On sanottu, että ero aina pieni kuolema. Se tappaa yhteyden, joka on kerran ollut olemassa. Se ei koskaan enää tule samalla tavalla eheäksi, jos se nyt eheä on koskaan ollutkaan.

Erossa vanhemmat jakavat rakkaimpansa, lapsensa

Ennen omaa lasta, en ymmärtänyt eron vakavuutta ja syvyyttä lapsiperheessä. En tuskaa, jota erossa olo lapsesta vanhemmalle tuottaa. En asioiden monimutkaisuutta ja ratkaisemattomuutta. En tietoa siitä, ettei tilanteessa ole olemassa hyvää ratkaisua.

Vasta kun sain oman lapsen, tajusin eron totaalisen haavoittavuuden. Erossa vanhemmat jakavat rakkaimpansa, lapsensa. Tiedostin, etten olisi ikinä valmis jakamaan lastamme. En usko, että miehenikään olisi. Ja kuitenkin lapsi olisi erossa pakko jakaa. Viikko sinulle, viikko minulle. Ja kuinka yksinäiseksi tuntisin itseni erossa lapsestani. Miten tuska raastaisi sydäntäni, kun jäisin paitsi hänen joulustaan, synttäreistään ja kevätjuhlistaan.

Ei lasta ole tarkoitettu jaettavaksi. Ei ihmisiä ole tarkoitettu eroamaan. Miksi meistä niin monelle kuitenkin käy niin? Minne katoaa rakkaus, joka kerran poiki maailmaan rakkauden hedelmän?

[Kirjoittanut: Pohdiskelija]
Se hiipii mieleen noin kahden aikoihin sunnuntai-itapäivällä. Joka ainoa kerta.

Letkeä sunnuntaifiilis katkeaa ahdistukseen, joka turhauttaa mielen ja pakottaa käpertymään zombieksi sohvalle television ääreen.

Aivot täyttyvät tulevan työviikon pakoista, velvollisuuksista ja suorituksista. Kaikki ne raskaat vaatimukset ja ahdistavat tapaamiset. En halua, että vapaus jälleen kerran loppuu. En halua mennä töihin. En halua tavata työkavereita. En halua tehdä mitään.

Soitin yhtenä sunnuntaina ystävälleni. Tavoitin hänet yllättäen Kauko-Idän kuutamosta. Hän istui yksin rantabaarissa varpaat viileässä hiekassa ihailemassa loputonta tähtitaivasta. Oman olohuoneeni nurkassa pyöri typerä tosi-tv-ohjelma. Pöydällä lojui tyhjä sipsipussi ja limulasi. Mitä ihmettä minä elämälläni teen? Miksi olen täällä? Miksi tuijotan telkkarista toisten ihmisten tekemisiä enkä elä itse?

Miksi tuijotan telkkarista toisten ihmisten tekemisiä enkä elä itse?

Nukkumaanmenoajan lähestyessä sunnuntaiahdistus ottaa minut kokonaan otteeseensa. Löydän itseni tuijottamasta tyhjää seinää. Mielessä pyörii ajatus, mitä järkeä tässä kaikessa on. Mitä mieltä on tehdä ja suorittaa, kun kaikki kuitenkin kerran loppuu? Mitä tästä kaikesta jää jäljelle?

Nyt, vuosi myöhemmin, olen päässyt sunnuntai-ahdisuksestani. Se johtuu siitä, etten ole enää töissä. Arkeni pyörii pienen tytön ympärillä enkä huomaakaan, kun päivä kääntyy sunnuntai-iltaan.

Äitiysloman tuoma vapaus on sopinut minulle loistavasti. Se muistuttaa jotenkin lapsuuden kesiä ja opiskeluaikojen vapautta. Olen oman aikatauluni herra, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Eräällä pienellä neidillä on tähän tosin oma sanansa.

Ensi sunnuntaina en istu enää kotisohvalla. Olen kaukana, toisella puolella maapalloa. Upotan varpaani valkeaan hiekkaan, ja kuuntelen vauvan itkun lomassa kaskaiden siritystä pimeässä yössä.

[Kirjoittanut: Pohdiskelija]
Suuret, surumieliset silmät. Kulmat hieman kurtussa, nenä nykeröllä ja suu vinosti raollaan. Hiljainen hengityksen rohina ja pieni tuhahdus. Silmien verkkainen sulkeutuminen ja katse. Pidän vauvaa sylissä ja alan itkeä.

Katselet minua ystävällisillä, pienen menninkäisen silmillä. Näytät ymmärtäväiseltä ja rakastavalta. Katsot tutkivasti ja tarkasti. Aivan kuin näkisit sydämeeni.

Kun katsoo hymyilevää vauvaa, on kuin näkisi enkelin

Kun katsoo hymyilevää vauvaa, on kuin näkisi enkelin, äitini totesi kerran. Siltä se todella tuntuu.

Vastasyntyneen haavoittuva, kaikkensa antava katse liikuttaa ja herkistää. Pidäthän minusta huolta, kun en pärjää yksin? Rakastathan minua tällaisenaan, vauva kysyy silmillään.

Vauvan katse sulatti jotakin sisältäni. Se eheytti ja kosketti. Siihen katseeseen uskalsi heittäytyä, antaa varauksetta kaikkensa. Sillä se katse sanoi: kelpaat sellaisenaan. Olet hyvä. Sinua rakastetaan koko sydämestä.

Olin yllättynyt, mutta innoissani ystäväperheeni ratkaisusta. Pimeä syksy ja talvi olivat ahdistaneet kotiäitinä ollutta ystävääni ja mies oli tehnyt pitkää päivää töissä perheen toimeentulon eteen. Nyt he olivat päättäneet irrottautua oravanpyörästä – luopua kaikesta materiasta ja lähteä nauttimaan elämästä ja vapaudesta. Suunnitelmissa oli vähän sukellushommia ja muuten Thaimaassa eläisikin hyvin asunnosta saaduilla rahoilla. Pidin ratkaisua rohkeana ja ihailtavana.

Kun ystäväni sitten toissapäivänä kertoi asunnon myynti-ilmoituksen löytyvän nyt netistä, ymmärsin, että se on nyt oikeasti menoa. Pian menetämme ihanat naapurit, joiden kanssa on ollut mukava istua iltoja yhdessä, lainata suolaa ja auttaa lapsenhoidossa. Tajusin, miten ikävä minun tulee heitä! Mutta samalla tunnen iloa siitä, että joku uskaltaa ja todella toteuttaa unelmansa.

Rohkeus muutokseen on meissä jokaisessa

Kaikki eivät ole kuitenkaan ymmärtäneet ystäväperheeni ratkaisua yhtä hyvin. Asunnon myynti ja kaikesta luopuminen tuntuvat joistakin liian suurelta riskiltä. Mutta niin kuin Paulo Coelho sanoo: “On otettava riskejä. Vasta silloin ymmärrämme täysin elämän ihmeen, kun annamme odottamattoman tapahtua.”

Rohkeus muutokseen on meissä jokaisessa, mutta se kuuntelemmeko sen ääntä, on eri asia. On niin paljon helpompi kuunnella vanhempien, ystävien tai työnantajan ääntä, kuin omaa itseään. Mutta tuottaako se lopulta onnea ja tyytyväisyyttä vai ilottomuutta ja katkeruutta?

Elämä itsessään on hirveän lyhyt. Jos elämän odottaa alkavan eläkkeellä tai ensi kesänä, huomaa pian seisovansa harmaana vanhuksena hautausmaalla, jossa lepäävät jo kaikki ystävät ja sukulaiset. Mitä silloin haudalla miettii? Sitäkö, miksen uskaltanut kaikista elämäni vuosista käyttää yhtä asumalla ulkomailla? Sitäkö, etten saa täältä mukaani kaikkea kerryttämääni omaisuutta?

Elämä on lopulta vain muistoja. Ohikiitäviä hetkiä ja kokemuksia, jotka vuosien myötä haalistuvat, loittonevat ja unohtuvat. Kun elämää katsoo kiikkustuolista taakse päin, huomaa jäljelle jääneen niiden kauneimpien ja kirkkaimpien.

Sellaisten, kuten lämpien iltojen tuoksu Thaimaan auringon alla tai odottamattoman vapauden tunteen, kun kerran uskalsi luopua kaikesta ja aloittaa alusta.

[Kirjoittanut: Pohdiskelija]
Vielä minulla on itseni, jonkin aikaa. Vielä ruumiini on omassa käytössäni – olen nuori, riippumaton ja vapaa. Mutta pian sinä tulet elämääni, mullistat kaiken. Teet uudeksi elämäni.

Olet jo läsnä elämässäni useana päivittäisenä hetkenä, ajatuksena ja tunteena. Olet jo muuttanut minua jollakin kummallisella, itselleni vieraalla tavalla näinä kahdeksana kuukautena, joina olen sinua sisälläni kantanut. Olet herkistänyt minut ajattelemaan elämän ihmettä ja opettanut tuntemaan rakkautta, jollaisen olemassa olosta minulla ei ollut tietoa. Olet herättänyt minussa suojelevan äidin, joka rakastaa sinua, vaikka mitä ikinä kävisi, tapahtuisi ja tulisi eteen. Seison vierelläsi ja puolellasi. Aina.

Tule vain ja muuta elämäni kertaheitolla toiseksi

Olemme jo jollain tapaa yhtä – minä ja sinä tuleva vauveli. Silti olet vielä kaukainen ja tavoittamaton unelma – jotenkin epätodellinen. Mietin usein, miltä mahdat näyttää nukkuessasi tai miten katsot minua silmiin tutkivasti. En osaa sitä kuvitella ja käsittää. Mutta sen tiedän ja huomaan, että ajatuskin sinusta saa sydämeni läikähtämään. Onnesta.

Tule siis vain ja muuta elämäni kertaheitolla toiseksi. Opeta minut tuntemaan sinut ja elämäsi, pienen sydämesi sopukat ja mietteet. Ja vaikka otankin sinut vastaan avosylin ja sydän täynnä rakkautta, älä anna minun hukata itseäni. Auta minua säilyttämään pala itsestäni, sillä siten myös sinä olet onnellisin.

[Kirjoittanut: Sofie]

Eräänä kesän viimeisistä päivistä, päivänä, jolloin kaikkialla oli kuitenkin jo syksyn tuoksu, sain ihania uutisia. Nämä uutiset saivat sisälleni aivan uskomattoman lämpöisen olon ja vedet silmiin.

Nyt olen saanut jo pidemmän aikaa elää minulle hyvin tärkeän ihmisen raskautta. Tilanne on minulle täysin uusi ja olen jopa hieman hämmästynyt, kuinka voimakkaasti voi samastua toisen ihmisen tunteisiin ja kokemuksiin. Onni, liikutus, jännitys, toivo ja kiitollisuus ovat olleet läsnä lähes jokaisena päivänä. Tunnen olevani osa jotain suurta ja ihmeellistä.

Tunnen olevani osa jotain suurta ja ihmeellistä

Toisaalta huomaan, että meidän välillämme on muuttunut jotain. On selvää, että mikään ei voi olla enää niin kuin ennen ja tunnen pientä haikeutta. Mielessä pyörivät monenlaiset muistot ja niihin liittyvät nuoruuden ja vapauden tunteet. Silti ajattelen: hyvä näin.

Vähän aikaa sitten maailmani järisi myös toisella tapaa. Aurinkoisesta syyspäivästä katosi kaikki valo ja aika ikään kuin pysähtyi. Sankka sumu laskeutui kaikkialle. Vedet silmissä istuin vieraiden ihmisten keskellä odottaen, että pääsen juoksemaan kotiin. Läheisen ihmisen sairastuminen vakavasti pysäytti normaalin elämänkulun ja sain yhtäkkiä muistutuksen elämän hauraudesta ja odottamattomuudesta.

Urheuden ja epäuskon tilalle tuli pian todella suuri pelko. Yritin niin kovasti olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja niin kuin kaikki jatkuisi samanlaisena, mutta hyvin pian oivalsin, että mikään ei tule olemaan entisellään. Silmieni edessä vilahtelivat kuvat äidistäni ja pelkäsin niin paljon, että äitini muuttuu pelkiksi kuviksi. Ja päässä kaikui vain koko ajan miksi, miksi, miksi.

Tunnen olevani niin pieni ihminen suuressa maailmassa. Välillä niin onnellinen, että sille tunteelle ei sanoja löydy. Välillä niin ahdistunut, että kaikkialta puristaa ja kuristaa. Välillä muutoksen tuulet puhaltavat ihanasti, välillä muutoksiin ei haluaisi joutua mukaan. Ja loppujen lopuksi on vain otettava vastaan se, mitä elämä tuo mukanaan.

[Kirjoittanut: Sofie]

Pienenä paras ystäväni oli Anna, Anna ystäväni. Tapasimme elämäni ensimmäisenä koulupäivänä. Annalla oli tosi tummat hiukset ja paksu letti. Anna oli hyvä keksimään leikkejä, oli aina valmis auttamaan ja Annalla oli söpö pari vuotta vanhempi isoveli. Anna oli parempi urheilija kuin minä, mutta minä olin parempi piirtäjä kuin Anna. Annan kanssa käytiin yhdessä partiota. Meillä oli yhteisiä salaisuuksia.

Minun maailmani murtui sinä päivänä, kun Anna löysi uuden parhaan ystävän. Meni useampi vuosi sen jälkeen, kun kuljimme toistemme ohi kuin ventovieraat. Silti en voi olla unohtamatta Annaa. Mietin vieläkin joskus, mitähän Annasta tuli isona. Joskus olen nähnyt Annasta unta.

Maailmani murtui, kun Anna löysi uuden parhaan ystävän

Päivittäin vastaani kävelee useita kymmeniä ihmisiä, joiden kasvot unohtuvat saman tien. Sitten on ihmisiä, joiden kanssa elämänkulut hetkeksi yhdistyvät, mutta joiden nimeä on

jälkeenpäin hankala muistaa. Toisten ihmisten kanssa koetaan yhdessä suurempia asioita ja he vaikuttavat omaan elämään – joko pintapuolisesti tai syvemmin. Jotkut ihmiset jättävät jäljen. Anna oli tällainen.

Anna opetti minulle, mitä on ystävyys ja myös sen, miltä tuntuu, kun läheinen ihminen pettää luottamuksen. Kaiken kaikkiaan opin todella paljon ihmissuhteista. Annan jälkeen tuntui vaikealta löytää samanhenkistä seuraa. Kukaan ei tuntunut pitävän tarpeeksi paljon samoista asioista, kukaan ei tuntunut yhtä hauskalta seuralta. Asetit riman todella korkealle Anna.

Onneksi minulle kävi niin onnellisesti, että löysin myöhemmin uusia ystäviä. Joistakin heistä on tullut ehdottomasti elämäni merkittävimpiä ihmisiä. Nykyään eri asiat ovat ystävyydessä tärkeitä. Hyvän ystävän kanssa voi setviä maailman monimuotoisia ilmiöitä ja oman elämän kuvioita. Yhä on kuitenkin mukava jakaa asioita, joista moni ei tiedä – ihan kuin silloin lapsena Annan kanssa. Anna katosi elämästäni vuosia sitten, mutta nyt minulla on ystäviä, joiden kanssa vuosissa mitattuna ystävyys on vasta alkutaipaleella.

[Kirjoittanut: Pauliina]

Pidän elokuvista ja kirjoista, joissa on onnellinen loppu. Useimmiten hyvät ja pahat henkilöt taistelevat tarinan kuluessa, mutta lopulta voin olla varma, että hyvä kukistaa pahan. Hyvien ja pahojen hahmojen taistelu tuntuu usein aivan liian mustavalkoiselta. Uusissa suosituissa tarinoissa hyvä ja paha käyvätkin kamppailua päähenkilön sisällä. Esimerkiksi Hämähäkkimies ja Harry Potter -elokuvissa päähenkilöt joutuvat kohtaamaan oman pimeän puolensa, eivätkä aina voi olla varmoja voittaako hyvä sisäisen kamppailun.

Pahuus pakottaa meitä miettimään elämän syvimpiä kysymyksiä

Emme pääse karkuun pahuutta ympärillämme emmekä itsessämme. Pahuus pakottaa meitä miettimään elämän syvimpiä kysymyksiä. Mistä pahuus johtuu? Onko olemassa paikka, jossa ei enää ole mitään pahaa? Tätä kirjoittaessani paha on taas puheenaiheena kaikkialla. Lukiolaispoika ampui koulussaan raa´asti kuusi opiskelijaa, rehtorin ja terveydenhoitajan sekä lopuksi itsensä. Tapahtuma on järkyttänyt meitä suomalaisia. Ihannekuva turvallisesta maasta on särkynyt. Aikaisemmin on ollut helppoa ajatella, että maailmassa on suunnitelmallista pahuutta, mutta ei meillä täällä Suomessa.

Tragedian jälkeen julkisuudessa on haastateltu useita asiantuntijoita. On puhuttu nuorten pahoinvoinnista, mielenterveysongelmista, väkivaltaisista peleistä ja Internetistä. Myös Espoon piispaa, Mikko Heikkaa, haastateltiin televisiossa tapahtuman jälkeen seuraavana aamuna. Heikka painotti, että myös ampuja itse oli yksi tapahtuman uhreista. Jäin miettimään, minkä uhri ampuja itse oli: sairauden, huonojen vaikutteiden vai pahan valtojen?

Olisi helppo jakaa ihmiset kahtia, hyviin ja pahoihin. Kuitenkin minun on pakko myöntää, että itsekin olen monessa asiassa puutteellinen. Vaikka koko elämäni ponnistelisin tullakseni paremmaksi ihmiseksi tai muuttaakseni maailman paremmaksi paikaksi, ei pahuus minnekään katoa. Kärsimyksen ja maailman epäoikeudenmukaisuuden keskellä uskon ja toivon, että jossakin tämän elämän jälkeen on oltava paikka, jossa kaikki vääryydet korjataan. Siellä ei enää ole kuolemaa. Siellä minäkin saan olla oma itseni. Hyvä voittaa lopulta pahan.

[Kirjoittanut: Pohdiskelija]

Tuntuu, että elämässä hyvät ja huonot asiat kasautuvat aina tiettyihin sumiin. Nyt tuntuu, että hyviä asioita on tapahtunut aivan liikaa. Tunnen itseni niin onnelliseksi, etten muista, milloin olisin nauttinut elämästä näin. Samalla kun nautin onnestani, mieleeni hiipii aavistus, että kohta tapahtuu jotain kamalaa. Ei elämässäni asiat voi mennä näin hyvin. Moni kärsii ja elää epätoivossa, minunkin vuoroni tulee taatusti tänään tai huomenna. En voi koskaan tietää, milloin aurinko lakkaa taas paistamasta ja kääntyy kylmäksi, sysimustaksi yöksi.

Kävin katsomassa uuden elokuvan nimeltä Evening. Se avasi silmäni monella tapaa. Elokuva näytti, miten ihminen jää elämässä vaille vastarakkautta, kadottaa unelmansa ja elää elämänsä toisten toiveiden ja odotusten mukaan. Kuolinvuoteella elokuvan nainen myöntää, ettei ollut koskaan kovin onnellinen ja tehdyksi tuli monia virheitä. Naisen ystävä lohduttaa sairasta taas sanomalla, ettei elämässä ole virheitä. Meidän on täytynyt tehdä ne valinnat, mitä meidän on täytynyt. Vaikka välillä elämä on ollut hyvin onnetonta, mahtuu sinne niitä ihania, pieniä onnen hetkiä. Lopussa hyvin vähällä on enää merkitystä.

Ei elämässä ole virheitä

27-vuotiaana ajattelen vielä, että elämä on minulla edessä. Mitä kaikkea ihanaa se tuokaan tullessaan? Toivottavasti perheenlisäystä, mukavaa aikaa läheisten ja ystävien kanssa, terveyttä ja mielenkiintoista, mutta ei liian rasittavaa työtä.

Kuusikymppinen työkaverini totesi kerran, että onneksi nuorena ei tiennyt, mitä kaikkea elämällä on itselle varattuna. Silloin tajusin, ettei kukaan tuttavistani ole kokenut vielä avioeroa, kun taas suurin osa yli viisikymppisistä työkavereistani on eronnut. Elämän tietään ei voi ennalta nähdä, mutta sen tuomia murheita on taatusti turha miettiä etukäteen. Murehtimiselle löytyy kyllä oma aikansa. Siksi nautin elämästä ja onnesta nyt. Elämähän ei lopulta ole muuta kuin tätä hetkeä, ja nyt se hetki on täynnä iloa ja onnea.

[Kirjoittanut: Pohdiskelija]

Kesän lämpö tuntuu enää heikosti iholla. Vaikka aurinko hohtaa pilvettömältä taivaalta, ilmassa on syksyinen häivähdys. Kesän viimeinen perhonen, kärpäsen surina ja tuulahdus, joka heiluttaa hiljaa pellon kultaisia oljenkorsia. Mieli täyttyy kaipauksesta. Jälleen kerran on luovuttava kesästä – lämmöstä ja elämästä.

Lapsena syksyn tulo oli jännää aikaa. Koulu alkoi, sai uuden repun, kynän ja kumin. Tapasi kesän jälkeen koulussa kaverit ja tyttöjen kesken vertailtiin hajukumeja. Uudet oppikirjat kiilsivät ja tuoksuivat painomusteelta. Niihin sai ylpeänä kirjoittaa nimensä.

Elokuvassa Kalteva torni Martti Suosalo näyttelee persoonallisuushäiriöstä kärsivää miestä. Elokuvassa mies kysyy, seuraavatko vuodenajat aina toisiaan lineaarisesti muodostaen pitkän, jatkuvan ketjun. Ensin tulee kevät, sitten kesä, syksy ja talvi. Sitten tulee taas uusi kevät, kesä, syksy ja talvi. Vai kaartuvatko vuodenajat sittenkin spiraalina toistensa ylle, niin että mennyttä ja tulevaa ei loppujen lopuksi ole? On vain tämä hetki ja tämä syksy.

Elämä on lopulta kuin uni

Kun vuosia karttuu, jokainen syksy muistuttaa aina menneistä vuosista. Jokaisessa syksyn päivässä on läsnä aavistus menneitä hetkiä ja muistoja. Elämä jatkaa kiertokulkuaan. Minä vanhenen. Ei mene kauan, kun istun puistonpenkillä huivi kaulassa ja keppi kädessä. Silmissä näkyy uurteita ja kasvoilla levollinen, vanhan naisen katse.

Niin nopeaan se kaikki meni, ajattelen ehkä silloin. Elämä on lopulta kuin uni. Joskus mietin, oliko se todella olemassa vai laskinko vain pääni hetkeksi levolle? Jos ummistan silmäni ja olen aivan hiljaa, voin kuulla kaikuna pienen tytön kiljahduksia, kun hän hyppii vesilätäköissä ja pöllyttää syksyn värikkäitä lehtiä.

Se tyttö olen yhä minä. Vaikka olen vanha ja kuihtunut, olen sisimmältäni se sama pieni tyttö. Vuodenajat ja syksyt seuraavat toisiaan, mutta jokin minussa säilyy aina samana. Ja se jokin on minussa ikuinen.