmat ovat aina ehdottoman tärkeät lapsille, vaikka kaiken kiukuttelun keskellä sitä ei aina huomaisikaan.

By: Jätetty

Jätetty — Fri, 01 Oct 2010 17:59:49 +0000

Isolle karhulle:
En tosiaan ole yllättynyt siitä, mitä vaimollasi on ollut vireillä jo ennen ilmoitustaan avioerosta. On niin samanlaista käytöstä kuin mitä miehelläni oli. Se aikaansaa katkeruutta, se satuttaa niin…
Tietenkään Sinun ei tarvitse olla aina valmiina lapsia varten. Ja tietenkin sitä veistä kierretään haavoissasi tarkoituksella. Yritä olla näyttämättä, miten sattuu… Vaimollesi “tekisi varmaan hyvää” huomata että Sinullakin on muutakin elämää kuin lapset, eli että olisi jotain sovittua menoa, ettet “valitettavasti pysty nyt ottamaan lapsia”… Ymmärrän, että ajattelet, että Sinun pitää, jotta säilyt lastesi mielissä, isänä. Ei se voi olla siitä kiinni! Todellakaan.
Itse tunnistan itsessäni mustasukkaisuuden lapsistani; en haluaisi heidän olevan isänsä kanssa juurikaan tekemisissä, koska ajattelen, ettei hän ole sitä ansainnut…ja tiedän lasten olevan hänelle tärkeitä. Tämä on hankalaa.
Vaikea ajatella vieläkään elämää eteenpäin; joulua esim. Tai suorastaan mahdotonta.
Päivä kerrallaan, niin se edelleen menee.

By: Iso Paha Karhu

Iso Paha Karhu — Thu, 16 Sep 2010 08:18:33 +0000

Tervehdys kaikille!

Taas on kuukausi mennyt. En tiedä onko tämä enään oikea kanava tälläiseen statusten päivittämiseen, mutta toisaalta tänne tuli nuo ensitunnotkin purettua niin jatketaan niin kauan kunnes toisin käsketään.

Ensinnä tahdon ehdottomasti sanoa Kipeä päätös -nimimerkille, että jos tilanne on tuo, niin se taitaa ainakin minun mielestäni olemaan siinä sitten. Kyllä suhteessa pitää olla muutakin kuin tuo arki ja lapset. Minun tietysti helppo tässä kohtaa sanoa kun olen kokenut “herätyksen”. Olinhan itse arki/lapset -kierteessä, mutta toisaalta oikeasti rakastin vaimoani ja olisin sen varmasti sanonut jos se olisi edes kerran kyseenalaistettu.

Minulle on tässä viimeisen kuukauden aikana selvinnyt meidän erosta kaikki se mitä en välttämättä olisi edes halunnut tietää. Vaimolla oli meidän yhdessä-ollessamme jo tämä uusi mies. Ilmeisesti siinä ei kuitenkaan ollut vielä seksiä eli vaimo ei halunnut suoranaisesti pettää. Se tietysti selitti mistä kiire sitten johtui. Tämä tieto oli kuin kaksiteräinen miekka, toisaalta se helpottaa tunteiden käsittelyssä mutta toisaalta koen että vaimo petti minua selän takana. Miten joku voi tehdä toiselle noin? Noh tämä on sitä mitä varmasti kaikki samassa tilanteessa olevat pohtivat mielessään. Jätetty nimimerkillä oli selvästi paremmat aistit kuin minulla tai sitten en vain halunnut nähdä tätä pahinta mahdollista visiota.

Minulla on tällä hetkellä vaikeinta lasten hoidon sopimisessa. Vaimoni on nyt villiintynyt ja selvästi haluaa elää elämätöntä nuoruuttaan. Hän haluaa käydä ravintoloissa ja nauttia elämästä miehensä kanssa. Ongelmana vain on se että lapset tahtovat tässä prosessissa unohtua. Vaimoni ei ole antanut kuin kaksi vaihtoehtoa, joko minä hoidan lapset käytännössä joka viikonloppu tai muuten lapset saavat olla yksin. Olen tässä tosi pahassa välissä. Olen tähän asti suostunut auliisti ottamaan lapset aina kun vaimo haluaa. Nyt kuitenkin eilen tein kylmän päätöksen ja ilmoitin että minä en ota lapsia tänä viikonloppuna. Vastauksena tuli: “Lapset olivat todella pettyneitä mutta onneksi “Pekka” piti hauskaa lasten kanssa ja he unohtivat tämän minun tuottaman pettymyksen. Lapset rakastavat “Pekkaa” ja toivovat että hän kävisi useimmin yökylässä.”. Tuo tuntui minusta kuin puukkoa kierretään haavassa vielä varmuuden vuoksi. Miksi vaimo ei tajua että olen jo lyöty ja hävinnyt? Olen sanaton, pitäisikö minun nyt sitten pitää lapsia niin paljon kuin vaimo haluaa jotta lapset rakastaisivat myös minua? Tunnen oloni uhatuksi.. olenko vielä isä vai onko uusi mies nyt sitten ottanut isän viitan kantaakseen? Nyt kun vihdoin olen päässyt yli vaimostani ja saanut tunteeni ehkä suurimmaksi osaksi kuoletettua niin nyt lapset ja rakkauteni heitä kohtaan on kyseenalaistettu. Pitääkö minun unohtaa vielä lapsetkin.. luovuttaa?

Jätetty nimimerkille vielä; Hyvä että sinulla on lapset tukena ja taloudellinen tilanne kunnossa. Nyt ei kun katse eteenpäin, sitä kun ei koskaan tiedä mitä seuraavan nurkan takaata vastaan tulee.

Jos tästä vielä joskus selviän niin uskon että selviän mistä tahansa. Tämä kokemus on ollut täynnä tuskaa ja tunteita joita en edes ikinä uskonut omaavani. Toivon vain etten menettäisi lopullisesti luottamusta toisiin ihmisiin, nyt se on tosi heikoilla.

By: Jätetty

Jätetty — Tue, 24 Aug 2010 18:57:23 +0000

Isolle Karhulle:
Eksyin tälle sivulle gooletettuani avioeron.
Itse tulin jätetyksi keväällä. Liitossamme ei totta vieköön mennyt hyvin, viimeiset vuodet olivat kylmää aikaa kotona, ei paljon puheltu saati mitään muuta. Kolme lastamme ovat jo aikuisia, opiskelevat, asuvat poissa kotoa. Tiedostin täysin tilanteen, mutta olisin ollut niin halukas yrittämään, tekemään asioita liittomme eteen. En osaa sanoa, miksi en itse ole ollut aloitteellinen siihen suuntaan. Joka tapauksessa yhtenä päivänä liki 30v:n avioliiton jälkeen mieheni sanoi, että nyt riittää, hän hakee eroa. Vaikka rukoilin harkinta-aikaa, se ei ollut mahdollista, hän ei suostunut kunnolla edes keskustelemaan kanssani. Kiire hoitaa ositus, kiire muuttaa pois. Kesällä sitten tuli ilmi suhde työkaverin kanssa. Tämä työkaveri on ollut vaikuttamassa tilanteeseemme, TIEDÄN sen nyt (ja epäilin sitä koko ajan, mutta sitä ei minulle myönnetty). Fyysinen suhde on alkanut vasta mieheni muutettua kotoa, mutta hänen ratkaisuunsa tämä nainen on ollut vaikuttamassa.
Valitettaasti olen aivan varma, että näin on ollut Karhunkin tapauksessa. Vaimo ei muuten lähtisi niin tarmokkaasti, jos ei olisi uutta kumppania, asioista voitaisiin keskustella eri lailla ja väittäisin, että molemmat haluaisivat tehdä töitä asioiden korjaamiseksi…ei olisi niin kiire muuttaa pois…ja se vaimossasi aistimasi ilokin….. Jotenkin vaan kaikki kuvaamasi puhuu sen puolesta.
Itse olen aivan rikki vieläkin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että taloudellisia ongelmia ei ole. Sekin vaan tuntuu niin laihalta lohdulta.
Onneksi on ihanat lapset tukenani.

By: Kipeä päätös

Kipeä päätös — Mon, 16 Aug 2010 19:48:44 +0000

Olenkin aina välillä käynyt katsomassa olisiko “Iso Paha Karhu” käynyt kommentoimassa omaa jaksamistaan. Ilahduin kovasti viestistäsi ja erityisesti siitä, että voit jo huomattavasti paremmin. Kiitos myös kommenteistasi. Vaikka ne ovatkin omakohtaisia ajatuksiasi, niin ei se niistä tee yhtään sen huonompia.

Minullekin kuuluu uutta. Väsyin esittämiseen. Ensin avauduin ihan lähimmille ystävilleni ja kerroin kulissielämämme todellisuudesta, sitten varasin ajan perheterapeutille ja keräsin rohkeuteni sanoakseni puolisolleni “menen perheterapeutille, olet tervetullut mukaan.” Huh, mikä prosessi lähtikään liikkeelle. Tänäänkin olen toivonut sydänkohtausta, että pääsisin tästä umpikujasta.

Merkittävä eroni Karhuun on se, että mieheni ei rakasta minua. Olen hänelle vain hänen lastensa äiti. Terepeutti on kahdella eri kerralla kysynyt mieheltäni, mitä hän kokee saavansa minulta. Miehelleni ei tule mitään mieleen. Ei siis yhden yhtä asiaa!!!

Terapeuttikin on minulle pettymys, joskin yritän olla tuomitsematta häntä vain muutaman kerran perusteella. En voi sille mitään, mutta koen olevani altavastaaja. Avioerosta emme vielä puhu, mutta eiköhän senkin aika tule. Nyt vielä yritämme ymmärtääkseni korjata jotain. Puheyhteyshän on pakollinen edellytys myös eron varalta. Koen musertavaa epäonnistumista. Minä , mielestäni ihan mukava ja naisellinen nainen, olen parisuhteessa totaalisen tarpeeton. Minulla ei ole muuta ansiota puolisoni mielestä kuin äitiyteni…

Sinä Karhu olet jo hyvässä matkassa kohti uutta elämänvaihetta. Vaikka oletkin varmasti rikki, niin sinulla on jo uuden rakantamisen vaihe menossa.

En jaksa kirjoittaa nyt tämän enempää. Huomenna pitäisi kuitenkin jaksaa olla taas kulissit pystyssä töissä. Jaksamista!