kirjoitus tunneorpoudesta oli mielenkiintoinen ja tunnistin itseäni jonkin verran.Olen viime vuosina tullut tunne orvommaksi, mitä olin nuorempana.on ottanut pettymyksienkin vuoksi melko lailla etäisyyttä ihmisiin, sukulaisiin ja ystäviinkin.On jollain tapaa vain jättäytynyt kaikesta.Eihän tämä ole kovin kauaskantoista, omaa mielenterveyttä ja fyysistäkin kuntoa tämä heikentää.
On ollut vaikea hillitä ja hallita tunteitaan, olen ollut melko kiltti ja myöhemmin opin purkamaankin siitä kertyvää kaunaisuutta, ja aika sekin, uskalsi vihata uskalsi rakastaa.Mutta sittenkö väsyin siihen kaikkeen.Olin melko kiinteässä perheyhteisössä, joka toisaalta toi turvaa ja sosiaalisuutta, toisaalta myös vaikeita hetkiä.Kyllä näistä puhuimme ja purimme mutta ehkä syyllistin itseäni liikaa kaikesta ja jättäydyin pois myös tästä.
Siinä sain käytellä tiski ja siivousvimmaa mikä yksinäisellä ihmisellä on melkoinen, kun oma tupa ei kaipaa niin paljon kohentelua(tällä htkellä kyllä) tällä hetkellä olen ollut melko masentunut.Ulospäin vihanpurku on kääntynyt masennukseksi ja on voimat melko vähissä, mitkä ei jhuuri lisäänny levähdellen.

Mitkä asiat on minulle olleet tärkeitä, luonnonläheisyys ja omat vanhemmat sekä muutamat ystävät jotka ennenkin vei hienosti pois syrjäytymisen tunnelmaa.Silloin tällöin tavatessa, nyt tuntuu että on sosiaaliset taidot karisseet ja jätän asioita hoitamatta, itseänikin.

Kuinka monelle olen katkera ja syyttelen, mikä ei edistä mitään.Kun jaksaisi itse ryhtyä toimimaan, niinkuin ennenkin tein en ehtinyt kadehtia ja syytellä toisia.Eikä saatu mielisairaan eläke masentanut, vaan toisaalta antoi ehkä puhtia liikaakin todistella itselle ja muille olevansa ihminen siinä missä muutkin.

Toiset ovat niin tyytyväisiä saatuun eläkkeeseen,olisin mieluummin säilyttänyt työkykyisyyden sikäli kun sitä vielä oli puutarha ja siivoustöihin tms.Olisin työnteolla voinut ansaita toimeentuloa..Alussa kai jaksoikin iloita hullun kirjoista ja ikuisesta lomasta ja vapaaehtoisesta osallistumisesta.Mutta vähitellen sekalainen touhuilu taideharrastusten ja muutamissa siivous ja puutarhapaikoissa eri yhdistyksissä ym vain jäi.

Kieltämättä omien vanhempieni vanheneminen ja isän huononeminen hoitokodissa vaikuttavat.Kunpa jaksaisi purkaa ja purnata olotilaansa, voisi löytyä ratkaisujakin.Mielellään siellä käydessä osallistuisin joihinkuihin tehtäviin, on jollaintapaa järkyttävää, kun hän joutuu olemaan hengityslaitteessa.Tämä on se kipeä möykky, mihin en oikein saa otetta.

Ennen oli niin helppo vaihdella ajatuksia hänen kanssaan, kun hän pystyi puhumaan.Nyt ei tiedä milloin kone alkaa piippaamaan ja hoitaja käy vaivattomasti imemässä limaa ja minä tunnen itseni täydeksi torveloksi.Kun ei tiedä sanoako mitään vai mennäkö pois vai istuako vain hiljaa.Olisi eri asia jos minullakin olisi joku työ ja selvä tarkoitus elämällä, niinkyuin ennen oli.Tämä vaihe on minua masentanut.Olisi vain osattava hyväksyä tämä vaihe sellaisenaan.

Oli hyvä lukea tunneorpoudesta, jospa tämänkin sanan avulla löytyisi tie ulos tästä pimennosta

Terveisin

Tuula Mäkelä