Itsetuntemus

Voiko kiireestä nauttia?

Kiire tuntuu mielekkäältä silloin, kun on löytänyt oman paikkansa.

Olipa kiire viikko. Olipa kiire kuukausi. Pari viimeistä vuotta ovat olleet yhtä kiirettä. Kuulostavatko huudahdukset tutuilta?

Samaan aikaan kun väsyneenä päivitellään omaa kiirettä, ihmetellään, miten ennen vanhaan jaksettiin tehdä työtä niin paljon. Ei ollut auttavia koneita tekemässä mitään kenenkään puolesta ja silti emännät ja isännät ehtivät tehdä kaiken. Lapset auttoivat ja samalla oppivat. Taloissa riitti työtä ja askaretta kellon ympäri ja elettiin pitkän tähtäimen suunnitelmissa. Jos ei kylvänyt keväällä, ei voinut niittää loppukesästä, ja jos ei huolehtinut eläimistä joka päivä, ei tullut maitoa eikä voita pöytään.

”Kiire on määritelty kyvyttömyydeksi kohdata itsensä.”

On ymmärrettävää ihannoida vanhoja hyviä, aktiivisen työn aikoja. Jos kuitenkin samanaikaisesti nimetään aktiivisen työn tekeminen riskialttiiksi ja hälyttäväksi elämäntavaksi, luodaan paradoksia, joka herättää syyllisyyttä. Ajatellaan, että kiireessä elävä ihminen on ottanut liikaa kontolleen ja ongelmia voi olla odotettavissa tehtävien organisoinnissa järkevästi.

Kiire on pakoa tästä hetkestä

Kiire on määritelty kyvyttömyydeksi kohdata itsensä. Se on nimetty pakoretkeksi itsestä pois kohden mustaa aukkoa, jossa vaanii uupumus ja jopa häpeä. Kahdeksasta viiteen olisi enimmäisaika, johon kaiken tulisi mahtua. Me olemme pusertaneet ajan virka-ajaksi ja vaadimme, että kaiken todella tärkeän täytyy tapahtua silloin. Jos esiäitimme ja esi-isämme olisivat keksineet virka-ajan, olisimme jo kuolleet sukupuuttoon.

Kiireen vastapainona puhutaan hetkessä olemisen taidosta, kyvystä olla tekemättä mitään. Oleilu on hieno kyky ja sillä on virvoittava ja rauhoittava vaikutus. Väitetään, että vain joutilaana hiljaisuudessa, kun on pysähtynyt paikalleen, voi kuulla syvimmän itsensä.

Kiire on myös tervettä

Toisaalta kiire on myös täysin terve ja mielekäs ilmiö. Terve ihminen on utelias ja toimelias. Ideoita riittää, samoin tekemisen halua ja asioihin tarttumisen riemua.

”Vain joutilaana hiljaisuudessa voi kuulla syvimmän itsensä.”

Aloitetun loppuunsaattaminen ja tulosten näkeminen on tyydytystä tuovaa. Jos samalla on täytynyt ponnistella hieman, on saanut kokea myös oppimisen onnen.

Ihminen on onnellinen, jos hän on löytänyt tarkoituksensa ja elämäntehtävänsä, ikään kuin olisi keksinyt vastauksen mahdottomalta tuntuvaan kysymykseen: Miksi olen syntynyt tänne? Tekemään mitä? Mitä tulin antamaan tälle maailmalle? Mitä lahjaa tulin tuomaan? Silloin kaikki kiire tuntuu mielekkäältä. Se ei väsytä, vaan antaa lisää voimia. Luonnollinen lepovaihekin on itsestään selvyys ja suvanto on vaihe, jossa uudet ideat muhivat, juurtuvat mieleen noustakseen jonakin päivänä – oikeaan aikaan – ituina esille. Työ ja lepo vuorottelevat kuin vuoksi ja luode, luonnollisemmin kuin ihminen edes osaisi ne suunnitella ja organisoida.

Itsensä kuuleminen on mahdollista sekä kiireessä että suvannossa, jos itsensä on kerran kuullut. Nyt kiireestä nauttimaan!

Teksti: Tiia Arjanne

Artikkelin kirjoittaja on psykologi ja kirjailija, joka on kirjoittanut kirjasen Masennuksen viisaus (Tiara Books). Tiia Arjanteen aikaisemmat kirjat ovat Johtajuuden kolmas silmä (Magentum, 2006) ja Rakkauden viisi vihollista (Magentum, 2007).

Kirjoittajan omat nettisivut löytyvät osoitteesta: www.tiara.fi.

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.