[Kirjoittanut: Sofie]

"Lääkäri sano sille, että pidä kivaa, aikaa on vähän." Tämä kommentti saa minut havahtumaan työpäivän jälkeisestä koomastani junassa. Mara on saanut kuolemantuomion ja lääkäri on kehottanut häntä elämään täysillä, kun vielä on aikaa. Asiasta keskustelevat keski-ikäiset miehet siirtyvät sujuvasti puhumaan mökin vaneriseinäisestä huussista, Kaliforniasta ja Ford Focuksesta, mutta vielä ennen kuin minä jään junasta, toinen miehistä pohtii Maran kohtaloa. Välillä tuntuu, että kuolema on arkipäiväistynyt, mutta kun se tulee lähelle, se pysähdyttää.

Nyt Maralla on vielä puoli vuotta aikaa toteuttaa itseään. Jättää työelämä ja kokea se vapaus, jonka kuvitteli koittavan sitten eläkkeellä. Tai lähteä ehkä maailmanympärysmatkalle, josta on aina haaveillut. Ikinä vaan ei ole tullut lähdettyä, koska on niin tärkeää säästää pahan päivän varalle. Tai kehottaa lapsiaan kasvamaan kunnollisiksi aikuisiksi. Tai suudella rakkaimpiaan hyvästiksi. Maralle on nyt annettu tietty määrä aikaa saada kaikki elämässään siihen malliin, että mikään ei jää kalvamaan mieltä.

Välillä tuntuu, että kuolema on arkipäiväistynyt, mutta kun se tulee lähelle, se pysäyttää

Itse kuvittelisin tekeväni juuri niin, että pyrkisin toteuttamaan suuria unelmiani omien mahdollisuuksien rajoissa tietysti ja jättämään hyvästit kaikille, jotka ovat minulle tärkeitä. Mutta tuollainen järkyttävä tieto varmasti myös totaalisesti musertaa, lamaannuttaa, pysäyttää paikalleen, jäädyttää jalat, katkeroittaa: miksi minä? Pystyykö siinä vaiheessa näkemään ilon pilkahduksen siinä, että vielä on rajallinen mahdollisuus tehdä, nähdä ja kokea?

Entäs sitten se ihminen, joka eräänä päivänä kesken haravoinnin tuupertuu kesämökkinsä pihalle? Hänellä ei ole mahdollisuutta hoitaa keskeneräisiä asioita tai sopia aivan turhanpäiväistä riitaa. Hän ei sittenkään koskaan ehdi aloittamaan uutta harrastusta. Hän ei itse tosin ole enää suremassa menetettyä aikaa, mutta läheiset ihmiset jäävät kaipaamaan ainiaaksi ja pohtimaan tuon mustan päivän kulkua.

Tässäkin asioilla on puolensa. Voi lähteä hiljaa hiipuen, mutta ehkä ei mitään katuen tai lähteä äkkiä aivan arvaamatta ja ilman pelkoa omasta kohtalostaan ja jäljelle jääneiden tulevaisuudesta.

Missä olet Mara? Mitä teet nyt? Pelkäätkö? Oletko vihainen? Elätkö niin täysillä kuin pystyt ja jaksat? Toivottavasti et ole yksin.