Kun mies ei puhu
Olen ollut yhdessä avomieheni kanssa reilut kaksi vuotta. Olemme molemmat kolmekymppisiä ja elämänkokemusta sekä aiempia parisuhteita on molemmilla takana. Tutustuimme, rakastuimme, ostimme oman asunnon ja muutimme yhteen. Olemme molemmat pääosin sosiaalisia, huumorintajuisia ja puheliaita ihmisiä.
Ensimmäiset riidat alkoivat yhteenmuuton aikoihin. Riidat saattavat alkaa hyvin pienestä, esimerkiksi siitä, että kerron rauhallisesti olevani loukkaantunut jostain asiasta tai mieheni käytös vain muuttuu enkä ymmärrä miksi ja mökötys alkaa. Riitamme ovat yleensä mökötystä ja sitä, että minä yritän saada miestäni puhumaan rauhallisesti ja olisin valmis kuulemaan hänen toiveitaan liittyen parisuhteeseen, mutta hän ei niitä kerro. Usein ihmettelen ääneen, että mistä oikein riitelemme. Itse koen opetelleeni avoimuutta, kertovani mitä asiat, esimerkiksi aloitteenteko seksiin on minulle vaikeaa, mutta saatan riitatilanteessa saada iskun juuri tähän heikkoon kohtaan.
Miehelle sovinnon eleeksi riittää halaus tai seksi
Mieheni on sanonut, että kun häntä tarpeeksi ottaa riidellessä päähän, hän haluaa vain loukata ja on tehnyt todella loukkaavia asioita – esimerkiksi uhannut erolla, lähtenyt juhliin yksin, vaikka piti mennä yhdessä, jättänyt tulematta minulle tärkeään tapahtumaan vaikka oli aiemmin lähdössä.
Itse olen yleensä aiemmin ollut myös sovinnontekijä, nyt alkaa tuntua etten enää jaksa. Miehelle sovinnon eleeksi riittää halaus tai seksi. Itse haluaisin käsitellä asian kunnolla, ettei samaa riitaa riideltäisi uudelleen ja uudelleen. Olen kertonut miehelleni hiljaisuuden olevan vallankäyttöä, mutta tähän hän ei kommentoi mitään tai kommentoi loukkaavasti.
Riitojen välillä elämä on mukavaa, vaikka riidoissa kuulemani loukkaukset jäävät vaivaamaan. Puhumme asioista, joskus tulevaisuuden haaveista yms., muttei sen syvemmin. Kaverit ja omat vanhempani tykkäävät miehestäni, sillä he ovat nähneet hänestä tämän mukavan ja huumorintajuisen puolen.
Miten saisin mieheni puhumaan parisuhteeseen liittyvistä vaikeista asioista ilman riitaa ja hermostumista, jotta suhteellamme olisi jonkinlainen tulevaisuus? Ihmetyttää myös eikö miehelläni yksinkertaisesti ole kykyä puhua asioista vai onko olemassa ihmistyyppi, joka ei näe sitä edes tärkeänä? Omasta mielestäni asioista, tunteista, toiveista, tulevaisuudesta ja arjen asioista puhuminen on suhteen kivijalka.
nimim. Avuton
Psykologi Kaisa Malinen vastaa
Monelle naiselle ja miehelle avoimuus ja ajatusten jakaminen ovat tärkeimpiä arvoja parisuhteessa. Erilaiset vuorovaikutustapamme tekevät kommunikoinnin kuitenkin joskus hyvinkin vaikeaksi. Puolisosi vetäytymiselle riitatilanteissa löytyy monenlaisia mahdollisia syitä ja selityksiä, ehkä pystyt itse arvioimaan, mitkä näistä ovat olennaisimpia juuri teidän suhteessanne.
Toiveenne toimivasta parisuhteesta eivät kohtaa toisiaan
Suhtautuminen erimielisyyksiin heijastelee käsitystä siitä, mitä erimielisyydet suhteessa merkitsevät. Toiset meistä omaksuvat elämänsä aikana – esimerkiksi lapsuudenperheessään – ajattelunmallin, jonka mukaan erimielisyydet ovat merkki suhteen huonoudesta ja heikkoudesta. Tästä usein seuraa halu vältellä riitoja ja jopa kieltää niiden olemassaolo. Jos puolestaan näkee erimielisyydet osana jokaista suhdetta, on luonnollista, että näitä erimielisyyksiä haluaa käsitellä niin, etteivät ne jää vaivaamaan suhdetta.
Toisaalta hiljaisuus ja pois lähteminen ovat usein tapa yrittää hallita tuntemuksia, jotka muuten nousisivat liian voimakkaiksi riitatilanteessa. Vetäytymällä voi yrittää pitää sisällään omaa nousevaa halua reagoida voimakkaasti toisen sanomisiin, mutta toisaalta vetäytyminen voi olla myös suojautumista puolison loukkauksilta. Samalla vetäytyminen voi olla keino yrittää vältellä sellaisen asian käsittelyä, joka omasta mielestä ei puhumalla parane. Vain äärimmillään vetäytyminen kertoo välinpitämättömyydestä eli siitä, ettei näe suhteen hyvinvointia hetkellisen mielipahan arvoisena.
Syystä tai toisesta olette elämänne varrella puolisosi kanssa omaksuneet erilaiset tavat käsitellä vaikeita tuntemuksia ja ristiriitoja. Uusia tapoja on toki jokaisen mahdollista oppia, jos siihen itse näkee tarvetta. Tällä hetkellä toiveenne toimivasta parisuhteesta eivät kohtaa toisiaan. Suhteenne tulevaisuuden kannalta tämän epätasapainon selvittäminen on tärkeää. Oletteko valmiita luopumaan joistakin toiveistanne ja etsimään uusia toimintatapoja pitääksenne tämän suhteen elossa?
7 Comments
Moikka,
Minä olin aikoinaan aivan kuvailemassasi tilanteessa. Vastaan tähän koska muistan kuika hämmentävää se oli silloin ja jos vain olisin tiennyt mihin kaikkeen se johtaa.
Suhteen alusta asti riitely oli aina todella vaikeaa. Mies hermostui yleenä pienestäkin asiasta tai erimielisyydestä ja kun puolustauduin tai yritin arvailla syytä hän vetäytyi pois, lähti ulos tai aloitti parin päivän mykkäkoulun. Minä en edes uskaltanut tehdä tai sanoa mitään sellaista josta voisi aloittaa riitelyn. Myötäilin ja joustin. Ajattelin, että kyllä se siitä, kunhan opin tuntemaan hänet paremmin. Olinhan ollut kaveripiirissä se ”luotettu” riitojen sovittelija. Ajattelin osaavani sen homman.
Kaikki tutut ja tuntemattomat pitivät miestä hurmaavana ja sosiaalisesti erittäin taitavana. Usein ihmeteltiin miten meillä voisi olla mitään riitoja, kun mies on noin ihana ja minä niin kiva.
Miehelläni ja minulla on nyt takana yhteistä taivalta 12 vuotta ja mikään ei ole muuttunut sitten alkuaikojen. Olen kaikki nämä vuodet hakannut päätäni seinään, itkenyt ja raivonnut yksinäni onnetonta oloani ja sopimattomia riitoja. Terapiassakin olen käynyt… yksin. Kahden eri terapeutin arvio on ollut tarinani kuultuaan: Miehesi on narsisti, sinulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin erota. Melko suoraa puhetta? Mutta silti en ole pystynyt päästmään irti. ”Minähän saan sen pirulaisen lopulta kuuntelemaan itseäni ja lopulta sovimme sen ensimmäisenkin riitamme.” Tähän uskominen on minun sairauteni.
Mulla itelläni on ollut ihan samanlainen kokemus.Tosin en kyllä saanut miestäni muuttumaan vaikka kuinka yritin…saatoin paiskoa tavaroita jotta sain hänet puhumaan mutta ei auttanut.Koin että aina kun sanoin jonkin pienenkin poikkisanan tai tein joskus omanmieleni mukaan jotain asioita ns.”lupaa kysymättä”mieheni heittääntyi hiljaiseksi ja alkoi pitää mykkäkoulua.Vaikka molemmat olimmekin huumorintajuisia niin aina oma huumorini ja leikinlasku ei toiminutkaan.Monet kerrat mieheni sotkuja selvitellessä kaverit ja vanhempani sanoivat että anna olla,ei ne sun murheitasi ole.Niinkun ei ollutkaan..itseäni minä syytin kokoajan kaikesta mitä mieheni teki.Kaikki oli minun syytäni,minä en osannut koskaan mitään vaikka mieheni sanoi minua älykkääksi ja ihanaksi…mutta vain ja ainoastaan silloin kun oli ”sen tarpeessa”.Lopulta lasten kanssa sitten lähdin kun mies alkoi jo uhkailemaan tappamisella kun joku tavara oli hukassa enkä ehtinyt ottaa kaikkeen kantaa.Olin jo ehtinyt ehdottaa että mentäisiin pariterapiaan hakemaan apua mutta se sitten jäi jostain syystä…lopulta hän masentui ja alkoi juoda.Syksyllä hänen kuolemastaan tulee kolme vuotta.
Uskon että sun kohdallasi se irtiotto tuntuu vaikealta,ei ne helppoja juttuja ole.Toivon vain että jaksat olla vahva ja uskoa itseesi.
Moikka,
luin näitä kirjoituksia tässä ja niissä kohtaa niin moni juttu omani kanssa. Suurin ero silti tilanteissamme on, että minä elän tätä juuri nyt ja melko uudessa suhteessa. Takana on pitkä ystävyys, mutta seurustelua alle vuosi. Jopa asumme erillämme vielä, mutta olemme 30 ikävuoden hujakoilla, joten näitä ongelmia ei voi ottaa liian kevyesti.
Tosiaan, mieheni on ihana, supliikki herrasmies, jota kaikki ympärilläni rakastavat. Juttua tulee ja hänen luonteen reiluus paistaa uskoakseni naapurimaahan saakka. Silti, kerran viikossa käymme riidan jostain maailman pienimmästä asiasta, jota emme saa selvitettyä ja siitä se lumipallomaisesti kasvaa – KOSKA en saa miehestäni mitään irti. Hyvin harvoin saan ensinnäkään sanallisesti mitään kiitosta, tunteita kuvaavia kommentteja. Ainoastaan, ”oot ihana” tai ”mä rakastan sua”, kun poika on juonut muutaman kaljan. Muutaman kaljan jälkeen onnistuu myös puheet yhteen muutosta, yhteisistä lomista, rakastamisesta ja siitä kuinka ihana ja tärkeä todella olen.
Miehestä puuttuu romanttisuus myös täysin – kertaakaan hän ei ole minua muistanut merkkipäivinä esimerkiksi kukan tai kortin merkeissä. Tämä kohta on ollut entisissä suhteissani sanomaton sääntö ja sitä en KOSKAAN ole joutunut edes miettimään. En tarkoita, että tarvitsen kortin, jotta ymmärrän, että toinen välittää, mutta mielestäni jokainen nainen kaipaa pientä romantiikkaa suhteessaan. Tai ainakin minä kaipaan. Nykyisessä suhteessa todella harvoin teemme mitään hetken mielijohteesta, joka tämäkin on ollut minulle niin ominaista ja normaalia.
Tätä tekstiä voisi jatkaa meidän erilaisuuksista loputtomiin, mutta en tiedä jaksaako kukaan lukea sellaista novellia. Lyhykäisyydessään, olen itse ulospäin suuntautunut, positiivinen, avoin (kuin kirja) ja haluan tuoda ihmisiä yhteen, esimerkiksi kutsumalla kavereita kylään. Mieheni taas ei kutsu ystäviä kylään, mutta kutsut kyllä kelpaavat hänelle. Minä myös pitäisin hänen puoliaan tilanteessa kuin tilanteessa, JOS kokisin, että hän on heikoilla. Mutta tätä samaa puolustamista en ole häneltä nähnyt tilanteissa joissa itse olisin kaivannut hänen tukea ja puoleni pitämistä.
Nyt on taas aika, kun olemme riidoissa. Emme saa selvitettyä eilistä riitaa, koska minä puhun, heittelen ilmaan vaihtoehtoja selvittääkseni mikä miehellä on jne – mutta hän on hiljaa. Perimmiltään mies on rehti, lojaali ja perinteikäs suomalainen, joka arvostaa perhettä, tasapainoista ja tavallista elämää. Sen vastakohtana olen minä (tai ainakin elämäni tähän asti). Olen elänyt täysillä, takaisin katsomatta ja katumatta. Nyt meinaan pakahtua tilanteeseen, kun tuntuu ettei ukko puhu hyvässä eikä pahassa. Tämä tilanne puolestaan saa minut liekkeihin, kun yksin yritän selvittää kahden ihmisen asioita ja sanatta ymmärtää mitä toisen päässä liikkuu. Uskon vahvasti, että jos ukon saisi puhumaan, meillä olisi KOKO elämä edessä, yhdessä.
T. Neuvoja kaipaava ja rakastunut
Moikka!
Teidän kommentit ja artikkelit näyttää olevan jo vuoden vanhoja, mutta tuli silti ”tarve” kommentoida, kun huomasin että muillakin naisilla on ihan samanlaista kuin itselläni.
Onko asia tosiaan niin, että suomalainen mies ei vaan yksinkertaisesti osaa puhua??
Itse tarvitsisin syvällistä keskustelua, mutta yllätys yllätys mieheni ei puhu. Muuten hän on ihan tavallinen, mukava suomalainen mies. Ja pinnallista tarinaa kyllä riittää… Miten menee kavereilla ja miten tv- sarjoissa! Mutta en muista, että mieheni olisi koskaan sanonut minulle, että haluaa jutella. Jos itse aloitan, niin joudun pelätä mitä sanon, koska mieheni on yhtä herkkä kuin pikku lapsi. Hän joko ärsyyntyy tai loukkaantuu, ilman syytäkin. Tällä hetkellä minulla ei ole ketään kenen kanssa jutella, joten kirjoitan ”keskustelut” itsekseni paperille. Haluaisin vaan keskustella henkisiä, en tapella.
Voimia kaikille ”kohtalotovereille” kenellä on tuppisuu mies! 😉
Oletteko loytäneet toimivia ratkaisumalleja? Itse samassa tilanteessa ja etsin neuvoja ja toimivia kokemuksia tilanteen parantamiseen. Olen jo itse mennyt lukkoon. En uskalla alkaa puhumaan hankalista asioista kun tiedän jo sen reaktion. Asiat ei myöskään ole parantunut itsekseen. Tuntuu jo, että tämä saattaa lopulta kaatua tämä avioliitto siihen pikkuhiljattaiseen etääntymiseen mitä tämä saa aikaan, vaikka muuten mies rakas ja elämä hyvää.
ompa tuttua tarinaa.itte elänyt kohta 10 vuotta aviossa.alussa kaikki meni hyvin…mutta nyt kohta 7 vuotta elämä ollut todella raskasta.emme ole harrastaneet seksiä ja nukuttukin erillään jo useampi vuosi.mies puhuu milloin haluaa eikä ota osaa edes kodin pakollisiin töihin.saattaa olla että illalla juttelee mutta aamulla ollaakin hiljaa ja sitä saattaa kestää viikkoja.olen monta kertaa yrittänyt selvittää asioita mutta ei onnistu,olen ehdottanut eroakin jotta molemmilla olisi helpompaa,mutta hän ei siihen suostu.tuntuu että olen ollut piikana monta vuotta eikä minulla muuta virkaa olekkaan ja että elämäni on valunut täysin hukkaan.ja kaiken huippuhan tässä on että muut pitävät häntä avuliaana ja mukavana ja luulevat että kaikki on hyvin.ystäväni ovat kuitenkin kaikki häipyneet vaikkakin kavereita on mutta ei ketään jolle puhua miten asiat oikeastaan ovat.jotkut jotka jotain aavistavat sanovat että lähde pois mutta sekään ei ole niin helppoa koska olen niin paljon panostanut yhteiseen kotiin,joka paikassa on kätteni työ ja mieheni on sanonut että jos otan eron minä joudun lähtemään,eräänlaista kiristystä sekin.mutta nyt tuntuu siltä että tie alkaa olla katsottu loppuun.olen vielä nuori ihminen joka jo todellakin heittänyt elämästään hukkaan monta vuotta,kesän aioin elää viellä tässä kodossa ja sitten jatkaa matkaani vaikka se tuskallista olisikin.ratkasuja on vain pakko tehdä jos haluaa eläämäänsä muutoksia.tsemppiä kaikille
Vastauksia ei taida löytyä. Onko ainut mahdollisuus uhata erolla?
Kysyy mies, joka on täysin turhautunut ihanaan naiseensa, joka ei puhu…