Vaikea äitisuhde

[emilia]

Onko kellään muulla kokemuksia hankalasta äitisuhteesta? Mulla on tosi vaikea äitisuhde. Me ei tulla toimeen ollenkaan. Isän kanssa on paljon helpompi olla tekemisissä. Mutsi on mahdottoman vaikea ihminen.

[Vieras]

Mulla on aika vaativa äiti. Tuntuu, että mikään ei kelpaa sille. Rasittavaa ja ärsyttävää. Pitää koko ajan osoittaa olevansa hyvä ja kelvollinen, mutta tuntuu, ettei koskaan kuitenkaan kelpaa.

[Kissatar]

Minulla myös, mutta tuntuu että se on jotenkin piilossa oleva juttu...

Tullaan kyllä yleensä hyvin äitini kanssa toimeen, mutta aina tuntuu että pitää jotenkin päteä. Niin kauan, kuin käyn luennoilla ja onnistun näyttökokeissa, hän on iloinen ja kannustava, mutta heti kun epäonnistun jossain (esim. en saa työpaikkaa, en pääse näytöstä läpi tai en ole ollut koulussa), alkaa saarna siitä miten mitään ei saa elämässä ilmaiseksi ja että mitäs nyt meinasin tehdä kun en ole tuotakaan vielä päässyt läpi. Selitykseksi ei riitä, etten aina jaksa, koska sairastan masennusta, eikä sekään riitä etten tarkkaavaisuushäiriöni vuoksi pysty keskittymään kaikkeen. Kuulemma "pystyn kun vaan yritän". Just juu.

Hän sanoo olevansa vain huolissaan, enkä sitä epäile yhtään, mutta samalla minusta tuntuu siltä ettei mikään riitä - etten kelpaa tällaisena kuin olen. Melkein kuin ainut kriteeri, jolla olisin tähän mennessä voinut olla hänelle tarpeeksi hyvä tytär, on se että olisin tuonut lukiosta viisi ällää ja jatkanut saman tien oikeustieteelliseen loistavin arvosanoin.

Mutta mitenkäs riitelet tai huomautat tuostakaan, kun minusta vain tuntuu siltä. Ei hän ole koskaan (suoraan) sanonut että olen huono ja että häntä hävettää jos jään työttömäksi tai en pääse korkeakouluun.

Kammottaa vähän, miten nyt käy, kun minulle ja miehelleni on tulossa lapsi... että teenkö minä senkin kanssa kaiken pieleen jos epäonnistun jossakin pikkuisen.

[Merja]

Tuo suhdesopan kysymys väkivaltaisesta äidistä oli aika karmea tarina. Ihan hirveää, että joku äiti voi käyttäytyä noin! Kai se on sitä, että omia traumoja siirretään eteenpäin, mutta ei sen varjolla voi kukaan jatkaa noin hirveää käytöstä.

[cine]

Mulla on ollut niin sanotusti hyvä äitisuhde eli äiti on ollut todella hyvä ja antanut meille lapsille tilaa, mutta mutta... olen vasta nyt kolmekymppisenä alkanut tiedostaa eräitä asioita. Meillä isä oli äitin ja lasten mielestä se paha ihminen ja äiti hyvä. Äiti varmaan, vaikka olikin niin kiltti ja hyvä, vihasi isää ja oli syvästi pettynyt. Koen, että äiti jossain vaiheessa on alkanut elää meidän lasten kautta. Hän on varjellut meitä pettymyksiltä ja vihalta ja siten varjellut itseään pettymyksiltä ja vihalta, koska on ollut niin pettynyt isäämme. Tässä onkin mielenkiintoinen soppa. Isäsuhteeni olen käsitellyt ja se on nyt todella hyvä ja koen olevani todella vapaa rakastamaan isää, vaikka aiemmin en tuntenut mitään häntä kohtaan ja myöhemmin vihaa. Nyt voin sanoa, että hän on jo minulle rakas. Sen sijaan olen huomannut, että en tiedä, mitä tunnen äitiä kohtaan...tämä on omituista. Jos äitillä on vaikeuksia, tunnen sen sisälläni. Äiti on jotenkin elänyt lasten kautta ja siirtänyt tiedostamattaan omat tunteensa meihin. Näin ajattelen. Minun täytyy irrottautua äidin tunne-elämästä ja itsenäistyä tunnetasolla äidistä, vaikka äiti ei mitenkään käytöksellään eikä toiminnallaan sido eikä ahdista minua. Mutta tunnetasolla koen, että en ole vapaa ja itsenäinen. Eli näin voi hyväkin äitisuhde olla paha. Äiti oli hyvä, mutta saiko tuo hyvyys voimansa isän pahuudesta ja katkeruudesta isää kohtaan? Tätä mietin...

[Vieras]

Mulla oli kotona vähän sama tilanne: mutsi haukkui aina faijaa. Se ei ole oikein. Ei omaa kupolia voi kiillottaa toisen mustamaalauksella. Se kääntyy lopulta itseään vastaan.

[....]

Olen saanut kuulla äidiltäni jo ala-asteelta asti, kuinka kaikki muut nuoret ovat niin paljon parempia kaikessa ja tuttujenkin lapset menestyvät hienosti... Koko ajan tätä samaa, ja jatkuvasti äitini huutaa minulle - haukkuu ja vähättelee; minusta ei kuulemma koskaan tule mitään ja olen luuseri, jota hän häpeää. En voi ymmärtää äitini käytöstä sillä olen laudaturin ylioppilas ja aina sain koulusta kymppejä ja ysejä. Nyt aion opiskella klassista musiikkia, mutta äitini jatkuvasti haukkuu ja mollaa. Se sattuu.... Joka ikinen päivä. Minulla ei ole mitään muuta paikkaa mihin mennä paitsi koti. Tunnen olevani 18-vuotias vanki omassa kodissani. Kaiken lisäksi äitini vain haastaa riitaa ja riidan syttyessä syyttää minua mielenhäiriöiseksi ja hulluksi riitelijäksi, vaikka hän itse kaivamalla kaivaa vastausta ilkeisiin ja alentaviin kommentteihinsa. Olen kuulemma laiska... En ymmärrä... Lisäksi hän on joskus fyysisesti väkivaltainen. Tulee huoneeseeni ja heittää kaikki tavarat ja vaatteet lattialle ja repii päälläni olevat vaatteet. Puolustuksekseni puristan häntä käsivarresta, mutta siihen hän lopettaa ja uhkaa soittaa poliisit ja ''valkotakkiset miehet'' paikalle viemään minut pois. Olen jo niin kauan saanut kuulla olevani ''ei mitään'' että alan uskoa siihen, en jaksa mitään, tekee mieli vain luovuttaa ja ryhtyä ''luuseriksi'' joksi äitini on aina haukkunut. Haluan lähteä pois, mutta minne? Ei ole mitään... En edes uskalla kertoa näitä asioita parhaalle ystävälleni.

[Vieras]

minulla on myös hirveitä ongelmia äitini kanssa.katkasin välit äitiini täysi melkein neljä vuotta sitten,ja on ollut parempi fiilis.täysin en ole toipunut kuitenkaan! sinun täytyy lähteä ja jättää äitisi muuten hän pilaa elämäsi, niin kuin minulle kävi.

[vierailija]

Minulla on ollut myös väkivaltainen äiti. Fyysinen väkivalta ei jättänyt meihin lapsiin juuri mitään näkyviä jälkiä, joten en ymmärtänyt siinä silloin mitään väärää olevankaan. Pahimpana olen kokenut henkisen väkivallan, minkä koen vaikeuttavan vieläkin osittain elämääni. Itse olen säästynyt suurin piirtein väkivaltaisilta miehiltä ja elän nyt onnellista perhe-elämää.

Päästäkseni tähän pisteeseen minua on auttanut välirikko äitini kanssa sekä johdonmukainen sanallinen puolustautuminen mieheni vastaavansuuntaista käytöstä vastaan. Mieheni kanssa asiat ovat nyt muutaman vuoden selvittelyn jälkeen hyvin ja äitini katkaistua välit tunnen vapautta olla joskus jopa oma itseni ilman häpeää. Mutta asia elää kuitenkin silloin tällöin mielessäni ja olisi mukava löytää ihmisiä, jotka ovat kokeneet vastaavanlaista kohtelua ja elävät välirikossa. Voitaisiin vaihtaa ajatuksia silloin tällöin. Aluksi vaikka tällä palstalla.

[Pikkuinen]

minulla on myös hirveitä ongelmia äitini kanssa.katkasin välit äitiini täysi melkein neljä vuotta sitten,ja on ollut parempi fiilis.täysin en ole toipunut kuitenkaan! sinun täytyy lähteä ja jättää äitisi muuten hän pilaa elämäsi, niin kuin minulle kävi.

Itse joudun varmaan myöskin pistämään tässä välit äitiini poikki, koska joudun tekemään häntä vastaan rikosilmoituksen. Hän on loukannut yksityisyyttäni niin raskaasti. Tällähetkellä koen suurta surua asiasta ja pelkään tulevaa, mutta uskon myös elämäni helpottuvan sen myötä.. Pelkään vain miten asiat sitten ovat kun äiti tekee kuolemaa ja yhteinen aika on enää rajallinen.. kadunko sitten tekoani. Mitä luulette?

[milzi]

[quote="...."]Olen saanut kuulla äidiltäni jo ala-asteelta asti, kuinka kaikki muut nuoret ovat niin paljon parempia kaikessa ja tuttujenkin lapset menestyvät hienosti... Koko ajan tätä samaa, ja jatkuvasti äitini huutaa minulle - haukkuu ja vähättelee; minusta ei kuulemma koskaan tule mitään ja olen luuseri, jota hän häpeää. En voi ymmärtää äitini käytöstä sillä olen laudaturin ylioppilas ja aina sain koulusta kymppejä ja ysejä. Nyt aion opiskella klassista musiikkia, mutta äitini jatkuvasti haukkuu ja mollaa. Se sattuu.... Joka ikinen päivä.

mulla on myös ollut vaikea äitisuhde..oi voi..kamalaa, mutta samalla mukavaa lukea teidän muiden kokemuksia,oma äitini olisi silloin reilu kymmenen vuotta sitten kun kävin lukiota, ollut mitä luultavammin tyytyväinen minuun jos olisin ollut ällän oppilas,kuvittelin silloin että äitini täytyy olla pedofiilistä seuraavaksi julmin, mutta luettuani sinun tekstisi niin en voi enää ajatella niin.

Neuvoni on myös rohkaista sinua muuttamaan pois, äitisi käyttää sinua hyväkseen henkisesti ja tuo vaatteiden repiminen on koskemattomuuden loukkaukseen verrattava teko. onko paikkakunnallasi opiskelija-asuntoja, sosiaalitoimiston avustuksella täytyisi löytyä jotakin, jos opiskelija-asuntoa et saa. Sitten kun saat asunnon niin kannattaa muistaa, että ei se äiti vielä siitäkään minnekkään häviä. Parasta on sanoa mitä haluaa ja kysyä mitä äiti haluaa ristiriitatilanteissa ja katsoa sitten löytyisikö kompromissia vai löytyykö? Näin olen jälkikäteen kuullut, että miten pitäisi toimia. Pelkäämään ei saa eikä pidä jäädä ainakaan ns. kotiinsa. Miksi sinun täytyisi kokea tuollaisia hirveyksiä keneltäkään ja varsinkaan omalta äidiltäsi. Tiedän miltä tuntuu ja mihin se voi johtaa,äitisuhde on niin herkkä, on tutkittu että äidin väkivaltaisuus aiheuttaa paljon suurempia traumoja kuin isän.

Oma äitin haukkui minua ja litisti itsetuntoni lyttyyn "kasvatuksessaan", myös kaverini olivat epäkelpoja heidän vanhenpansa mukaan lukien, hänen mielenrauhansa oli minun vastuullani. Mielipide-erot johtivat siihen, että minut revittiin hiuksista omaan huoneeseeni ja usein uhattiin lyödä kasvoihin vielä 17-vuotiaanakin. Olen juuri tullut itse äidiksi ja saanut myös mm, säännöllisestä joogasta uutta energiaa ja sitä "selkärankaa", nyt minun tekisi mieli käydä vähän lisauttamassa erästä päinnäköä..mutta enhän ole niin aivoton ja tyhmä, että tekisin mitään niin typerää..

Tässä oli jotakin mun mietteitä aiheesta
valoa ja lämpöä:)

[Maria]

Onpa "kiva" lukea, että muillakin on vaikea äitisuhde.

Minun äitini ei ole ollut väkivaltainen-väkivaltainen, vaikka tukkapöllyä olen saanutkin lapsena. En koe saaneeni siitä mitään traumoja. Mikä minua risoo, latistaa itsetuntoa ja on tehnyt minusta niin epävarman elämässäni on se, etten osaa tehdä äitini mielestä mitään oikein. Aina löytyy jotain ikävää sanottavaa enkä koe koskaan saavani mitään kannustusta mihinkään.

Kun lähdin opiskelemaan, ala oli väärä. Kun mietin vaihdanko alaa, olin luuseri jos jätän koulun kesken. Asuin 500km päässä ja silti äiti sai otteen elämästäni ja puhelimen välityksellä määräili miten missäkin asiassa toimitaan, ja minä typerä toimin. Olinko aivopesty vai omasinko vain vielä huonomman itsetunnon?! Ehkä molempia.

Muutin takaisin kotiseudulleni ex-mieheni perässä, ensin sekin oli todella huono juttu kunnes äiti hokasi, että minähän olen täydellin seuraneiti jonka voi käskeä 30min varoajalla autonkuljettajaksi, seuraksi jne. Kun en mennyt sain huudot. Tässä vaiheessa rupesin miettimään jo että ei tästä tule mitään. Olin 25-vuotias ja aivan äitini pyöriteltävissä.

Nyt olen lähes 30 ja tilanne on parempi itsetuntoni osalta. Vieläkään en osaa tehdä yhtään mitään mihin ei jotain negatiivista voi sanoa. Otin vasta toisen kissan, jonka johdosta äitini haukkui minut h*lvettiin ja sanoi että kissahapatus pitää loppua ja aikuistumisen alkaa. Kun kysyin mitä aikuistuminen tässä tapauksessa tarkoittaa, oli vastaus HANKI LAPSIA. Olen kuulema todella itsekäs ja kylmä ihminen kun en tee hänelle lapsenlapsia. Eikai niitä isovanhemmille tai yhteiskunnalle tehdäkään vaan itselle onneksi? Minulla ei ole minkäänlaisia haluja ryhtyä äidiksi. Toisekseen pelottaan, että miten äitini omisi lapseni!?

Jäin työttömäksi kuun alussa. Sanoin, että olen oikeastaan ihan tyytyväinen tilanteeseen ja aion pitää lomaa jonkun aikaa ennen kuin aloitan täyspainoisen työnhaun. Työkkärissä tätä ajatusta pidettiin terveenä, äitini haukkui minut siipeilijäksi eikä voi käsittää mitä tolloja siellä työkkärissäkin on töissä kun nuin voivat mennä sanomaan...

Tässä vain pieni osa. En ymmärrä miksi ylipäätään kerron äidilleni elämäni eri tapahtumista (kissasta, työnsaannista, koulutuksista tms) kun tiedän jo valmiiksi ettei sieltä mitään positiivista tule. Monesti olen ensin innoissani ja onnellisena soittanut äidille jotain asiaa, kun hän on saanut minut lopettamaan puhelun alistettuna ja itkien. Miksi ihmeessä joku katkeroituneena kaataa kaikki viattomien päälle? Hän on ilmeisen kateellinen siitä, että mieheni tekee kotihommia, rakastaa minua eikä meidän TARVITSE tehdä lapsia vain siksi, että niin on tapana. Olisi tehnyt 10 lasta hänkin niin joku varmaan olisi sitten häntä ajatellen lisääntynyt. Ikävä kyllä se on ole minä.

[Tig]

Noiden muiden tarinoiden lukeminen tuntui jollain tasolla helpottavalta, kun huomaa että en ole ainoa, joten lisään tähän myös oman juttuni.

Vanhempani eivät ole kai koskaan olleet vakavissaan yhdessä ja sain alkuni vahinkona. Tiedän, että äidillä oli henkisesti vaikeaa minua odottaessaan, haukkuja ja painostusta molempien sukujen puolelta. Olen usein miettinyt, miksi äitini päätyi abortin sijaan pitämään minut. Ehkä hän on tiedostamattaan rankaissut minua koko elämäni tuon vaikean odotuksen takia tai sitten en vaan koskaan ole ollut sellainen kuin hän olisi halunnut. Se pitää varmasti myös paikkaansa, olemme hyvin erilaisia ihmisiä.

Lapsena tunsin olevani ulkopuolinen kahdessa kodissa, viikot äitini ja viikonloput isäni luona (tai usein isän vanhempien, kun isäni hoiti yrityksensä asioita). Vanhempieni välit olivat todella huonot eivätkä he koskaan yrittäneetkään peitellä sitä minulta. Isäni sentään yritti välttää äitini haukkumista minulle, äidilleni isäni haukkuminen oli usein jokapäiväistä huvia. Minun oli esitettävä olevani äidin kanssa samaa mieltä, vaikka isän haukkuminen tuntui minusta kohdistuvan osin myös minuun. Muistan vielä kuinka nelivuotiaana aloin itkeä, kun tuli ikävä isää. Äidille minun oli valehdeltava satuttaneeni itseni, koska tiesin todellisen syyn suututtavan hänet. Muutenkin tunteeni olivat harvoin sallittuja, aina olisi pitänyt olla iloinen ja kiltti.

Tullessani kouluikään vanhempani päättivät yrittää oikeaa suhdetta, asuimme viikonloput kaikki yhdessä isän luona. Ei sitä kauaa kestänyt, mutta yrityksen tuloksena sain pikkusiskon. Pian sen jälkeen isä löysi toisen naisen ja perusti hänen kanssaan oikean perheen. Jos olin aikaisemmin tuntenut itseni ulkopuoliseksi, niin tunne nousi uusiin ulottuvuuksiin. Vanhempani riitelivät usein käynneistäni isän luona, kun en ollut sinne enää niin usein tervetullut. Siksi en tuntenut oloani äidinkään luona tervetulleeksi.

Sisareni on ilmeisesti sellainen kuin äiti olisi toivonut minunkin olevan. Olin kai kaksitoista vuotias, kun löysin paperin johon äitini oli kirjoitellut päiväkirjanomaisesti omia tuntemuksiaan. Hän oli sitten jättänyt sen koulupöydälleni ja aloin tietysti lukea, mikä paperi se oli. Äiti kirjoitti kuinka epäonnistunut ihminen minä olen, äidille pilalle mennyt harjoituskappale, mutta siskoni kanssa hän aikoi onnistua paremmin, kasvattaa hänestä kunnon ihmisen. Pian sen jälkeen sai muuttaa isäni luo asumaan.

Äiti ei vielä silloin katkaissut välejään minuun. Hän soitteli joka päivä ja pyysi kertomaan kuinka kuinka kauhea ämmä äitipuoleni oli häneen verrattuna ja kuinka kamalaa perhe-elämä isän luona ja enkö vaan haluaisi mieluummin asua äidin luona, jos se olisi mahdollista.

Lukioon mennessä jouduinkin taas muuttamaan äidin luo, kun halusin tiettyyn erikoislukioon. Lukiovuosina hän sai upotettua itsetuntoni aika pohjamutiin. En osannut kotoa sitten lähteä mihinkään moneen vuoteen, kun eihän minusta ollut mihinkään. Lukiossa aloitin kasvissyönnin ja sain kuulla joka päivä kuinka kalliiksi se äidille tuli ja sillä varjolla hän alkoi sitten kärttää rahaa. Ensin vähän ja lähinnä lainaan, aina vain enemmän ja tuskin koskaan maksoi mitään takaisin. Hän alkoi myös piilottaa nimelläni tulleita laskuja ja oli muutaman kerran lähellä, että luottotietoni olisivat menneet. Reilusti parikymppisenä sain vihdoin itseäni niskasta kiinni ja sain lähdettyä. Ihan kokonaan en vieläkään päässyt äidistä eroon, mutta ainakaan häntä ei tarvinnut nähdä joka päivä.

Sitten tapasin ihanan miehen ja äitinikin tapasi miehen, iljetyksen, joka valehtelematta ei ole sanonut minulle yhtään mukavaa sanaa. Ihanasta miehestä tuli aviomieheni ja häidemme takia rikkoutuivat välini äitiini lopullisesti. Meillä oli ihan pienet häät ja esitin toiveen, että äitini ei toisi sinne miesystäväänsä. Hän suuttui siitä, päätti olla tulematta sinne itsekään ja kielsi myös siskoani. Siskolleni ja suvulle hän kertoi minun kieltäneen heitä tulemasta. Häiden jälkeen sain viestin, että äitini ja siskoni eivät halua kuulla minusta enää koskaan. Muutaman kerran olen saanut sähköpostia, jossa haukkujen lisäksi äiti saattaa vaatia anteeksipyyntöä. Jonkun kuullen on joskus soittanutkin itkien (ei koskaan yksin ollessaan).

Onneksi mieheni tukee minua ja hänen avullaan itsetuntoni on alkanut vahvistua. Sen ansiosta en aio madella äitini helmoihin anoen anteeksiantoa. Äitini ei ole minua montaa kertaa lyönyt, mutta henkisen väkivallan jäljissä on riittänyt korjattavaa. Jos hän joskus pyytää anteeksi tai edes ottaa yhteyttä vaatimatta minulta sitä, voin harkita uudelleen väliemme korjaamista. En vain usko, että niin koskaan käy.

[Vieras]

Mun äiti on kylmä ja etäinen.
Mulla on kaksi isompaa siskoa joilla on molemmilla jo lapsia.
Heidän luonaan äiti vierailee ja heille hän soittaa.
Oli äsken jopa viikon samalla paikkakunnalla kun asun, siskoni luona lapsen vahtina.
Minulle hän ei soittanu kertaakaan eikä halunnut tavata. Eikä ollut eka kerta.
Onko minussa jotain vikaa`? Vihaako hän minua? Näitä asioita mietin usein.
Kaikki tämä alkaa jo pitkän ajan takaa. Kun muut luokkakaverit ovat menneet äidin kanssa ostamaan ekoja rintsikoita, mun äiti sanoo " En mä jaksa, en mä viitti"
Hän ei ole koskaan jaksanut eikä viitsinyt tehdä mun kanssa mitään.

Hänen nykyinen elämä on ilmeisen surkeaa. Asua nyt miehen (isäni ) kanssa isossa omakotilalossa hyvällä paikalla, tai sitten mökillä. On rahaa, on hienot merkkivaatteet ja ikinä ei ole tarttennu töitä tehdä.

Mutta hänen oma lapsuus on ollut myös hankala. Oma äitinsa alkoholisti ja erittäin äkäinen nainen. Ilmeiseti paljon pahaa tapahtunut.

Mut eihän se mun vika oo? Mähän oon sen oma lapsi.

-Vanamo 25.v

[tassuli]

Et ole yksin ,minä olen enemmän isän tyttö ollut aina .äidin kanssa en ole koskaan voinut puhua seksistä ,miesasioista ,kuukautisasioista. Teininä oli vaikeaa ,kun kukaan ei puhunut mitään.Kaikki sai onkia itse, mitä halusi tietää.Koulussakin ohitettiin kaikki nuo asiat,sanottiin lukekaa kotona.Minun on vaikea puhua äitini kanssa tänäkin päivänä semmoisista asioista mitkä minua askarruttavat ja haluaisin neuvoja häneltä.Miesasioita ei voi puhua ollenkaan.Äidilläni nousee hiuskarvat heti pystyyn.En ole uskaltanut kenenkään kanssa alkaa seurustelemaan äitini takia.