Olen 39-vuotias nainen, joka on etsinyt rinnalleen miestä noin 10 vuoden ajan. Minulla on vahva uskonnollinen vakaumus ja esiaviollisia suhteita ei ole ollut. Minulla on ollut hyviä ystäviä, miespuolisissa vähemmän näiden vuosien varrella.

Löysin netin kautta 1,5 vuotta sitten ruotsalaisen 45-vuotiaan miehen, jonka
Ruotsissa asuva serkkuni tunsi ja sanoi, että siinä voisi olla jotain. Emme
kirjoitelleet juurikaan, vaan sovimme tapaamisesta lounaan merkeissä.
Ensimmäisellä tapaamisella pystyimme keskustelemaan aika vaivattomasti. Hän ihastui minuun heti ja minä ajattelin, että ihan sympaattinen tyyppi, ehkä minuun teki vaikutuksen jo heti se, että hän oli yrityksen johtaja ja ilmeisen vakavarainen. Alkuvaikutelma oli miehinen vastuun kantaja.

Menimme kihloihin syyskuussa, jonka jälkeen minuun iski kauhea paniikki ja ahdistus

Hän halusi tavata heti seuraavan päivänä elokuvan merkeissä. Seuraavan kerran tapasimme
Helsingissä ja matkustimme yhdessä Tukholmaan. Niiden päivien aikana katsoin
häntä ja ajattelin onpa suloinen ihminen. Matkan jälkeen kirjoittelimme ja
soittelimme säännöllisesti ja kävimme toistemme luona. Seurustelun alussa hän
sanoi, että avioero oli kova pala, vaimo lähti yllättäen toisen miehen vuoksi 20 vuoden
jälkeen jätti hänet ja 4 lasta. Hän kävi terapiassa ja kiintyi kovasti
terapeuttiin, joka pystyi lohduttamaan häntä, mutta uusi isku oli, kun terapeutti
kuoli tsunamissa. Hän sanoi, että ei jaksa enää menetyksiä.

Kesällä hän oli Suomessa viikon ja toi nuorimmat 9-v. ja 12-v. tytön ja pojan mukaan.
Kuuma kesä ja tunteet paloivat, suudelmia riitti. Ajattelin, että näinhän se menee
ja tuntui, että hän oli elänyt ilman hellyyttä jo kauan. Ystävämme kutsuivat
meitä kyyhkyläisiksi. Hän on herrasmies ja pystyimme puhumaan vaikeistakin
asioista. Ajattelin ilman muuta, että hän on minulle oikea mies, tarpeeksi kiltti
ja vastuuntuntoinen, muistuttaa vähän isääni jopa ulkonäöltä. Tummanvihreät
silmät, ihana hymy… Kun hän puhui kihlauksesta, tunsin pientä jännitystä, koska
se on vakava lupaus meidän piireissä.

Olin hänen luonaan ja huomasin, että vaikka hän asui meren lähellä kauniilla
saarella, talo oli ruma, sisustus ankea ja koin, että hän on enemmän ”maalainen” kuin minä. Lähimpään ruokakauppaan täytyy mennä autolla ja minulla ei ole ajokorttia (olen nyt aloittanut autokoulun). Hän on kuitenkin sanonut että saan sisustaa kodin ihan miten haluan. Ex-vaimo oli enemmän kiinnostunut autojen korjaamisesta ja aktionista, kun kodissa puuhastelusta, olen kuullut muilta. Hänen luonteensa hyvyys tulee ilmi siinä,että hän ei puhu juuri mitään pahaa ex-vaimostaan.

Menimme kihloihin syyskuussa ja juhlimme sitä serkkuni luona Ruotsissa. Kun
palasin Suomeen, minuun iski kauhea paniikki: miksi minusta nyt tuntuu
ahdistavalta? Rakastanko häntä tarpeeksi vai onko syynä muutoksen pelko?
Kerroin siitä miesystävälleni, joka huolestui toden teolla, koska koki, että
rakastimme niin kovasti toisiamme. Hän maksoi lennon heti seuraavalla viikolla,
jotta tulisin takaisin Ruotsiin. Juttelimme ja itkin, koska ajatus
hänen jättämisestään tuntuisi tosi raukkamaiselta. Lapsetkin ovat alkaneet pitää
minusta. Ajoitus ihan kaamea. Lapsista vain yksi tosin enää asuu kotona koko
ajan, muut ovat joko äidillä tai omassa asunnossaan.

Tilanne vähän rauhoittui, mutta ajattelin hakea psykiatrilta ”ahdistuspillereitä”,
jotta jauhaminen loppuisi mielessäni. Tilanne tasaantuikin, ja joulukuussa lähdimme Ruotsiin koko perheen kanssa. Olin jättänyt pillerit ja vietimme hänen talossaan viikon. Muutama päivä meni ja paniikki iski taas. Itkin ja luulen, että ahdistuin vähän siitä, kun hellyydenosoituksemme menivät vähän rajojemme ohi. Olimme molemmat vähän ”paniikissa” tunteidemme kanssa. Arvostan häntä, kun hän niin kärsivällisesti kuunteli minua, vaikka suurin pirtein vihjasin, että en ole varma onko tämä rakkautta. MIKSI se ei voisi olla tälläisen ihmisen kanssa?

Kun ystäväni kysyvät, rakastatko häntä, vaivaudun hieman ja sanon, että tunnen
hellyyttä, sympatiaa, henkistä yhteyttä ja pidän häntä suloisena. Haluan
suudella häntä ja pidän hänen tuoksustaan.

Meidän piti naimisiin pääsiäisenä, mutta näiden fiilisten takia miesystäväni
sanoi, että katsellaan kevät ja sovitaan jatkosta myöhemmin, kun tunteet eivät minulla niin ailahtele. Hän on nyt ollut täällä kevään aikana ja minä siellä viikonkin kerralllaan. On tuntunut ihan mukavalta, kun päivämääriä ei ole sovittu. Nyt kun
viikko sitten olin Ruotsissa, olin siskoni kanssa ja fiilis oli kiva. Huomaan kyllä, että viini rentouttaa minut ”romanttisiin fiiliksiin parhaiten”.

Olen ollut ilman pillereitä ihan kokeeksi välillä ja olo ihan kuin ennenkin. Nyt
kun sovimme alustavasti, että menisimme kesäkuussa naimisiin, hiljainen paniikki
hiipii.

Kysymykseni kuuluu, ahdistaako minua siksi, että luulen, etten rakasta vai siksi,
että pelkään kaiken muuttuvan? Olen valmis mihin uhrauksiin vain, jos vain tiedän,
että syy ahdistukseen ei ole rakkauden puute ja tekisin kaikki onnettomaksi. En
halua lisätä ihanan ystäväni kärsimystä. Viimeiset hetket päätöksen perumiseen
on nyt ja haluaisin, että joku sanoisi mitä minun pitää tehdä. APUA! Jos
hylkään hänet, en tosin tiedä, mihin tyhjyyden kuiluun joudun. En ymmärrä,
miksi en rakastaisi niin ihanaa ihmistä, jonka kanssa olemme samalla
aaltopituudellla.

Päässäni vain jauhaa, onko hän liian kiltti, vähän liian pyöreä jne. ? Toisaalta
toisena hetkenä näen kyseiset ominaisuudet positiivisena.

Toivoisin pikaista vaustausta. Näin ei voi jatkua. En voi tuhota muiden elämää,
omani mieluimmin.

Seksuaali- ja parisuhdeterapeutti Teija-Liisa Ranta vastaa

Vastaus kysymykseesi löytyy sinusta. Mitä ahdistuksesi kertoo sinulle? Vastauksen etsimiseen saatat tarvita esimerkiksi pari- ja seksuaaliterapeutin apua. Lääkitys yksin ei tuo vastausta.

Pelkäätkö sitoutua? Mikä siihen on johtanut? Oletko sisimmässäsi tietoinen, ettet haluakaan juuri tätä miestä? Miksi haluaisit suhteeseen juuri tämän miehen kanssa? Mitkä asiat pelottavat eniten?

Oletko sisimmässäsi tietoinen, ettet haluakaan juuri tätä miestä?

Kirjeesi perusteella mieleeni tulee myös kysymys, kuinka itsemääräämisoikeutesi on elämäsi aikana toteutunut? Onko liiallinen kiltteys sinun ongelmasi?

Jokainen aikuinen ihminen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Terve itsekkyys on tarpeellinen ja hyvä asia elämässä. Silloin tietää kuka on ja mitä haluaa sekä tekee valintoja oman elämänsä parhaaksi. Jos menet suhteeseen muiden onnen vuoksi tai heidän pettymystään varoen, ohitat itsesi ja reagoit siihen tavalla tai toisella. Usein omien tunteiden ja tarpeiden ohittaminen ilmenee juuri ahdistuksen tunteena tai vaikkapa seksuaalisina toimintahäiriöinä (esim. haluttomuus).

On hyvä, että olet ottanut rohkeasti ahdistuksesi puheeksi ja tullut siinä kuulluksi. Monet avioitumista suunnittelevat hakeutuvat pariterapiaan yhdessäkin pohtimaan pelkojaan ja epävarmuuttaan. Ja sehän on hyvä asia elämän suuren ratkaisun ja muutoksen edessä.

Oletko tyytyväinen itseesi? Mitä peilaat kumppanistasi? Mikä saa sinut arvioimaan kumppanisi kelpaavuutta ulkoisten seikkojen perusteella? Hyvässä parisuhteessa on tärkeää olla puolin ja toisin kunnioitettu, arvostettu ja rakastettu omana itsenään. Sekin on tärkeää, että voi olla ylpeä puolisostaan kaikin tavoin. On totta, että kun rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä, pystyy rakastamaan muita.

Kukaan muu kuin sinä itse ei voi ratkaista avioitumispäätöstäsi. Keskustelut terapeutin kanssa voivat selkiinnyttää ajatuksiasi ja selventää sinulle, mistä ahdistuksessasi oikein on kysymys.