Tunnen olevani umpikujassa. Reilu vuosi sitten, mieheni tuhosi avioliittomme. Yllätin hänet ryhmäseksistä veljeni ja tämän vaimon kanssa. Lopulta kävi vielä niin, että tämä nainen tuli raskaaksi, synnytti lapsen, eikä tänä päivänä varmuudella tiedetä, kumpi on isä. Minulle sillä ei taida loppujen lopuksi olla edes merkitystä. Elämäni on tuhottu joka tapauksessa.

Ensireaktio tapaukseen oli tietysti valtava raivo ja halu heittää mies ulos kodistamme saman tien. Nyt on kuitenkin tähän asti kipuiltu – syitä jatkamiseen on monia, kaikki ulkoisia. Olimme tuon sattuessa juuri muuttaneet 17 vuoden jälkeen takaisin synnyinpaikkakunnalleni ja ryhtyneet rakentamaan taloa – tämän samaisen veljeni ja hänen vaimonsa naapuriin! Lapsemme ovat kuitenkin ehkä tärkein seikka, joiden vuoksi olen jaksanut tähän saakka. Ajattelen, että ero olisi 11- ja 7-vuotiaille lapsillemme yhdessä pysymistä pahempi. Saattaa olla kyllä päinvastoin.

Yllätin mieheni ryhmäseksistä veljeni ja tämän vaimon kanssa

Elämme saman katon alla, mutta täysin erillisiä elämiä. Tunnen koko ajan niin valtavaa raivoa miestä kohtaan, että en siedä häntä silmissäni. Välillä luulen jo päässeeni kokemastani ”kolmoispetoksesta” yli, mutta sitten tulee romahdus ja koko iljettävä kuvaelma pyörii uudestaan ja uudestaan mielessäni ja silmissäni. Välillä pelkään menettäväni järkeni. Jaksan lasten takia ja äärettömän mielenkiintoisen ja haasteellisen työni takia, joka oli alun perin syy paluumuuttoomme. Luulen, että lopulta se on myös syy sille, miksi suostun jatkamaan tässä avioliitossa. Tarvitsen pitkien työpäivieni vuoksi miestä ”kodinhoitajana”, muuta turvaverkkoa ei ole.

Ennen tätä pettämistä suhde oli ollut pilalla jo varmaan 10 vuotta, ehkä tuhoon tuomittu jo alusta alkaen. Minä ja mies olemme täysin erilaisista taustoista ja luonteiltamme aivan vastakohdat. Minä yrittäjätaustaisesta ydinperheestä, mies pohjoisen isosta lestadiolaisesta pienviljelijäperheestä. Olen aina kokenut suhteessamme joutuvani olemaan ”mies”, kantavani vastuun päätöksistä ja tekemisistä, perheestä – osittain siksi, että tämä on erityisen totta taloudellisesti. Käytännössä mieheni ansaitsee ehkä kolmanneksen siitä, mitä minä.

Elämme saman katon alla, mutta täysin erillisiä elämiä

Suhde olisi ehkä tuntunut tasa-arvoisemmalta ja aidolta parisuhteelta, jos olisi ollut edes seksiä, mutta sitäkään ei ole ollut viimeiseen 10 vuoteen juuri lainkaan. Mieheni on impotentti – sitä en jaksa analysoida, että mikä tässä on syy ja mikä seuraus. Kaikkeni olen yrittänyt avioelämän tämänkin puolen paikkaamiseksi, mutta turhaan.

Eli olemme kyllä aina keskustelleet keskustelemasta päästyämmekin. Kaikenlaista pahaa on näihin 20 yhteiseen vuoteen on mahtunut, mm. kaksi aborttia, joista ensimmäinen, kun vasta seurustelimme ja olin 18v ja luulen, että sen vuoksi sitten ”jämähdimme” yhteen, luulin vanhanaikaisesti olevani sidottu mieheen, jonka kanssa kävi ”häpeällinen vahinko”. Toinen ”vanhigon” abortti oli kuopuksemme ollessa 1/2-vuotias. Olin suostunut seksiin ilman ehkäisyä, kun se (raskauden mahdollisuus?) oli ainut miestäni innostava asia, jonka ansiosta hän seksiin kykeni.

Turhauttavinta on, kun kaikki keskustelu ja vatvominen ei johda mihinkään. Vuosi sitten laitoin jo avioeronkin vireille, mutta peruin sen mieheni ja vanhempieni valtavan painostuksen vuoksi. Taidan vahvuudestani huolimatta olla pahasti läheisriippuvainen, mutta se on sitten oma tarinansa (äitini on hyvin dominoiva ja itse perheestä, jossa isä on ollut lapsiaan terrorisoiva alkoholisti).

Kuulostaa ihan sekopäisen vuodatukselta. Auttakaa. En jaksa enää yksin. Kauanko ihmisen pitää venyä?

nimim. Yksinäinen

Psykologi Kaisa Malinen vastaa

Olet kohdannut elämässäsi ja parisuhteessanne monia suuria ja räikeitäkin vastoinkäymisiä, jotka varmasti ovat satuttaneet sinua syvästi. Lukiessani kirjettäsi huomaan, että sinun on vaikeaa enää löytää parisuhteenne menneisyydestä teitä yhdistäviä tunteita ja ilon pilkahduksia. Tämä tulee ymmärrettäväksi kokemustenne valossa. Kirjeestäsi kuultaa myös voimattomuus vuosien varrella kasautuneiden ongelmien edessä. Vaikka puolisosi kanssa pystyttekin keskustelemaan suhteestanne, koet, etteivät nämä keskustelut muuta mitään.

Toivon, ettet unohda itseäsi ja omaa hyvinvointiasi

Kerrot, että koet velvollisuudeksesi pysyä suhteessanne lasten vuoksi. Viimeaikaiset vaikeudet ovat tosin saaneet sinut jo kyseenalaistamaan tämän valinnan. On hienoa, että raskaassa tilanteessasikin jaksat ajatella suhdettanne lastesi hyvinvoinnin kannalta. Toivon kuitenkin, ettet unohda myöskään itseäsi ja omaa hyvinvointiasi parisuhteeseenne.

Vanhemmat aliarvioivat usein lasten kykyä huomata parisuhteen ristiriitoja ja omaa pahoinvointiaan, ja ajattelevat säästävänsä lapsiaan peittelemällä vaikeuksia heiltä. Lapset aistivat kuitenkin tunnelmia taitavasti ja yrittävät mielessään päätellä, mistä perheen ahdistava tunnelma johtuu. Tässä mielessä vanhempien on hyvä tunnustaa lapsille tilanteen vaikeus ja painottaa, etteivät vaikeudet johdu lapsista, vaan ovat aikuisten välisiä.

Ymmärrän, että antoisa työ tuo sinulle voimaa ja ilon kokemuksia, joita parisuhteesta jää puuttumaan. Tarvitset työtäsi tässä mielessä. Työhön uppoutuminen on kuitenkin vain kivunlievitystä, koska se ei auta sinua käsittelemään toisen elämänalueen ongelmia, eikä siten pienennä niitä.

Uskon, että voisitte löytää uutta näkemystä suhteeseenne ulkopuolisen keskustelutuen avulla. Kuten toteat, kahdenkeskiset keskustelunne eivät tunnu auttavan eteenpäin tilanteessanne, vaan ennemminkin lisäävät voimattomuuden kokemusta.

Pariterapia tarjoaisi teille mahdollisuuden harkita molempia vaihtoehtoja – sekä eroa että yhdessä pysymistä – ja niiden vaikutusta jokaisen perheenjäsenenne hyvinvointiin. Sinun ei tarvitse vain sietää sitä, että parisuhteenne loukkaa sinua ja koko perhettänne. Vaikka mennyttä ei saa muutettua, ratkaisuja tulevaisuuteen on löydettävissä.