[Kirjoittanut: Pauliina]

Arki on monesti samojen tapojen toistamista: töihin, kotiin, harrastuksiin. Joskus luen kirjaa, joskus tapaan ystäviä. Suunnittelen ajankäyttöäni kiireisten päivien varalle. Samoin tein eilen. Aamulla töihin, työkaverin mukana koulutukseen kaupunkiin, hänen kyydillään takaisin töihin, sieltä kotiin ja kotoa ystävän syntymäpäiville.

Minulla piti olla puoli tuntia aikaa vaihtaa vaatteet ja kaunistautua bileisiin. Joku päätti toisin. Eilen oli lumimyräkkäilma. Sitä en ollut huomioinut. Aikataulu venyi niin, etten ehtinyt kotiin vaatteita vaihtamaan, vaan lähdin autollani bileisiin suoraan töistä.

Palaan siihen muutaman kilometrin automatkaan. Aikaa on hyvin ja ajelen kaikessa rauhassa lumista tietä, kun yhtäkkiä ratti ei enää tottele. Auto lähtee luisumaan vastakkaiselle kaistalle. Uskomaton tunne, kun tietää kohta ajautuvansa ojaan. Pidän ratista kiinni ja laitan silmät kiinni. Aika pysähtyy, samoin auto. Avaan silmäni. Istun autossa, joka on ojassa sivuttain. Olo on epätodellinen. Ei voi olla totta. Minäkö olen ajanut ojaan ja istun tässä autossa? Mitä pitäisi tehdä?

Joka päivä on paljon menetettävää ja paljon rakastettavaa

Tarkistan ensin itseni, ei huomattavia vahinkoja. Autosta en tiedä. Synttärit alkavat tällä minuutilla, mies on poissa kotoa koko viikonlopun, soitanko poliisin, ambulanssin, hinausauton? Lopulta päätän, että minun on päästävä autosta pois. Otan kännykän laukusta, joka on lentänyt lattialle. Avaan oven ja hyppään kallellaan olevasta autosta ojaan ja uppoan polvia myöten lumeen. Kiipeän tien laitaan ja soitan numeropalveluun. Kerron asiallisesti sijaintini ja, että olen ajanut ojaan. Minut yhdistetään hinauspalveluun. Siellä joku nainen tenttaa minua: onko vakuutusta, millainen vakuutus, mikä on rekisterinumero, missä tarkalleen olen, mitä osia autosta on rikki, pitäisikö kutsua poliisi. Meinaan huutaa hänelle, mistä minä tiedän! Olen täällä tien reunassa ihan yksin, minua paleltaa ja että mies hoitaa meillä autoasiat ja tulkaa pelastamaan! Nainen kertoo, että hinauksessa on ruuhkaa, ottaa numeroni ja lupaa, että hinausauto soittaa pian.

Autot ajavat ohitseni. Katsovat kai, ettei minulla ole hätää. Mutta se ei ole totta. Olen peloissani ja järkyttynyt! Miten tällaista voi tapahtua! Saan miehen langanpäähän. Hän on rauhallinen ja neuvoo odottamaan hinausautoa. Meinaan huutaa: sinun pitäisi olla minusta huolissaan, sinun pitäisi luvata heti tulla tänne, miten voit olla niin tyyni, vaikka olen ollut hengenvaarassa. Sitten ohi ajaa ystäväpariskunta, joka tunnistaa minut ja kääntyy takaisinpäin seuraavasta risteyksestä. Ihanaa, vihdoinkin paikalle tulee mies, joka etsii kanssani varoituskolmiota, tarkistaa auton vauriot ja lupaa kuskata minut minne vain! Nainen taas on empaattinen, halaa ja lohduttaa. Ihanat ihmiset! He lähtevät synttäreille, kun hinausauto soittaa tulevansa muutaman minuutin kuluttua.

Seison tien reunassa ja minua paleltaa, tai sitten tärinä johtuu pelosta. Hinausauto saapuu ja siinä on turvallinen kuljettaja. Hän tajuaa täydellisen avuttomuuteni ja tekee kaiken helpoksi. Tarkastaa auton, ottaa rekisterinumeron ja rauhoittaa minua. Toteaa, että minulla oli onnea ja, että autolla voi ajaa. Etupuskuri on mäsänä ja lamppu irti. Muuta en tiedä. Kai meillä on vakuutus. Juuri syksyllä ihmettelin, miten suuria summia vakuutukseen menee vuodessa, mutta nyt olisin valmis maksamaan vaikka enemmän. Harmi vaan, kun omaa henkeään ei voi taata mitenkään.

Koska mies on poissa kotoa, päätän mennä synttäreille. Olen poissaoleva, mutta samalla tunnen, miten elän; miten joka ainoa hetki on tärkeä. Lopulta lähden ajamaan kotiin neljääkymppiä. Kotiovella olen äärettömän onnellinen. Selvisin turvallisesti kotiin.

En saa illalla unta. Mietin kenelle aion soittaa huomenna. Kenen tahansa sukulaisen, ystävän tai kummilapsen äänen kuuleminen ei ole itsestäänselvää.

Mietin yhä uudelleen hetkeä, kun menetin auton hallinnan ja putosin kinokseen. En muista törmäystä. Aivan kuin auto olisi laskettu ojaan. En tiedä muuta kuin, että uskon enkeleihin. He ottivat autoni ja minut ojassa vastaan. Saan mieheltä tekstiviestin: "Hyvää työtä, pusuja, rakastan sua! Olen onnellinen, ettei sulle käynyt kuinkaan! Haluaisin olla sun kanssa!" Miehelläkin on siis tunteita, osasi vain olla hätätilanteessa rauhallinen.

Toivottavasti muistamme tästä eteenpäin jokaisen yhteisin hetken arvon. Vaikka kaikki voi loppua milloin tahansa, uskon, ettei mitään tapahdu sattumalta. Silti jokainen päivä on seikkailu, eikä meistä kenenkään pitäisi tuudittautua väärään turvallisuudentunteeseen. Joka päivä on paljon menetettävää ja paljon rakastettavaa.