Oletko tunneorpo?
Kiire ajaa ihmiset yhä kauemmas itsestään ja sisäisestä tunne-elämästään. Suorittavan elämäntavan taa kätkeytyy usein syvä tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne.
Lastenpsykiatri Tuula Tammisen mukaan nyky-yhteiskunnassa on havaittavissa uusi huolestuttava ilmiö – tunneorpous. Tunneorpoudella Tamminen tarkoittaa tunne-elämän jäämistä hektisen ja suorittavan elämäntavan jalkoihin. Kun tavoitteena on menestyä ja saada mahdollisimman paljon aikaan, ei ehditä pysähtyä kuuntelemaan omia tunteita ja kohtaamaan läheisiä.
Erityisesti lapset kärsivät tästä. He jäävät tunne-elämässään yksin eivätkä opi säätelemään ja tunnistamaan omia tunteitaan.
Lapsi tarvitsee tunteiden jakamista
Pieni lapsi ei vielä tunnista omia tunteitaan ja kokee vanhempiensa tunnereaktiot ominaan. Pikkuhiljaa vanhemmat opettavat lasta nimeämään tunteensa ja samalla myös hallitsemaan niitä. Jos lasta esimerkiksi pelottaa, vanhempi voi omalla käytöksellään rauhoittaa hänet, jolloin lapselle muodostuu kokemus pelon hallittavuudesta. Vähitellen lapsi oppii rauhoittamaan itse itsensä.
Jos tunteiden vastavuoroisuutta ja jakamista ei vanhemman ja lapsen välillä ole, synnyttää se lapsessa kaaoksen tunteita ja tunneorpoutta. Elämä ja omat tunteet tuntuvat pelottavilta ja hallitsemattomilta. Siksi niitä alkaa myöhemmin elämässä paeta ja piilottaa itseltään.
Jos tunteiden vastavuoroisuutta ei ole, synnyttää se lapsessa kaaoksen tunteita ja tunneorpoutta
Tammisen mukaan elämän siirtyminen virtuaalipelien ja -ohjelmien maailmaan synnyttää osaltaan ajassamme myös tunneorpoutta. Koneet synnyttävät tunteita, mutta eivät jaa ja säätele niitä. Lapsi tarvitsee osakseen kiireetöntä läsnäoloa ja tunteiden yhdessä kokemista. Liian suorittava ja kiireinen elämänrytmi ei jätä tälle tilaa.
Tunneorpouden tunnistaa itsessään pohjimmaisesta yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta ihmissuhteissaan. Se näkyy myös vaikeudessa olla yksin, tunnistaa omia tunteita ja hallita omaa käyttäytymistä.
Tunneorpouden merkit
- Turvattomuuden tunne
- Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus
- Vaikeus tunnistaa ja hallita omia tunteita
- Pysähtymisen pelko
- Yksin olon vaikeus
- Suorittamisen pakko
- Tyhjyyden tunne
- Etäiset ihmissuhteet
Miten eroon tunneorpoudesta?
Tammisen mukaan tunneorpoutta itsessään tunnistavan kannattaa ennen kaikkea pysähtyä kuulostelemaan itseään ja omaa elämäänsä. Ajatuksistaan voi puhua hyvälle ystävälle tai kumppanille, tarvittaessa myös terapeutille.
Musiikin kuuntelu, lukeminen ja kirjoittaminen voivat olla väyliä omien tunteiden tunnistamiseen. Eri tilanteissa kannattaa pysähtyä miettimään, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Tuntuuko minusta aina samalta tietyissä tilanteissa? Miksi näin on?
Kun omaa tunne-elämää alkaa selvittää, pääsee kosketuksiin todellisen minuutensa kanssa. Tällöin elämästä tulee täydempää ja rikkaampaa. Enää elämä ei tunnu tyhjältä ja pinnalliselta, kun omaa tunne-elämää voi seurata ja kuunnella aidosti. Tästä rehellisyydestä itselleen ja elämälle saa kaikkein eniten irti, sillä elämä koostuu lopulta juuri tunteista.
Lähde: Eeva-lehti, 4/2008.
Mitä pidit artikkelista?
(21 ääntä, keskiarvo: 4.48)
Sydän
Tunneorpous on ehkä nimikkeenä uudehko ja lempeämpi kuin ennen käytetty tunnevammaisuus.
Nyt raittiina alkoholistina olen päässyt kiinni tunteisiini. Tiedostan, mitä tunnen ja otan vastuun omasta elämästäni. Uskon, että elämä kantaa. Join monia vuosia vain siksi, että pelkäsin, häpesin ja olin täynnä vihaa. Onneksi sain apua ja otin avun vastaan.
Tosiasiat ovat tosiasioita. On oltava rehellinen itselleen ja muille. Aluksi pelottaa ja kaikenlaiset tunteet kuohuvat pintaan, mutta tunnetilat menevät ohi ja ajan kanssa oppii hyväksymään asiat niin kuin ne ovat. Rohkeutta tulee lisää ja viisautta erottaa aidot huolet ja turhat huolet. On asioita joihin voin vaikuttaa ja asioita joiden annan olla.
Päihteet ja/tai muu mieleen/keskushermostoon vaikuttava ‘lääkitys’ turruttaa ja tunneorvolle niistä ei ole apua. Aito, reilu ja avoin keskustelu auttaa parhaiten. Tulee näkyväksi ja häpeä katoaa. Saan olla kuten muutkin. Tavallinen.
05.05.2008
Pelkuri?
Kun elin ja asuin yksin, oli elämä helpompaa: pystyin hallitsemaan tunteita. Kun tuntui pahalta, odotin että sain olla yksin ja käsitellä tunteita. Uskalsin olla avoin ja heikko itselleni. Nyt kun elän parisuhteessa monen yksin eletyn vuoden jälkeen, tuntuu että elän tunnetyhjiössä. Kaiken pitäisi olla nyt hyvin, kun on rakastava puoliso ja elämä muutenkin mallillaan. Mutta kun ei ole… enää ei ole aikaa käpertyä lakanoiden väliin suremaan pahaa oloaan eikä uskallusta kokea iloa yhdessä. Kuinka ihanaa on kuulla puron solina, nähdä luonnon vihreys… Missä vika…?
17.05.2008
Pelkurille?....
Veit uskomattomasti täysin sanat suustani! Minulla sama kokemus, edelleen päällä vaikka emme yhdessä olekaan. En tiedä olinko se pelkuri vai teinkö oikein kun suhteen päätin. Ahdistus oli vain suunnaton. En voi ymmärtää mistä ahdistus tulee, ihminen aivan ihana. Mikään ei vain tuntunut miltään. Mitä tunneorpoudelle voi tehdä….? Vai sittenkin masennus…?
26.06.2008
Jokunen
Sydämelle,
Tunneorpous on erittäin onnistunut määritelmä. Se sopii ainakin itseeni erittäin hyvin ja termi on auttanut ymmärtämään yksinäisyyden kokemusta. Tunneorpo pystyy kyllä tuntemaan ja itse ajattelisin, että tunneorpo on perimmältään oikeastaan empaatikko, mutta minuuteen liittyvien ristiriitaisten tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen vaatii pitkää opettelua. Pohjimmaisena ja päällimmäisenä on kaiken valtaava melankolia, tyhjyyden kokemus, joka hämärtää asioita niin, ettei tahdo saada selvää siitä, mitä oikeastaan tuntee.
Samaa mieltä olen siitä, että alkoholi, ainakin liiallisesti käytettynä sekoittaa vain lisää. Olen itse päässyt irti ja saanut käytön kontrolliin. Helpotti huomattavasti, antoi myös itseluottamusta. Nyt yritän keskittyä pysähtymisen pelkoon ja suorittamiseen. Silti koko ajan on varottava sitä, ettei ryhdy suorittamaan omaa itseään, niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Olen kokenut olennaiseksi miettiä, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Ihan vaan pohdiskella. Opetella olemaan läsnä.
05.07.2008
orjana mutten orpona
Olen eron partaalla, koska olen niin masentunut ja uupunut mieheni umpimielisyyteen ja masennukseen ja yrityksemme työtaakkaan. Mistään en saa keskustelua aikaan, en hyvällä en pahalla. Hän myöntää häpeävänsä itseään ja pakenevansa aina tilanteista. Hän ei vastaa kun kysyn missä mättää. Kuuntelisin, mutta hän ei puhu. Jos puhuu, syyttää minua. Anoppi syyttää minua siitä, että menee huonosti. Tosiasiassa firmalla menee hyvin ja on laajennettu ja asiakkaita on hyvin. En kuulemma tee mitään, kun jouduin sairaseläkkeelle rehkittyäni itseni fyysisesti rikki laajennuksen kourissa, silti teen työtä edelleen minkä pystyn.
Olen nuori, ulkonäöltämissiainesta, älykäs, terveitsetuntoinen, taiteellisesti monilahjakas, tyylikäs, hoidan kodin, säästäväinen, lapsi- ja eläinrakas koulutettu ja sosiaalinen, välittävä ihminen. Tunnen uhranneeni hyvässä uskossa kaikkeni tämän suhteen ja puolisoni puolesta, ja jääneeni yksin. Hän myöntää tahallisuutensa hylkäämiseeni, ja siihen ettei keksi syytä muuttaa käytöstään. Väittää rakastavansa, mutta ei osoita sitä. Päätti ettei halua seksiä, koska lapset olisivat niin hankalia, minä haluaisin rakastella joka päivä. Seksiä on viime vuosina ollut 3-4 kertaa/ vuosi.
Rahani kyllä kelpaavat hänelle aina. Sairaseläkkeelläni elätän molemmat. Ja anoppi väittää että rahastan elämäni miehelläni. En saa palkkaa yrityksestämme, mieheni tulot menevät hänen harrastuksiinsa ja firmaan takaisin. En halua rahallista menestystä, ajan tyytyväisnä ruosteisella 20v. autonromulla. Koen tulevani vain hyväksi käytetyksi orjaksi. Tunteisiini en saa mitään kaikua. Ei hellittelyä, koskettelua, puhetta. Ei lahjoja, ei edes kotimaan matkoja.
Luettuani näitä aiheita, ja tämän tunneorpousotsikon, tajusin mistä puolisoni käytös johtuu. Hänen äitinsä on täysi despootti, jonka äiti oli myös despootti. Molemmat niin puolisoni kuin äitinsä myöntävät tämän ja vihansa isoäitiään/äitiään kohtaan. Ymmärrän, että tunnevamma johtuu tästä. Tajuan myös, etten puolisoani voi muuttaa. Haluaisin hänen muuttuvan, että hän voisi olla onnellinen. Olen puhunut ja itkenyt hänelle tästä, apua ja muutosta hän ei mielestään tarvi. Ihmettelee miksi en ole onnellinen. Olen rakastunut häneen ollessani 13-vuotias, ja rakastan edelleen, kohta täytän 40. Hän ei halua eroa, mutta en enää pahoinvoinniltani jaksa. Olen käynyt läpi helvetin koettanut vietellä, hurmata, itkeä, huutaa, raivota ja uhata. Kokenut olevani hullu, sillä tätä en halunnut. Vastassani vain tunnetyhjyys. Anoppi sanoi, tee lapset ja muuta pois, hän kasvattaa lapset mieheni kanssa, ostaa minulle asunnon jostain kaukaa. Meni välit.
Asioista on siis puhuttu, mutta turhaan. Tajuan mitä elämässäni on hyvin ja mitä ei. Moni näistä aiheista avasi silmiäni. Halusin rakkaalleni paremman elämän, mutta hän ei. Se oli hassu nuoruuden luulo rakkauden autuaaksi tekevästä vaikutuksesta. Mietin rakastiko hän minua koskaan?
Haloo elämä ja vapaat kunnolliset miehet, kohta olis emäntä tarjolla!
04.09.2008
Yksinäinen sielu
Olen väkivaltaisen kodin lapsi, josta äiti lähti ja jätti kuusi lastaan ja lopulta lähti myös isä. Jäimme keskenämme. Jouduin vanhimpana lapsena liian varhain äidiksi. Menin 19 vuotiaana naimisiin, mutta asuin kotitaloni naapurissa, koska olin läheisriippuvaisuuteen sairastunut. Avioliitossani ölin kontrollifriikki ja suorittaja. Minulla oli useita neurooseja. Kolmattakymmentä vuotta avioliittomme oli uuvuttava. Väsyttyämme molemmat päätimme erota. Kului vain muuan kuukausi, kun menin yhteen seuraavan mieheni kanssa, joka osoittautui narsistiksi. Voin pahoin vuosikausia. Onneksi lapseni olivat tuolloin jo aikuisia – meidän helvettimme oli meidän kahden siinä kulissiavioliitoss. Kun eroni jälkeen asuin yksin – romahdin totaalisesti ja tajusin että minussa oli jotain pahasti vialla. Kävin terapiassa ja rakensin minuuttani tai pikemminkin löysin itseni, omat tunteeni, toiveeni, tarpeeni. Tuolloin minulla keinoni hallita omaa elämääni. Rentoutua, vetäytyä hiljaisuuteen, säännellä elämääni. Tehdä töitä ja oleskella kun siltä tuntui. Nyt olen kolmatta kertaa naimisissa. Kaipaan tuota rauhoittumista, seesteisyyttä elämääni. Mutta mieheni kanssa se tuntuu mahdottomalta. Olen ikäänkuin lukossa itseni kanssa. En kykene rentoutumaan, kun seuraan häntä ja hänen tekemisiään. Hän vaatii paljon huomiota. Rakastan miestäni valtavasti, mutta hänkin on keskeneräinen. Ilmeisesti ongelmaiset ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan. Mieheni on suorittaja, huolehtija, murehtija ja lapsuutensa traumoja – hylätyksitulemista, syrjään jäämistä hän lohduttaa sisällään juomalla alkoholia – sammuksiin saakka Hän on rauhaton sielu, joka ei koskaan lepää. Näen hänessä itseni vuosia sitten. Minun tulee valtava hellyys kun ymmärrän missä hänen tunne-elämänsä menee. Samalla ahdistaa, kun tiedän kuinka suuri työmaa hänellä on edessään. Hän on jatkuvasti kaatamassa pahaa oloaan kannettavakseni, mutta minä en ota tätä lastia vastaan. Se ei kuulu minulle. Jokainen kantaa omat ongelmansa itse. Vain näin voi kasvaa ihmisenä. Liika ymmärtäminen taannuttaa kehitystä eikä kukaan joka ei itse ongelmiaan ratkaise voi itseään kunnioittaa. Apua voi silti ammattilaisilta hakea. Miesten on kuitenkin vaikea hakeutua terapiaan. Toivon voivani olla tukena hänelle matkalla paranemiseen. Tämä elämäni on kuitenkin kaikkein parasta elämää. Olen kasvanut kokemuksieni kautta ja ymmärrän, että vaikea lapsuus on rikkaus. Uskon, että jokainen ihminen päätyy elämässään sinne mihin elämä hänet haluaa. Niihin tilanteisiin ja niiden ihmisten luo, jotka eniten hänen kasvuaan edistävät. Jaksamista ja iloa teille kaikille.
13.11.2008
aikuinen nainen
Hei Orjana mutten Orpona
Kuka on sun paras ystävä? Ketä sun tarttee rakastaa eniten? Kenelle sanot aamulla, Hyvää Huomenta Ystävä? Juuri niin, Sinulle itsellesi.
Et voi toista muuttaa, kuten sanoitkin sen itse. Jokainen kuitenkin on vastuussa lopullisesti omasta käyttäytymisestään ja onnellisuudestaan, voin valita joka päivä suhtautumiseni itseeni ja läheisiini. Joka päivä myös armo uus.
Olet myös itse vastuussa omista valinnoistasi. Ihmettelen Miksi suostut jotenkin tekemään kaikkesi, jotta miehesi olisi onnellinen ja kasvaisi onnelliseksi? Pelkäätkö hylkäämistä? Miellyttäjä? Tutki lapsuutesi rooleja, miten olet selvinnyt pienenä tyttönä, oletko joutunut ottamaan vastuuta muista ja oletko ollut vastuussa muiden ihmisten onnellisuudesta? Et sie oo siitä vastuussa. Olet vastuussa vain Sinusta, tärkeästä, ainutkertaisesta ihmisestä. Ja omasta Onnesta!!
Niin kauan kuin SINÄ suostut olemaan uhri, he kaikki kävelevät sun päältä, syyttävät sinua ja jopa ovat saaneet sinut uskomaan, että olet jotenkin syyllinen… He projisoivat sinun kannettavaksesi omia piilotraumojaan ja eivät niitä pysty/osaa/halua kohdata niinkauan kuin vain joku ympärillä suostuu peliin heidän kanssaan. Eli Sinä
Voit muuttaa omaa käyttäytymistäsi, suhtautumistasi, jotakautta muiden on pakko muuttaa omaansa. Eivät suostu siihen helpolla se on 100% varmaa, voit sitten itse miettiä Haluatko edes katsoa sitä vastarintaa sitten.
Sulla on Sun Oma Elämä, tuolla tavalla tulet katkeraksi. Sun on huomattava että Olet itse myös vastuussa että suostut…. sun ei enää tartte suostua. Helppo täällä ulkopuolisen sanoa että Ota ja Lähde, tiedän kokemuksesta ettei ole helppoa, mutta Kyllä Kannattaa, (elämäni paras ratkaisu:tehtävä jotain ennenkuin pää sekoaa)
Tarttet varmaan hyvän ystävän tai suosittelisin terapeuttia, jonka avulla alat löytää oman arvosi ja uskallat tehdä muutoksia. Pois uhrin asemasta ottamaan itse vastuu omasta tilanteestasi. Jotenkin kuulosti näin ulkopuolisen korvin sun tarina sellaiselta että syytät muita omasta tilanteestasi… niinkauan kuin vain heissä on se vika, et voi löytää omaa arvoasi…. jos he ovat sen vieneet, nyt on aika ottaa takas, mutta luulen kyllä että se on mennyt jo aikaisemmin lapsuuden aikoina
vielä kerrot että rakastat miestäsi… mitä rakkaus sinulle on, onko se kaksipuolista, tuollaista hylkäämistä? hyväksikäyttöä?uhrautumista?
riippuvuutta? hoivaamista? terapeuttina olemista?… mietipä sitä, tee vaikka lista mitä nyt saat ja mitä toivot saavasi……ei kyllä kannata hetimmiten hypätä uuden miehen hoivaajaksi, niitähän kyllä riittää, mutta tärkeintä olis saada sut oikeesti tykkämään ittestäs
Onnea matkaan!
nm samoja asioita kokenut, jotakin ehkä ymmärtänyt
22.05.2009
Väsynyt
Luettuani leipätekstin itkin. Kuulostaa niin kovin minulta itseltäni. Olen ollut pitkään tietoinen siitä, että minulla on ongelmia. Mutta sama kuin menisi itse selaamaan lääkärikirjoja ja diagnosoimaan tautiaan niin siltähän löytyy vaikka mitä oiretta joka sopii.. Joten olen lähinnä ajatellut että kysymys on pelkästään asenteesta, ja oma asenteeni elämään on “väärä”.
Pienenä olin positiivinen ja empaattinen, mutta myöhemmin minusta on tullut vetäytyvämpi ja raskasmielisempi. Perhepiiristä löytyy alkoholismia ja mielenterveysongelmia. Alkoholismista en ole itse koskaan kärsinyt enkä usko tulevaisuudessakaan kärsiväni, mutta mielenterveysongelmat.. No, geeneissä tuollaiset taitavat kulkea ja tietysti myös ympäristö vaikuttaa. Masennusta olen myös miettinyt mutta se ei ole tuntunut jollain lailla todelliselta.
En ole kovinkaan sosiaalinen, ja voin sanoa että viime vuosina olen huomannut muutoksen käyttäytymisessäni. Pelkään enemmän ihmisiä, myös heitä jotka ovat minulle tärkeitä, ja tunnistan toisinaan vihanpurkauksia heitä kohtaan. Toisinaan toivon vain voivani eristäytyä kauas kaikista ihmisistä niin ettei kukaan tuntisi minua ja voisin olla vain itsekseni. Kuitenkin pidän ihmisten seurasta, vaikka tiedän että tunnen oloni usein yksinäiseksi kavereidenkin keskellä. Ihmisiin tutustuminen on minulle hankalaa ja usein alkavat kaveruudet jäävätkin tuttavuuden tasolle. En halua erakoitua mutta en tiedä kuinka olisin.
Olen aina sanonut olevani viileä ihminen ja tunteeton. Kuvaus on tietysti harhaanjohtava, sillä tunnen kyllä ja paljon, mutta yleensä vain negatiivisia asioita. Parisuhteita olen käynyt läpi useampia mutta en voi sanoa olleeni täysillä mukana. Nykyisen suhteeni alkuaika oli todella takkuinen. Pelkäsin suorastaan toista osapuolta. Eikä asiaa tietysti auttanut se, että kumppanini halusi salata suhteemme yhteiseltä tuttavapiiriltämme. Se tuntui pahalta. Sittemmin asiat alkoivat luistaa vaikka suhde on edelleenkin salainen. Jokin aika sitten petin kumppaniani ja tämä suhde on jatkunut toistaiseksi. Toisaalta en halua luopua vakinaisesta kumppanistani, hänen seurassaan olen rauhallinen, mutta kaipaan myös tämän henkilökohtaisen draamani kolmannen henkilön seuraa.
En tiedä olenko koskaan todella rakastanut ketään. Nykyinen kumppanini on ihana, ja olin kyllä ihastunut. Mutta en vain osaa tunnistaa rakkauden tuntemuksia. Onko niitä. Vai olenko suhteessa jotta en olisi yksin. Todennäköisesti olen jollain tasolla myös läheisriippuvainen.
En halua ihmisten tuntevan minua, koska pelkään ettei kukaan pidä siitä, millainen olen todella. Kuitenkaan kukaan joka on päässyt lähemmäs ei ole karannut. Vihaan kaikkia vaikka pidän ihmisistä. En usko omiin kykyihini vaikka suoriudun ihan keskitasoisesti. Joskus pyörittelen ajatusta katoamisesta tai joskus jopa itsemurhasta päässäni. Mutta tiedän että ne ovat vain ajatuksen tasolla, en koskaan voisi satuttaa perhettäni niin paljon sillä me olemme kestäneet jo paljon. Perhe on minulle tärkeä, vaikka kukaan meistä ei koskaan niin sanokaan toiselle.
29.05.2009
Kommentoi aihetta “Oletko tunneorpo?”