Olen 42-vuotias nainen ja tuntenut aviomieheni jo 25 vuotta. Naimisissa olemme olleet 8 vuotta ja meillä on 6-vuotias poika.

Ongelmana on avioliittoni ilmapiiri. Koen sen erittäin ahdistavaksi. Meillä ei ole ystäviä, ei perhetuttuja, kummallakaan ei ole omia harrastuksia, vietämme rauhallista ”perhe-elämää” ja harrastamme seksiä ehkä noin 10 kertaa vuodessa. Emme oikeastaan keskustele mistään tärkeästä. Mielessäni on jatkuvasti ajatus, että tahdon eroon tästä tilanteesta ja haluan avioeron. En kuitenkaan uskalla ottaa asiaa puheeksi.

Olen ollut uskoton kaksi kertaa, ja mieheni tietää sen. Hän antoi minulle anteeksi heti, eikä asiasta ole sen jälkeen puhuttu. Oikeastaan luulen, että halusin olla uskoton antaakseni hänelle syyn hakea eroa. Viimeisimmän syrjähyppyni tunnustin itse, koska mieheni epäili minua (en ollut kotona silloin kun sanoin olleeni, olin psykologilla purkamassa ahdistustani). Saatuani suuni auki psykologista sanoin samaan hengenvetoon haluavani eron ja hän romahti täysin.

Puhuimme aluksi perheterapian mahdollisuudesta ja hän sanoin suostuvansa, mutta myöhemmin meninkin sitten terapiaan yksin. Terapian kuluessa kävi ilmi, että kärsin lapsuuden aikaisista hylätyksi tulemisen tunteista (isäni kuoli ollessani 6-vuotias). Kävi myös ilmi, että en ole oikeastaan koskaan ollut varma tunteistani miestäni kohtaan, en ole ollut koskaan oikeasti rakastunut! Ja siksi tunnenkin istuvani jatkuvasti väärässä junassa.

Tunnen tuskaista syyllisyyttä siitä, että olen tuhlannut omani ja mieheni elämän. En vain tajunnut sitä koskaan, sillä olin aina kuvitellut olevani temperamentiltani surumielinen ja itkeskelyyn taipuvainen. Viimeinen syrjähyppyni sai minut näkemään itseni itsevarmana ja viehättävänä sekä aistillisena naisena. En kykene samaan mieheni kanssa.

Tiedän, että meidän on keskusteltava, mutta se tuntuu kamottavan vaikealta. En voi edes puhua enää pariterapian mahdollisuudesta, koska en itse usko sen tarpeellisuuteen, jos en itse sitoudu siihen koko sydämestäni. Olenko tuhlannut oman ja mieheni elämän? Mitä teen?

nimim. Signora

Psykologi Kaisa Malinen vastaa

Kertomasi mukaan suhteenne on jo pitkään kärsinyt puhumattomuudesta. Edes suhdettanne takuulla suuresti järkyttänyt pettämisen kokemus ei saanut teitä murtamaan suhteenne hiljaisuuden sääntöä. Kaikki hyvät ja huonot sanomattomat sanat ovat jääneet piiloon eivätkä ne ole saaneet vastakaikua puolisolta. Rakastaminen tarvitsee tuntemista ja tunteminen kommunikointia. Ilman kommunikointitaitoja toimivan ja rakastavan parisuhteen edellytykset ovat heikot.

Rakastaminen tarvitsee tuntemista ja tunteminen kommunikointia

Vaikeiden elämäntilanteiden haastavuutta voi lisätä se, ettei oikein tiedä mistä päästä lankakerää alkaisi purkaa. Ahdistus näyttää yhdeltä suurelta möykyltä vailla selkeää alkua tai loppua. Kun sitten mielestään löytää langanpään, voi sitä purkaessaan huomatakin joutuvansa vain entistä suurempaan solmuun. Siksi vaikeuksissa eteenpäin pääseminen voi vaatia aikaa, tutkiskelua ja valmiutta punnita vaihtoehtoja.

Kuvatessasi ahdistavaksi kokemaasi avioliittonne ilmapiiriä jäin miettimään, kuinka suuri osuus sinua ahdistavista asioista on todella parisuhteenne liittyviä, ja mikä osuus taas elämääsi muuten kuuluvia? Millaiseen muutokseen parisuhteenne sisällä on mahdollisuuksia? Kerrot itsekin pohtineesi, oletko vain surumielisyyteen taipuvainen vai luoko epätyydyttävä suhde sävyn koko elämääsi. Heijastuvatko parisuhteen vaikeudet muuhun elämääsi vai onko niin, että yleinen tyytymättömyytesi elämäntilanteeseesi saa parisuhteenkin näyttämään tylsältä? Kun parisuhteessa on ongelmia, voi olla helpompaa liittää kaikki elämän haasteet parisuhteeseen. Tällöin elämä tuntuu hallittavammalta. Kannustaisin sinua jatkossakin pysähtymään miettimään, missä määrin suhteesta lähteminen ratkaisee vaikeuksia elämässäsi. Toivoisin, että jos päädytte suhteessanne eroon, teette sen mahdollisimman hyvin tiedostaen mihin elämänne haasteisiin ero voi olla ratkaisu ja mihin ei.

Rohkaisisin sinua myös harkitsemaan uudelleen pariterapian mahdollisuutta. Vaikka uskotkin, ettei suhteen jatkuminen ole todennäköistä, voisi terapia olla hyvä keino luoda välillenne keskusteluyhteyttä ja auttaa vaikeiden asioiden käsittelyssä. Ratkaisu, johon terapian aikana päädytte, voi olla myös ero, mutta tämänkin ratkaisun yhteydessä olisi tärkeää, että saisitte purettua suhdettanne ja välejänne keskustelemalla. Ehkäpä antamalla itsellesi ja puolisollesi mahdollisuuden käsitellä suhdettanne tässä vaiheessa, et kokisi niin suuresti tuhlanneesi elämäänne. En näkisi pariterapiaa vain mahdollisuutena pelastaa nykyinen parisuhde, vaan vaihtoehtoisesti myös mahdollisuutena eroamiseen päädyttäessä käsitellä sitä niin, että elämän jatkaminen eron jälkeen on helpompaa.