Olen ollut 10 vuotta suhteessa seksiriippuvaiseen mieheen. Pettäminen alkoi jo heti suhteen alussa, samoin valehteleminen. Halusin aina uskoa hänen lupauksiinsa ja valheisiinsa, saimme kaksi ihanaa lasta. Kaikki on nähty: pidempi rinnakkaissuhde esikoisen ollessa pieni, maksulliset naiset, ilmoitukset kontaktipalstoilla, pornosivustot, nakusaunat ’naisystävän’ kanssa jne… Olen itse jatkuvalla anteeksiantamisella ollut mahdollistamassa hänen addiktiotaan ja sen mukaista käyttäytymistä. Olen halunnut uskoa siihen, että lopulta selviämme ja mieheni muuttuu. Niin kovasti olen halunnut uskoa, että hankkiuduin tämän vuoden alussa uudestaan raskaaksi ja tämä raskaus on nyt ihan alussa.
Viime viikolla maailmani taas kerran romahti, kun mieheni oli tehnyt ehdotuksia/lähestynyt paria meitä parikymmentä vuotta nuorempaa 'perhetuttua', joille mieheni oli kaiketi lähinnä vanhempi ’setäihminen’ ja ystävä. Tytöt eivät olleet suostuneet mihinkään, mutta toisen casen seurauksena tytön vanhemmat (joista mieheni todella oli välittänyt ja jotka olivat luottaneet mieheeni) olivat sanoneet miehelleni suorat sanat. Tämä oli ollut miehelleni todella suuri shokki, minkä seurauksena hän on nyt ensimmäistä kertaa myöntänyt seksiriippuvaisuutensa ja hakeutunut terapiaryhmään.
Olen aika palasina. Mutta samalla kun olen hirvittävän vihainen ja jälleen kerran pettynyt, tunnen myös jonkinlaista empatiaa miestäni kohtaan joka tuntuu nyt todella kärsivän. Hän lähetti minulle tekstarin, ettei haluaisi että perheemme hajoaa.
Isana hän on aivan ihana, ja meillä on paljon yhteistä ja tykkäämme tehdä samanlaisia asioita. Perheenä meillä olisi valtavan paljon potentiaalia, ja molemmat rakastamme lapsia yli kaiken. Tässäkin tilanteessa hän sanoi minulle raskaudesta, että kolmas lapsi on tervetullut.
Puolisona hän on henkisesti jonkin verran etäinen, koska ei ole käsitellyt omia tunteitaan - ei ehkä tunnista niitä, minkä seurauksena ajautuu addiktin käyttäytymiseen - eikä oikein osaa niistä puhua.
En tiedä, mitä tekisin. Yhtäältä haluaisin erota, niin monen pettämisen ja pettymisen jälkeen. Mieheni on nyt muuttanut nukkumaan toiseen huoneeseen, ja keskusteluyhteyttä on vähän. Kirjoitin hänelle pitkän kirjeen tunteistani, mutta toistaiseksi hän ei ole ottanut aloitetta siihen vastaamiseen tai puhumiseen. Kovin pitkään en jaksa tällaisessa tilanteessa asua yhdessä kuin kaksi vihollista.
Toisaalta, tämä on ensimmäinen kerta kun hän tiedostaa oman sairautensa ja on lähtenyt terapiaryhmään. Tavallaan tuntuisi surkealta antaa periksi juuri nyt, kun ehkä olisi mahdollisuus johonkin uuteen. Mutta itse olen niin rikki, etten tiedä miten jaksan tämän tien käydä läpi! Olen sitä mieltä, että hoitoa tarvitsen tässä jo itsekin.
