[Kirjoittanut: Pohdiskelija]

Istuin lauantaina olohuoneen sohvalla ja tuijotin ulos ikkunasta. Auringon paiste oli houkutellut ulos ulkoilijoita. Pelloilla vilkkui iloisia kasvoja ja hiihtäjien pipoja. Annoin katseen levätä, olla paikallaan. Pitkästä aikaa huomasin huoneessa olevan niin hiljaista, että kuulin seinäkellon viisarin liikkeet. En tiedä kuinka kauan istuin siinä, ehkä vain vartin, mutta se tuntui ikuisuudelta. Kerrankin tuntui, ettei aika kiidä ohitseni, vaan on pysähtynyt tähän hetkeen. Tai minä olin pysähtynyt.

Nautin tästä hetkestä. Olen läsnä tässä tilassa, luki erään kynttiläkaupan ostoskassissa. Mainoslause jäi mieleen. Missä olen juuri nyt? Vaikka fyysisesti kävelin pitkin loskaista Mikonkatua, olin jo mielessäni keräämässä ostoskoriini maitoa, leipää, juustoa… Miten usein olen läsnä omassa elämässäni? Miten usein elän suunnitelmissa ja tulevassa?

Mietin joskus ihmisiä, jotka eivät ole oikein koskaan läsnä tapaamisissamme. He eivät kuuntele tosissaan, vaan katsovat ajatuksissaan ohi tai tarkistelevat kiireisenä kännykkäänsä. He lähtevät juuri kun keskustelu on syvenemässä tai menossa kohti aitoa kohtaamista. Suorittaminen kutsuu. Kiire, tapaamiset, lukkoon lyödyt suunnitelmat ja aikataulut.

Kiire ja jatkuva tekeminen ovat pakoa tästä hetkestä

Tunnistan tuosta joskus myös itseni. Järjestämässäni kiireessä kohtaaminen ja pysähtyminen ei aina onnistu. Ajatukset ovat niin täynnä kaikkea muuta, ettei näe sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Sillä mikä on ihmissuhteissa tärkeäpää kuin aito kohtaaminen ja läsnäolo?

Ei aika kiidä ja riennä, vaan minä itse. Ei luonnolla ole kiire lähettää sähköpostia, käydä kaupassa, juosta metroon tai pestä hampaita. Luonto elää elämäänsä verkkaisesti. Kiire ja jatkuva tekeminen ovat pakoa tästä hetkestä. Se on pakenemista omasta elämästä ja itsestä. Pysähtyminen pelottaa, kun sisällä on sanatonta ahdistusta. Se saa pitämään radion ja television päällä aamusta iltaan, juoksemaan harrastuksissa, tapaamisissa ja luottamustehtävissä – pyörittämään pyörää niin vauhdilla, ettei ehdi ajatella muuta.

Jos ei osaa olla itselleen läsnä, ei voi olla sitä myöskään toiselle. Silloin tekee ja puhuu niin kuin pitääkin vailla todellista tunnetta ja kohtaamista.

Miten kävisi, jos uskaltaisin jäädä kyydistä ja istua katsomaan, miten toinen orava pyörittää pyörääni? Tuntisiko kateutta toisen oravan taidoista, menestyksestä ja ahkeruudesta vai näkisinkö jotakin aivan muuta? Näkisinkö omaa itseään ja elämäänsä kieli vyön alla pakenevan pikkunisäkkään, joka juoksee pyöränsä loppuun, kunnes väsyy ja pysähtyy elämän ja kuoleman rajalla?