Uskon että hyvät teot palkitaan ihmiselle joskus, mutta tämä tuska mitä käyn nyt vasta 5 viikon jälkeen, tämä on ihan kamalaa.. Miksi näin pitää käydä, etenkin kun jotain on aavistanut niin miksi en ole mitään ottanut selville.. ja paskinta kaikessa on se että itse on rakastanut ja tehnyt kaikkensa, syyttänyt itseään jos toinen käyttäytyy välillä hylkivästi… Itsetunto menetetty, luottamus kadonnut… Mutta uskoani rakkauteen en aio menettää, olen sentään kykenevä rakastamaan ja lämmin, kaikki ei siihen selvästikään pysty.

Ihmisparka on kyllä päästään pahasti vialla kun pystyy pitämään valheita yllä niinkin pitkään kaikille… ja uskottomuudesta varmasti voi toipua.. joskus…

Minun on ollut vaikeaa luottaa tämän jälkeen kumppaneihin, ja olenkin kokenut joitakin suhteita tuon jälkeen mutta tuntuu että loppujen lopuksi kaikki kaatuu siihen kun ei kunnolla pysty luottamaan.

Elän tällähetkelläkin suhteessa, joka on suhteellisen tuore. Mutta luottamusta en saa oikein rakennettua.

Olen jo “vähän” luovuttanut tämän asian suhteen, sekä miettinyt kannattaako oikein yrittääkkään rakentaa mitään kestävää suhdetta, kun joka kerran tuntuu asiat kaatuvan tähän yhteen syyhyn.

Haaveeni saada lapsia tuntuu jotenkin mahdottomalta kun haluan että olisi kumppanikin joka voisi olla lapsieni rinnallani. Ja rupean olemaan saamisen suhteen jo ehtoo-puolella.

Että jos ihmiset miettisivät ennenkuin on liian myöhäistä.

Olen itse pettäjä-osapuoli eli menin ja rakastuin työkaveriin. Suhde eteni sähköpostittelusta suuteluun ja seksiin, yhteisiin työmatkoihin, ylitöihin, jatkuvaan tekstittelyyn ja yhteydenpitoon. Elimme jatkuvasti riskirajoilla huomaako kukaan töissä tai kotona, mutta uskoimme hyvän onnemme jatkuvan. Pelko ja jännitys toi suhteeseen oman sairaan kiihottavuuden. Tätä jatkui puoli vuotta, kunnes kaikki muuttui.

Olimme molemmat suhteessa tahoillamme. Toisella osapuolella pitkäaikainen natiseva avioliitto. Itselläni puolestaan täydellinen ihmissuhde mieheen, joka palvoi minua kuin prinsessaa, kertoi päivittäin kuinka paljon minua rakastaa, kertoi kuinka kaunis olen, hän luotti minuun 100%sesti ja oli itsekin luotettava vaikka mahdollisuuksia pettämiseen olisi ollut vaikka kuinka paljon, seksi oli loistavaa, hän oli aina avoin ja reilu, upea ja seksikäs, sporttinen… siis kaikkea, mitä nainen ikinä voisi toivoa!!

Miksi helvetissä siis oli minun pakko mennä tekemään jotain tuollaista!! Mistään kirjasta ei löydy tällaista tapausta, kun syytä ei meinaa löytää millään. Mies ei siis laiminlyö, ei hakkaa, seksi on täydellistä, tekee kaiken pyyteettömästi olematta kuitenkaan “kiltti-lapanen”… Nainen, siis minä, vaan menee ja pettää!! Sairasta!!!

Tämä siis kaikki selvisi eräänä kamalana päivänä miehelleni. Hän romahti täysin koska olin oikeasti hänen elämänsä Suuri Rakkaus. Itsekin rakastin/tan häntä todella paljon, mutta silti (ja tietysti myäs siksi) vaan satutin toista niin paljon … en vaan vielä ole löytänyt selkeää syytä teolleni!?!

Onneksi mieheni on niin älykäs ja haluaa puhua ja itsekin ymmärtää miksi. Hän on viimeinen ihminen, ketä olisin halunnut satuttaa ja haluan itsekin selvittää miksi näin kävi. Päätimme siis vielä yrittää kaikkemme selvittämällä asian perin juurin, koska oikeasti suhteemme hipoi täydellisyyttä emmekä halua heittää sitä hukkaan. Haluamme luoda suhteestamme entistä vahvemman yhdessä.Tämä on itselleni todellisen itsetutkiskelun paikka ja lupaan tehdä kaikkeni että tämä vielä onnistuu.

Kiinnijäämisestä on nyt kulunut vasta 5 helvetillistä päivää (jotka tuntuneet ikuisuudelta!) Näinä päivinä olemme edenneet jo jonkin verran keskustelemalla, syyttelemällä, puolustelemalla, itkemällä, nauramalla, ivailemalla, halaamalla, kyselemällä,… olemme jopa käyneet tahoillamme keskusteluja pettäjätyökaverini vaimon kanssa… Se olikin kieltämättä itselleni pelottavin kokemus, johon koskaan olen joutunut enkä koskaan enää halua vastaavaan joutua! Itse kuitenkin halusin hänelle selvittää asiat ja loppujen lopuksi hän oli tyytyväinen, että näin olin halunnut tehdä… eli niiin opettava keskustelu…

Uskonkin, että tämänkertaisen oman elämäni opetus on että oikea rakkaus voittaa loppujen lopuksi aina!!

Saattaa olla, että vaikkapa puolen vuoden päästä päivitän tänne tilanteen. Katsotaan, miten Meidän kävi. Kaikkein kyynisimmätkin… pitäkää meille peukkuja!!

Oli tosi kiva lukea teidän tarinoitanne ja tuntuikin että melkein kaikkiin olisi voinut sanoa “musta tuntuu myös niin just tolta”.

Oma tarinani alkoi noin puolitoista vuotta sitten. Oli ihanaa, minä pidin miehestä, ehkä enemmän kuin hän minusta, en tiedä. Oltiin kuitenkin onnellisia ja muutettiin yhteen, yhteiset lupaukset tehtiin pian: ollaan uskollisia ja rehellisiä toisiamme kohtaan sekä pyritään siihen että kohdellaan toisiamme satuttamatta.
Ensiksi tapahtui aika pian yhteenmuuton jälkeen se, että mieheni sai txtviestejä eräältä naiselta, ja kun sain tietää niistä niin selitykseksi kuului vain “me ollaan pelkkiä ystäviä” , “se oli pelkkää mitätöntä flirttiä”. Murruin täysin, elin muutenkin vaikeita aikoja, ja mies tiesi sen. Luottamukseni ja uskoni kuoli. Pohdin vain kuinka tärkeä tuon naisen täytyi olla miehelleni, koska hänen takiaan ovat meidän väliset lupaukset mitättömiä ja kuinka arvoton minun täytyy olla, koska minulle voi tehdä tuollaista. MIes lupasi olla kuitenkin rehellinen jatkossa. Välejä tuon naisen kanssa hän ei laittanut poikki, olivathan he vain “kavereita”. Seuraava isku oli se, kun sain selville, että he olivat suunnitelleet “kahvittelua” selkäni takana. Selitykseksi sain salaiseen kahvitteluun sen, että näin he välttävät väärinkäsitykset, jos joku tuttu näkee heidät yhdessä. Sen jälkeen yöni menivätkin itkien ja sisäisesti huutaen. Sisäinen tuska oli tappava, sellainen jota en uskonut kenenkään ymmärtävän. Elämäni oli täyttä helvettiä. Mieheni koki tietenkin tunteenpurkaukseni täysin turhiksi ja yliliioitelluiksi, joten tukea en ole missään vaiheessa saanut paranemisprosesssiin. Hän sai myös minut itseni tunteeman ilkeäksi akaksi, minkä seurauksena myös tunteeni piti piilottaa: iltaisin nukkumaan käydessä minun piti odottaaa silmät kyynelissä, ennenkuin hän nukahti, ennenkuin uskalsin puhjeta itkuun, mikä kesti usein tunteja.Eiväthän täydelliset vaimot vaivaa miehiään turhanpäiväisillä itkuillaan. Hänen mielestään tuollaisten asioiden pitäisi antaa vain olla. Asiat eivät vain olleet niin yksinkertaisia, vaan vielä puolen vuoden jälkeenkin saatoin olla täysin hyvällä tuulella, mutta kesken työmatkan aivan yllättäen puhkesin niin suureen itkuun, että en voinut edes ajaa. Panikoiduin. Ahdistuin. Tunsin itseni hyväksikäytetyksi ja pelkäksi käyttöesineeksi. Enkä voinut ymmärtää kuinka joku voi vaatia unohtamaan asian, vaikka minuthan oli juuri revitty kappaleiksi ja syljetty päälle.
Viimeisin isku on mieheni kännykästä löytynyt huoran puhelinnumero, jonne ” puhelin oli itsestään soittanut” ja pitänyt linjaa auki yli kymmenen minuuttia. En tiedä mitä ajatella tapauksesta, ja tunnekin itseni todella riittämättömäksi. En uskalla kertoa kenellääkkään ulkopuoliselle siitä, mitä minulle on tapahtunut, sillä sittenhän kaikki tietäisivät kuinka epäonnistunut olen naisena. Tiedän, että minua auttaisi se, että hän voisi myöntää tekonsa, ja puhua kansani avoimesti niistä.

Ja täytyy tähän vielä loppuun sanoa, että arvostan aivan uudella tavalla rehellisiä miehiä, jotka ymmärtävät, että he ovat tehneet tietoisen valinnan elää parisuhteessa, ja elävät sen mukaisesti, toista tuhoamatta ja satuttamatta. Sellaisia jotka, voivat hallita omat halunsa toisen takia. JA oi että niitä naisia, jotka nuo miehet saavat!

On niin väärin, että yksi parisuhde ja ihminen voi traumatisoida uhrin koko hänen loppuiäkseen, sekä viedä uskon niin rakkauteen, kuin itseenkin. Ihminen johon, olet luottanut eniten maailmassa, ja jolle olet voinut avata sydämesi, ei arvosta sitä pätkän vertaa vaan harmittomasti leikkelee veitsellään tuon avoimen sydämen repaleiseksi pala palalta. Harmi vain, että se repaleinen ja parantumaton sydän kuuluu usein sille, joka on antanut kaikkensa toisen takia.