[Kirjoittanut: Sofie]

"Onks sul kaikki ok? Sä näytät jotenkin niin…" Hei apua, nyt sen näkee jo naamasta. Tähänkö sitä on sitten tultu? Turhautuneisuus sisälläni on saanut sellaiset mittasuhteet, että se näkyy jo ulospäin. Aikaisemmin olen pystynyt pitämään pahat päivät omana tietonani työpaikalla, mutta nyt se ei enää onnistukaan. Monissa asiakaspalvelutehtävissä olen kyllä hallinnut "iloisen asiakaspalvelun", mutta nyt en enää pysty entiseen tapaan vetämään naamalleni pirteää tekohymyä. Olin itse jo ounastellut sitä. Tuntenut, kuinka vastaan kaikille väsyneenä ja laiskasti, mutta ehkä silti toivonut, että kukaan ei huomaa. Nyt se on sitten kaikkien nähtävillä.

En pysty enää vetämään naamalleni pirteää tekohymyä

Tyytymättömyys työhöni kasvaa päivä päivältä. Se on kuin iso paha möykky, joka ei katoa. Välillä työn touhussa saan laitettua negatiiviset ajatukseni taustalla, mutta toisina päivinä olen vihainen, surullinen ja ahdistunut yhtä aikaa. Kamala tunne, kun tuntee olevansa ihan väärässä paikassa, ja vielä kamalampaa on pelko siitä, että ehkä jumitan täällä hamaan tulevaisuuteen. Kuinkahan moni ihminen on aloittanut jonkun väliaikaiseksi tarkoitetun työn ja huomaa olevansa siinä yhä edelleen kahdenkymmenen vuoden päästä?

Ihailen ihmisiä, jotka tekevät työtä vain sillä asenteella, että kun töitä on tehtävä. Ehkä jos minullakin olisi sellainen asenne, ei omia haavekuvia vastaamaton työ olisi maailmanloppu. Sen sijaan näen, että työ on niin tärkeä osa elämää, että sitä ei vaan voi tehdä mitä tahansa pelkän toimeentulon takia.

Minun työahdistukseni vaikuttaa olemiseeni ja elämiseeni lähes koko ajan. Joskus herään yölläkin pohtimaan tilannettani. Työ on valitettavasti omalla kohdallani todellakin niin iso asia, että on mahdotonta ajatella, että sehän on vain työtä. Kunpa voisinkin, niin saisin nukkua yöni rauhassa.