Mistä uskottomuus johtuu?
Uskottomuuden taustalla vaikuttaa usein selvittämätön identiteettikriisi.
Uskottomuudelle on olemassa lukuisia eri syitä. Yksi yleinen taustasyy näyttäisi olevan se, että henkilö alkaa tarkastella omaa elämäänsä kriittisesti, minkä seurauksena hän huomaa laiminlyöneensä itseään ja omia tarpeitaan. Koska henkilökohtaiset kriisit ja muutokset heijastuvat aina parisuhteeseen, tästä toisen osapuolen identiteettikriisistä tulee myös parisuhteen kriisi. Mikäli henkilö ei kykene käsittelemään kriisiään puolisonsa kanssa, hän saattaa lähteä hakemaan suhteen ulkopuolelta itselleen tukea ja ajautua näin sivusuhteeseen.
Avoimuuden puute on riski
Myös parisuhteen salaileva ilmapiiri on riski uskottomuudelle. Uskottomuus voi juontua myös siitä, että suhteessa molemmat salaavat toiseltaan omia tunteitaan ja pelkojaan, sillä salailu ja avoimuuden puute muodostavat muurin kahden ihmisen välille, mikä johtaa myös läheisyyden hiipumiseen.
”Uskottomuus on aina tietoinen valinta.”
Uskottomuus on inhimillisesti ymmärrettävä asia, joka näyttää kuuluvan ihmisen elämään, vaikka ihan jokainen ei joudukaan sitä omalla kohdallaan kokemaan. Uskottomuuden syyt eivät löydy ainoastaan ihmissuhdeasioista ja psykologiasta. Myös yhteiskunnalliset syyt vaikuttavat uskottomuuden ilmenemiseen, sillä nykypäivänä naisten ja miesten vapaus tavata toisiaan erilaisissa tilanteissa mahdollistaa salaisten romanttisten suhteiden syntymisen eri tavoin kuin yhteisöissä, joissa sosiaalinen kontrolli on suurta.
Kosketus omiin tunteisiin ontuu
Ihmisen ollessa tyytymätön elämäänsä ja hänen kyseenalaistaessaan elämäänsä ja identiteettiään, hän saattaa etsiä parisuhteen ulkopuolista suhdetta, jossa toinen osapuoli on hänen kanssaan samassa tilanteessa. Uskottomuus on kuitenkin aina tietoinen valinta eikä siitä voi syyttää muita kuin itseään. Uskottomuuden vaihtoehtona on tyytymättömyyden esille nostaminen ja siihen liittyvien asioiden ratkaiseminen.
Uskottomuuden taustalla saattaa olla ylimitoitettuja odotuksia, jotka siirtyvät helposti uuteen suhteeseen ja aiheuttavat uusia samankaltaisia pettymyksiä. Ihmisen järki ei ohjaa rakastumisen aiheuttavia tunnevaltaisia reaktioita, joille erityisen alttiita ovat ihmiset, jotka eivät tunnista omia tunteitaan.
Uskottomuus pysäyttää pohtimaan
Uskollisuus parisuhteessa on tavoiteltu ihanne, mutta se ei aina toteudu hyvistä pyrkimyksistä huolimatta. Tämä totuus on hyväksyttävä, jotta voisi päästä eteenpäin. Uskottomuuden ei tarvitse merkitä suhteen loppumista, sillä se voi toimia suhteen pysäyttävänä kriisinä, joka voidaan kääntää myös rakentavaksi kehitykseksi.
Uskottomuuskriisin yhteydessä parisuhteen osapuolten on selvitettävä kolme tärkeää kysymystä:
- Miksi meille kävi näin?
- Miten selviän pettymykseni ja vihani kanssa?
- Miksi minulle kävi näin?
Suhde vaatii uusiutumista
Vain harva on tyytyväinen suhteeseensa yli 15 vuoden ajan, ellei suhde aika-ajoin uudistu. Uudistuminen ei tapahdu itsestään, vaan se vaatii suhteen molempien osapuolten halua ja vaivannäköä. Ajan kuluessa ihmiset muuttuvat, parisuhde muuttuu ja kumppaneiden välinen viestintäkin muuttuu. Parisuhteen osapuolten muuttuminen johtaa siihen, että alkuperäiset syyt olla yhdessä saattavat hävitä ja tilalle on löydettävä uusia syitä pysyä yhdessä.
”Vain harva on tyytyväinen suhteeseensa yli 15 vuoden ajan, ellei suhde aika-ajoin uudistu.”
Petetyksi tuleminen herättää voimakkaita vihan tunteita, joita voi olla välillä todella vaikea hallita. Uskottomuuden ilmettyä on petetyn ensimmäisenä tunteena yleensä pelko suhteen päättymisestä, jolloin viha jää taka-alalle.
Vihan käsittely suurin haaste
Mikäli pettänyt osapuoli haluaa jatkaa suhdetta vakituisen kumppaninsa kanssa, petetyn vihalle tulee enemmän tilaa ja mahdollisuuksia nousta esiin. Mikäli pettänyt osapuoli pitää uskottomuuttaan oikeutettuna ja petetyn syynä, ei petetty uskalla päästää vihaansa valloilleen.
Vihan sivuuttaminen on virhe myöhemmän selviytymisen kannalta, sillä useimmiten viha kuitenkin nousee ajan mittaan esiin riidoissa tai piilevässä muodossa. Petetyn viha ei synny vain petetyksi tulemisesta ja kumppanin uskottomuudesta, vaan myös aiemmista elämän varrella kertyneistä kokemuksista. Vihan tunteita on hyvä purkaa ystävien kanssa, kirjoittamalla päiväkirjaa taikka turvautumalla ammattiapuun.
Pettäjän kannettava vastuunsa
Uskoton joutuu miettimään omia valintojaan ja käyttäytymistään. Uusi suhde on helppo nähdä kaikkien toiveiden täyttäjänä, koska suhteeseen liittyviä asioita ei ole mahdollista arvioida vielä tässä vaiheessa realistisesti. Pettäjän ongelmana on usein syyllisyydentunto; hänen täytyy löytää vastaus siihen, miksi näin kävi. Uskottoman tulee antaa kumppanilleen aikaa ja tilaa olla vihainen. Mikäli uskoton lähtee kehittämään itseään ja suhdettaan, saattaa hän saada mahdollisuuden palauttaa kumppaninsa luottamuksen hiljalleen.
Puolen vuoden etsikkoaika
”Tuskasta huolimatta uskottomuuskriisi tuottaa mahdollisuuksia uudenlaisen elämän rakentamiseen.”
Uskottomuuden paljastumisen jälkeen noin puoli vuotta kestävä aika on otollista omasta elämästä ja suhteestaan oppimisen aikaa. Kaikesta tuskasta huolimatta uskottomuuskriisi tuottaa mahdollisuuksia uudenlaisen elämän rakentamiseen. Avoin tunteiden ja ajatusten ilmaiseminen on suhteen kannalta tärkein läheisyyttä lisäävä tekijä. Avoimuus koskee myös tyytymättömyyden ja vihan tunteiden ilmaisemista – rakentavat tunneilmaisut voivat pelastaa parisuhteen.
Lähde: Kari Kiianmaa (2005). Rakentava valinta – toimivan parisuhteen puolesta. Kehityksen avaimet.
Lue lisää uskottomuudesta:
Maria Buchert, Kari Kiianmaa & Tellervo Uljas, Revitty sydän. Voiko uskottomuudesta toipua? Minerva Kustannus Oy. Tilaa kirja!
10 Comments
Kerrankin artikkeli, joka käsitteli uskottomuutta nimenomaan pettäjän puolelta tarkasteltuna asiallisella linjalla. Itse pettäjänä tuo kokemus, erosta huolimatta, muutti minua ihmisenä juuri sellaiseksi, jollainen olisin halunnut olla jo vuosia aiemmin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eli kipeä kokemus oli minulle erittäin opettavainen loppuelämäni kannaltakin.. Jos haluaa, virheistä voi todellakin oppia ja syyllisyyden tunteista voi päästä eroon ajan kanssa..
Psykiatri Martti Paloheimo (1915-2002) .Häneltä ilmestyi Vuonna 1999 Laajennetu painos kirjasta ”Kotivammaisuuden synty -suomalaisen lapsuuden haavat”. (Kirjapaja Oy Helsinki).
Kirjassaa hän käsittelee hänen psykiatriselle vastaanotolle hakeutuneiden leski-ikäisten omia lapsuuden kokemuksia, kohtelua ja tuntemuksia, sekä niiden jättämiä mahdollisia traumoja, jotka vaikuttavat useilla eri tavavoin tuleviin ihmissuhteisiin ja läpi koko loppuelämän. ( Hän käytti ilmaisua Suomalainen kansanneuroosi).
Ei pidä unohtaa, että nämä ”kotivammaiset lapset” ovat tulevaisuudessa isejä. äitejä, vanhempia, mummoja ja vaareja.
-Se mitenkä he kasvattavat, huolehtivat ja suhtautuvat omiin lapsiinsa vaikuttaa lasten ja nuorten tulevaisuuteen ja menestymiseen elämässä.. Vaikuttaa väistämäyyä myös parisuhteeseen ja perheeseen.
Täytyy muistaa, että nauhoitamme ”henkilökohtaiselle tietokoneellemme”, eli aivoimimme kaiken kokemamme ja näkemämme, joka on käytettävissämme oleva käyttäytymismalli.
-Ei ole yhdentekevää mitä sinne ”keskusmuistiin” on tallentunut.
Vanhempi- aikuinen lapsiminätila.. (Eric Berne transaktioanalyysi).
Google haku -transatioanalyysi finta ry.
Kirjasta ilmestyi suppeampi painos 1992. Eräs kirjan lukenut naishenkilö kirjoitti Paloheimolle -”Luin kirjaasi ja itkin. Tämä kirja pitäisi kuulua ehdottomasti jokaiseen äityspakkaukseen, etteivät vanhemmat tuottaisi enään lisää ”kotivammaisia lapsia”.
Erittäin hyvä, viisas , järkevä , edullinen ehdotus, mikäli sillä voitaisiin katkaista ”koti/ yhteiskuntavammaisuuden kierre.”
Päättäjille pohdittavaksi!
Kirja löytyy kirjastossa. Kaupoissa sitä ei ole enään myynnissä.
”Kotivammaisuuden” rinnalle nostaisin pohdittavaksi tuotetaako yhteiskuntamme ”yhteiskunnan vammauttamia ”, syrjäytyneitä, mielenterveysogelmista kärsiviä ja mahdollisesti itsetuhoisia nuoria ja lapsia, joista saattaa kasvaa koulukisaajia ja koulusurmaajia?
Tänään 7.10.08 uutisoitiin uudesta Kelan vääryyskirjasta otsakkeella -”Rikolliskopla hyvinvointivaltion huipulla. Kelan vääryyskirjassa kuntapäättäjiä vaaditaa tilille perusturvan rikkeistä”.
Googlen haulla -kelan vääryyskirja- löytyy aikaisempi painos, joka julkaistiin muistaakseni vuonna 2006, sekä kirjan herättämä keskustelu.
Jotain tarttis tehrä! – Quo vadis Suomi? – Carpe diem!
Hei
Uskottomuus osaltani johtuu siitä, että koen valtavia turhautumia, kun mikään sovittu ei pidä paikkaansa. Olen mielestäni usean vuoden ajan käynyt asioita kärsivällisesti läpi, mutta aina seuraavana päivänä ollaan, kuin mistään ei olisi koskaan edes keskusteltu. Tämä on todella turhauttavaa. t Kulkija
Hei
Miten kukaan voi pettää puolisoaan, eikö pahaa oloaan voi parantaa muuten kuin pettämällä puolisoaan. Jos tuntuu että ei enää jaksa tai ei huvita olla oman puolison kans, silloin täytyy uskaltaa erota ennen uuden suhteeen luomista. Mutta toisilla täytyy olla valmiina lämmin sänky. Vaikka jonkun muun lämminttämä.
Pettäminen on tosi säälittävää..
Tupu
Mikään ei satuta niin kuin petetyksi tuleminen. Tällaista tuskaa en olisi koskaan osannut odottaa. Yhteiset lapset, koti.. vaikea päättää voiko siltikään jäädä, löytääkö enää luottamusta 🙁
seksistä
zzz
Tiedän, mistä puhut. Kerro joskus tälle palstalle, kuinka sinun/teidän kävi.
En usko, että pettäminen olisi aina tietoista toimintaa tai että siihen tilanteeseen haluaisi välttämättä joutua. Identiteettikriisi varmasti oli itselläni kyseessä, kun päädyin pettämään miestäni yli puoli vuotta sitten.
Ennen silloista miestäni olin heilastellut todella maskuliinisen miehen kanssa, joka suorastaan pakotti mut olemaan ”nainen”. Siinä oli jotain kammottavaa ja pelottavaa, se tuntui vieraalta ja hyvin pieneltä osalta itseäni.. Olin tottunut toimimaan miehenä tässä elämässä monestakin syystä. En tosin silloin tajunnut, että paha oloni johtui miehisyydestä ollessani nainen.
Sen lisäksi tosin pahaa oloani puski se totuus, että miehellä oli nainen toisella paikkakunnalla. Kai hairahtumiseni häneen johtui siitä, että yritin nostaa omaa egoani, niin maskuliininen mies voi kiinnostua minusta ja aion hänet saada, muuttumalla omaksi kokonaiseksi naiseksi. Toisin kuitenkin kävi ja tajusin vähän aikaa sitten, että tämä mies ei koskaan ollut todellisuudessa edes vähääkään kiinnostunut minusta vaikka puheillaan toisin antoi olettaa. Tämä siipirikkoni hänen suhteensa ajoi minut välttelemään edelleen naiseuttani. Se tuntui vastenmieliseltä, koska mitä enemmän olin muuttunut naiseksi, sitä kauemmas miehet olivat lähteneet.
Tapasin uuden miehen, jonka kanssa aloin seurustella. Hän teki kaikkensa eteeni ja yritti auttaa minua löytämään sisäistä naistani. Olin juuri palannut takaisin kouluun, josta olin jäänyt pois alkoholinkäytön ja taloudellisen tilanteeni takia vuosia sitten. Miehinen egoni kasvoi. Samaan aikaan mieheni sitten osoitti rakkauttaan olemalla mies – hän oli paljon töissä, osteli, vei erilaisiin paikkoihin ja yritti saada minut iloiseksi. En ollut useinkaan iloinen, koska en kokenut sitä ”omaksi itsekseni”. Se oli mielestäni loukkausta itselleni. Toiseksi, koska naisellisuus koostuu ihmissuhteista, minulla ei ollut uudella paikkakunnalla kavereita ja ainoa suhteeni oli oikeastaan mieheni – joka kävi töissä. Olin siis epäonnistunut suhteissani, minusta alkoi muotoutua nalkuttava ämmä ja mieheni koki epäonnistuneensa suhteessa koska en ollut ”koskaan” iloinen. Seksin suhteen tuli monia ongelmia, joka olisi tiivistänyt suhdetta ja läheisyyttä.
Kesällä sitten lähdin entiselle paikkakunnalleni käymään, jossa minulla oli kavereita. Ajattelin sen olevan ok, koska se edistäisi suhdettamme, voisin löytää itsestäni taas sen ilon. Se ei kuitenkaan päättynyt niin kauniisti kuin ajattelin. Olin nimittäin ensisijaisesti käymässä exäni luona, koska todella ajattelin, että olemme vain ystäviä, niinkuin olimme olleet viimeiset neljä vuotta. Hän oli tukenut minua, olin kertonut hänelle asioistamme, koska hän silloin oli ainoa ”ystäväni”. Lähdimme baariin ja halusin tanssimaan, koska se oli yksi iso osa itseäni, johon en ollut saanut kosketusta pitkään aikaan. Tuli otettua muutama, sen verran liikaa, etten kyennyt heti lähtemään ajaa kotiin. Totesin itselleni, että autoon en voi mennä nukkumaan, koska tiedän mieleni ja se voisi hyvin tuohtua ja keksiä lähteä ajamaan. Päädyin siis exälleni yöksi. Hän sitten aloitti, ajattelin, että lopettaisi. Ei lopettanut. Ja lopulta olin jotenkin kyvytön vastustelemaan koko tilannetta ja se riistäytyi käsistä.
Kauhun sekaiset tunteet valtasivat mieleni. Kysyin itseltäni, mitä helvettiä tein täällä ja miksi.. Parahdin itkemään ja mietin, kertoisinko vai en.. Lähdin ajamaan samantien takaisin ja mietin koko automatkan, mitä tekisin. Exäni sanoi lähtiessäni, että hän on pahoillaan tapahtuneesta ja että hän on käynyt saman läpi. Hän ei aio kertoa, joten on omalla vastuullani mitä aion asialle tehdä.
Tiesin matkalla, etten ikinä kykenisi elämään sen asian kanssa. Kerroin ja erottiin.
Vasta nyt, olen alkanut tajuamaan mistä siinä kaikessa touhussa oli kyse. Ex, jonka kanssa petin, ei todellakaan ollut aidosti pahoillaan. Jos hän olisi ollut ystäväni, hän olisi auttanut minua muulla tavoin. Menetin itseni, menetin mieheni, menetin luottamuksen itseeni. Se oli totaalista kaaosta. Viime päivinä olen lukenut eroja miesten ja naisten välisistä kommunkointieroista ja käyttäytymistavoista ja olen alkanut syyttää itseäni siitä, etten nähnyt asioita niinkuin ne olivat. Mieheni rakasti minua syvästi ja en osannut sitä millään tasolla arvostaa. Hän on jäänyt siihen kuvitelmaan, että en häntä koskaan rakastanutkaan.
Jos olisin tiennyt, että olin muuttunut nalkuttavaksi ämmäksi, joka karkottaa kaikki miehet, jos olisin tajunnut, että sellainen ei ole ”naiseutta”, johon miehet rakastuvat. Äitini oli antanut tästä roolin minulle. Luulin sen olevan ”normaalia”. Mieheni kävi töissä, osteli lahjoja, suojeli ja puolusti, kuunteli ja koitti neuvoa, jos pyysin. Hän teki kaiken oikein, mutta en vain nähnyt. En ymmärtänyt, että paha oloni johtui enemmän siitä, että en osannut olla nainen. En osannut näyttää rakkauttani vaan nalkutin. Se oli normaalia.
Nyt miehellä on vissiin uusi nainen ja toivon, että he ovat onnellisia. Mutta tajuttuani, että olin rakastunut ensimmäisen kerran (vaikka tiesin sen kyllä silloinkin, mutta ihmettelin mikä on huonosti) ja että jos olisin nähnyt ns. totuuden.. Olisin voinut pelastaa sen suhteen.
Paljon se tapahtuma opetti itsestäni, mutta ei se poista sitä tuskaa ja menetystä, jonka jouduin kohtaamaan. Ja sitä ääretöntä määrää tunteesta, että se oli epäoikeudenmukaista niin miehelleni mutta myös itselleni. Kun kaikki meni niin väärin, eikä toista mahdollisuutta annettu. Tosin, vasta nyt olen niin viisas, ehkä, että voisin tehdä todellakin toisin. En koskaan ollut sietänyt pettämistä, minua oltiin usein petetty. En ikinä uskonut sitä tekeväni, ennenkuin näin sen itse. Tunsin itseni niin luntuksi, saastaiseksi ja likaiseksi, että pohjemmalle ei voisi vajota. Se oli hirveintä elämässäni, mitä olen kokenut. Ja uskokaa pois, kyllä jotkut pettäjät kärsivät todella nahoissaan siitä, mitä tekivät. Se ei poista tehtyä tekemättömäksi, se ei poista tuskaa, jota se tuo, mutta asioista voi oppia, jos haluaa.
Sääliksi käy, että hyvät suhteet menevät pilalle sellaisen takia.
Identtikriisista, kyllästymisestä, pettymyksestä….
Olen keskellä draamaa, jota en itselleni uskonut tapahtuvan. Täysin tavallisessa työhön liittyvässä illanvietossa ihastuin jo aikaisemmin etäisesti tuntemaani mieheen niin voimakkaasti että on kuin tulivuori olisi purkautunut. Mies koki samoin ja oli aivan hilkulla, että järki pysyi päässä ja housut jalassa.
Valitettavasti työasiat vievät meidät nyt yhteen jatkuvasti. Olemme tietoisia toistemme tunteista ja se valitettavasti vain lyö bensaa liekeille.
Tunnistan syyt ihastumiseen – en oikeasti tunne miestä, vaan rakennan hänen ympärilleen sellaisen persoonallisuuden joka vastaa kaipuuseeni. Todellisuudessa hän voisi olla aivan toisenlainen. Tiedän, että vaikka mies on mielestäni ihana, syy tunteisiini on oma tilanteeni: minulla on identiteettikriisi, oma avioliittoni on pahasti väljähtänyt, emmekä puhu mistään. Olen myös vihainen ja pettynyt. Olen kahden vuoden ajan jo yrittänyt kertoa miehelleni, että suhteemme ei ole kunnossa, että pelkään suhteemme ajautuvan karille jos emme nyt ala tehdä suhteellemme jotain. Mieheni vastaus:” Ei minun mielestäni meillä ole mitään ongelmaa.” Olen pyytänyt miestäni kertomaan, mikä hänen mielestään olisi hänelle sopiva tapa alkaa parantaa avioliittoamme, mutta kun ”ongelmaa ei ole” niin ei tarvita toimenpiteitäkään.
En tiedä mitä tehdä. Olin jo täysin turta ja alistunut tilanteeseen ja sitten tuli tämä tulivuori.
En todellakaan tiedä, saanko pidettyä itseni kurissa, kun tilaisuuksia pettämiseen on tarjolla. Kaikista työaiheisista illanvietoista en voi olla poiskaan. Olen myös toisaalta niin suunnattoman vihainen siitä, että kaikki suhteenhoitoyritykseni on täysin tyrmätty. Osa minusta haluaisi hypätä sivusuhteeseen ”Siitäs sait”-meiningillä. Mutta päällimmäisenä on kuitenkin halu pelastaa yli kymmenvuotinen avioliittomme, mutta mitä tehdä kun toinen ei halua tunnustaa, että ongelmia on. Kahden vuoden lähes täydellinen seksittömyyskään ei näytä olevan indikaattori mistään ongelmasta.
Vaikkakin pettämistä voi aina puolustella sillä ja tällä jne, niin kyllä se vaatii jotain selkärangan ja moraalin puutetta. Jos on ihan tosissaan siinä suhteessa ja rakastaa itseään ja kumppaniaan, ei petä. Jos tulee ongelmia seksielämään tai mihin tahansa muualle, niistä täytyy puhua ja selvittää ja vaikka mennä parisuhdeterapiaan. Jos on lapset ja ei sen takia halua erota, voi vaan miettiä minkälaiset traumat aiheuttaa lapselle ja puolisolleen kun pettää ja jossain vaiheessa jää kiinni siitä. Minkälaisen nais/mieskuvan ja suhdekuvan lapset saa kun vanhemmat eivät ole uskollisia. Kyllä se lapsi siitä nimittäin saa jossain vaiheessa kuulla, varsinkin jos ero tulee.
Eli: jos olet vakavassa parisuhteessa, ole varma, että pystyt olemaan uskollinen, tai sitten eroa. Jos menet naimisiin, usko vakaasti pystyväsi olemaan uskollinen loppuelämäsi, ellei teillä ole sitten hyväksyttyä joku ryhmäseksi tms touhuilu.
Tämä yhteiskunta on ajautumassa enemmän ja enemmän moraalittomaan seksiä- ja pettämistä tihkuvaan suuntaan. Onneksi edes se 2/3 vaikka ovat uskollisia ja uskovat, että syvä rakastaminen ja kiintymys toiseen ihmiseen on arvokkaampaa kuin pintapuoliset rakastumisen ja ihastumisen tunteet sekä seksikokemukset. Jos menee vaan tunteen mukana analysoimatta tunteitaan rationaalisesti, perseelleen menee. Jos lähtee suhteisiin puhtaasti rationaalisin perustein, lähtee suhteen ilo kokonaan. Kultainen keskitie voisi olla se, että pitää järjen ja rationaalisen analysoinnin(maalaisjärjen) mukana, mutta kuuntelee sydäntään kuitenkin uskollisesti. Suhteet ja rakkaus ei välttämättä tarvitse olla 100% sydämen asia, vaan jopa kokonaisvaltaisempi tunne, jossa myös järkikin rakastuu.. tämäkin on mahdollista 🙂 Ei oma järkeni eikä sydämenikään myönny kumppanin pettämiseen. Sen sijaan pakkomielteiset halut ja ihastumisen/rakastumisen tunteet tulee ja menee.