Kun valitsee lempeän suhteen kaikkiin tunteisiin, valitsee lempeän suhteen itseensä.

Opimme suhtautumaan tunteisiin aikuisen mallin kautta. Siksi tapa kokea tunteita myös periytyy sukupolvelta toiselle. Se ei ole hyvä eikä huono juttu, vaan ihan normaalia psykodynamiikkaa. Itsensä rakastamisen ja hyvinvoinnin kannalta on tosi olennaista opetella myötämielistä suhdetta tunteisiin.

Kun väistää vihaa, surua, ahdistusta ja pelkoa, ne jylläävät passiivis-aggressiivisuutena, ylikierroksilla elämisenä, uupumuksena ja jumittamisena. Pelkää tulevansa hylätyksi tai yli lanatuksi, jos ilmaisee kiukkua tai surua. Ei ihme, että noita fiiliksiä yritetään niin kovasti muuntaa, sivuttaa ja painaa alas. Suru, viha, masennus ja kateus esimerkiksi ovat patologisoituja, kielteiseksi leimattuja tunteita. Mutta tunteet ovat viestejä psyykeltämme eikä niitä olisi, ellei niillä olisi jotakin olennaista kerrottavaa. Tunteen kieltäminen vain pitää sitä – ja elämää – jumissa.

Jos väistämme jotakin osaa itsessämme, emme myöskään vastaanota täysillä. Jos elämän energiaa kuluu tunteiden sivuuttamiseen tai jatkuvasti niiden vallassa reagoimiseen seuraa aina voimaantumattomuutta. Yritämme kompensoida väistämiseen tai tukahduttamiseen kuluvaa energiaa tankkaamalla jotain: jätksiä, viinaa, seksiä, draamaa, toimintaa, melua, tavaroita, adrenaliinia, huomiota, sääliä, energiaa.

Kyky tunnistaa ja tunnustaa omat tunteensa kirjaimellisesti voimauttaa, koska niiden sivuuttamiseen ei enää kulu niin valtavasti energiaa. Tunteiden kehollinen kokeminen – siis heikoksi nyyhkykasaksi tai metsässä huutavaksi raivohäräksi uskaltautuminen on vastuun ottamista omista tunteista.

Kasvaessamme tarvitsemme aikuisten tukea, turvaa ja hyväksyvää peiliä oppiaksemme tunnetaitoja. Jos näitä ei ole saatavilla niin paljon kuin pieni tarvitsee, tunteitaan oppii torjumaan ja muuntamaan, koska alkaa uskoa, että niissä on jotakin vikaa. Silloin syntyy häpeää ja voimaantumattomuutta: uskoa huonouteen ja arvottomuuteen. Jos on jäänyt pelkonsa, surunsa tai vihansa kanssa yksin, sen väistämiseksi kehittää erilaisia selviytymiskeinoja.

”Vaikka tuntuu pahalta, minussa ei ole mitään vikaa.”

Traumaattisissa tilanteissa voi käydä niin, että voimakkaan tunteen kokemiseen, ilmaisemiseen ja purkamiseen ei ole riittävästi tilaa ja turvaa. Kun tunne syystä tai toisesta torjutaan, se jää meihin jumiin elämään omaa elämäänsä. Juuri silloin syntyy kyvyttömyyttä huolehtia omista tarpeista.

Kun tunteisiin alkaa suhtautua neutraalimmin: ”ahaa, tämmönen fiilis”, niitä on helmpompaa oppia kohtaamaan. Se, ettei jaa tunteita hyviin tai huonoihin sen perusteella, miltä ne tuntuvat, auttaa kohtaamaan tunteet ja saamaan niistä myös rakentavaa etäisyyttä. Samalla alkaa kuulla tarpeitaan ja sitä, miten niistä voisi huolehtia. Silloin ei tarvitse syyttää maailmaa eikä vaatia keneltäkään mitään. Kun valitsee lempeän suhteen kaikkiin tunteisiin, valitsee lempeän suhteen itseensä.

Teksti: Anna Taipale

Teksti on ote Anna Taipaleen (2017) kirjasta Sydän juttu – Olet parasta, mitä sinulle on tapahtunut. Hidasta elämää. Otava. Tilaa kirja!