Elämä avioeron jälkeen
Avioeron jälkeen ensimmäinen vuosi on yleensä rankin ja sitä hallitsevat voimakkaat negatiiviset tunteet.
Ero herättää monenlaisia syyllisyyden, vihan, katkeruuden, surun ja masennuksen tunteita. Monelle tunteiden voimakkuus ja ahdistavuus voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä, jolloin apua haetaan helposti psyykelääkkeistä. Voimakkaat tunnereaktiot ovat kuitenkin väylä kriisin läpikäyntiin ja siitä toipumiseen. Tunteiden avulla ihminen reagoi kokemuksen ulos itsestään. Tunteiden kohtaaminen on välttämätöntä, jotta ihminen pääsee erosta yli ja voi alkaa suuntautua kohti uutta elämää.
Avioeron jälkeisenä vuonna tunteet tulevat usein aaltomaisesti. Välillä surunpurkaus voi yllättää, vaikka elämä olisikin tuntunut jo pidempään tasapainoiselta. Ajan kuluessa erilaiset tapahtumat ja merkkipäivät nostavat eron uudelleen pintaan, kun eteen tulee esimerkiksi ensimmäinen joulu ilman puolisoa, lasten syntymäpäivät, ensimmäinen syksy ja kevät.
Avioerosta tekee erityisen rankan sen tuoma menetysten sarja
Avioerosta tekee erityisen rankan sen tuoma menetysten sarja. Eron myötä joudutaan luopumaan paitsi puolisosta, myös seksikumppanista, auttajasta, ystävästä, mahdollisesti lapsista, perheestä, yhteisestä sukulais- ja ystäväverkostosta sekä omasta identiteetistä ja itsearvostuksesta.
Amerikkalainen sosiologi Paul Bohannan on kuvannut avioeron etenemisprosessia kuusivaiheisesti:
-
Emotionaalinen ero
– käynnistyy ennen avioeroa, kun avioliitto alkaa näyttää epäonnistuneelta -
Juridinen ero
– merkitsee avioliiton virallista loppumista -
Taloudellinen ero
– tarkoittaa eron taloudellisia seurauksia ja omaisuuden jakoa -
Ero yhteisestä vanhemmudesta
– merkitsee päätöksiä lasten huoltajuudesta, elatusmaksuista ja tapaamisoikeuksista -
Yhteisöllinen ja sosiaalinen ero
– eronnut saa uuden aseman, roolin ja siviilisäädyn yhteisössään -
Psyykkinen ero
– ilmenee vasta avioeron jälkeisenä aikana ja voi jatkua vuosienkin suru- tai kriisityönä sekä minuuden rakentumisena.
Lähde: Kaarina Määttä (2002). Avioeron tuska ja helpotus. Tammi.
Kuva: Flickr/craig Cloutier
38 Comments
Avioero on rankka prosessi. Miten siihen jaksaa ikinä lähteä? Eikö helpompi ole loppujen lopuksi jäädä? Kannattaako kaikki tuo vaiva?
rankka prosessi ehkä, mutta ainakin omalta osaltani kannatti. mieluummin yksin onnellinen kuin kaksin onneton. paras ratkaisu niin parisuhteen kuin lastenkin kannalta. lapset kuitenkin vaistoaa jos vanhemmat onnettomia.
Härkä 70
Ero tuli ja aivan hirveä olo. Molemmat tyttöni on niinpaljon minun (isä) perään, että aivan hirvittää jatko. Rakastan lapsiani niin kuin muutkin. Mutta en silti voi asua heidän kans kokoajan. Toivon kaikille pareille hyvää tulevaisuutta ja rakastakaa toisianne. Muistakaa, että jos on pientä riitaa, niin se vain puhdistaa.
Tää oli ja on vieläkin vaikea pala purtavaks koska asia tuli kuin ois lekalla päähän lyöty !!! Mut miks ???? sitä ei tiedä kukaan ja siihen en vastausta löydä ! ? Kaikki oli niin jees ! 4 lasta ja työpaikka mut se kaikki hävis yhtenä iltana kun puoliso katos ! (10 vuotta) Yhteistä taivalta takana (OLI)
ja kaikki näytti niin hyvältä Oli työpaikka mut oma terveys petti eron myötä! Mut antaa elämän jatkua vaikka se vaikeeta onkin ! Toivon kaikille todella hyvää ja Pitäkää toisistanne kiinni ! älkää antako pienien vastoinkäymisien vaikuttavan rakkaustunteeseen !
Mustasukkainen suhde
Elät mustasukkaisessa suhteessa. Suhteenne saa energiansa vaanimisesta ja vakoilemisesta, jonka tulkitsette rakkauden osoituksiksi. Todellisuudessa on kyse läheisriippuvaisen ihmisen neuroottisesta takertumisesta kumppaniinsa, joka tukahduttaa suhteen kummankin osapuolen elämän.
Suhteessanne kaikki energia menee kuluvasta viikosta selviämiseen, jolloin tulevaisuuden suunnittelu ei tule kysymykseenkään. Välillänne kalvaa jatkuva epäilys, ja suhteen tunneilmasto on uhkaava ja pelottava. Mustasukkainen puoliso ei siedä yksinäisyyttä. Hän kokee puolison vääristyneellä tavalla koko elämäkseen. Suhteen tärkein ajatus on, ettei toista saa menettää.
Mustasukkaisissa suhteissa elävillä on taipumus solmia yhä uudelleen mustasukkaisuuteen kietoutuneita parisuhteita. Koet parisuhteesi todennäköisesti epätoivoiseksi ja onnettomaksi.
Seksisuhde
Elät seksisuhteessa. Sinua ja kumppaniasi yhdistää vain ja ainoastaan seksi, johon on sisäänkirjoitettuna sääntö, ettei se tule jatkumaan loputtomiin. Tyydytätte kumpikin suhteella omia seksuaalisia tarpeitanne ilman vastuuta ja sitoumuksia. Et arvosta partneria sen kummemmin ihmisenä ja sinulla voi olla samanaikaisesti meneillään useampia seksisuhteita.
Tärkeimmät ihmisesi ovat usein kaverit. Joskus voit sisimmässäsi odottaa ja toivoa suhteelta enemmän, jolloin seksisuhteesta jää helposti paha mieli ja hyväksikäytetty olo. Vaikka seksisuhteesta saa harjoituskokemusta ja seksuaalista tyydytystä, jättää suhde usein olon tyhjäksi ja onnettomaksi. Siis meillä menee juuri näin on mennyt jo 5 vuoden ajan ja siinä ajassa on syntynyt 2 lasta ja meidän ero asumme eri asunnoissa ja lapset asuvat minun luonani ja on asunut jo 2v 6kk silti meillä on juuri tuollainen elämän vaihe menossa… osaako kukaan auttaa miten tästä voisi jatkaa eteenpäin… ei tätä koko loppuelämään sä halua elämän tälläistä olevan…
Ero tuli ja vaikka itse sitä halusin, on prosessi vienyt yllättävän kauan aikaa. Tiedostan, ettei meillä olisi ollut yhteistä tulevaisuutta enää, mutta menetys on hankala hyväksyä.. Välillä tuleekin tunne, olisiko kaiken voinut vielä korjata..who knows..
Omasta kokemuksesta sanoisin, ettei kaksi täysin erilaista ihmistä voi olla onnelliset yhdessä, jos jokainen yhteinen hetki on vähintään toiselle uhraus ja valju kompromissi siitä mitä oikeasti haluaisi. Vielä pahempaa, jos kummallakin on näkemys siitä mitä kumppaniltaan toivoisi eikä se toinen vastaa odotuksia ollenkaan. Yli 10 vuotta sinniteltiin tällaisessa liitossa, koska ajatus erosta tuntui väärältä, ja kokeiltiin kaikkea jotta saataisiin homma toimimaan. Sitten tultiin järkiimme. Halutaanko me todella lusia elinkautinen toistemme kanssa vain siksi että perinteisten arvojen mukaan niin kuuluu tehdä, siksi että esim. minun vanhempanikin elävät niin ja ovat olleet onnettomia yli 30 vuotta? Ei kiitos!
Ja Sydän murusina, jos seksisuhteesta jää hyväksikäytetty ja tyhjä olo, lopeta se. En tarkoita moralisoida, koska olen itsekin langennut eksäni kanssa sänkyyn hellyydenkipeydessäni joten ymmärrän että niin voi käydä. Tarkoitan, että seksisuhteesta pitäisi jäädä mahtava olo ja siitä pitäisi saada energiaa, ei niin päin että se vie sitä. Seksisuhteen lopettaminen on varmasti vaikeaa, mutta tuon tuskan arvoinen se ei varmasti ole. Ja se harjoituskokemus, voi kamala mikä sana. Jokainen ihminen on niin erilainen seksuaalisesti että se minkä yhdeltä oppii voi olla toisen mielestä kamalaa. En usko että tarvitset enää yhtään lisää harjoituskokemusta lastesi isältä!
Elämä eron jälkeen ei ole helppoa,vaikka niin on itse halunnut tapahtuvan. Ihmiset käsittelevät asioita eri tavalla ja eron jälkeen tarvitaan aikaa ja tilaisuus puhua asioista.
Uusi kumppanini ei tätä käsitä ja jättää minut joka kinan yhteydessä. En saisi puhua enkä miettiä ex-miestä ja elämää aiemmin ollenkaan. Sitä ei voi välttää, kun on lapsia exän kanssa. Ehkäpä uusi suhde ei ole kaiken vaivan ja ”mitä saan sanoa”- miettimisen arvoinen. Haluaisin kerrankin tehdä niinkuin itse haluan…
Kyllä elämä on sitten helppoa… 🙂 Mitä vanhemmaksi tulee, sen monimutkaisemmalta se tuntuu.
Mika meillä oli pitkä suhde 20.v sitten tuli avioero ja muutettiin erikseen.vähän yli vuoden päästä törmäsin mukavaan naiseen ja kaikki meni hyvin 9kk kunnes kuulin kumppanin uudesta ihastuksesta ja kaikki meni sekaisin. en ollut käynyt eroa läpi puolisosta ollenkaan olin vaan murehtinut eroa lapsista ja surrut heitä.luullut selvinneeni mitä viellä, itselläni on tunteita exääni kohtaan ja kaipaan häntä ja toisaalta uusi ystävä ja suhde tai oli.exäni on käynyt asiat itsekseen läpi ja selvinnyt ja menee eteenpäin.eli puhukaa keskenänne kun aika on kypsä ja kumpikin on valmis.uuteen suhteeseen ei kannata rynnätä ennen kuin on oikeasti valmis.
Vaikka itse todella toivoin hartaasti pääseväni eroon, vei minulta ainakin pari vuotta ellei kauemminkin löytää uusi identiteettini ja itsenäistyä. Nykyään elämä on niin hyvällä tolalla, etten vaihtaisi sitä mihinkään, mutta kova homma eroprosessi on.
Vuosi on nyt erosta ja voin sanoa etten uskonu selviäväni näin pitkälle. Prosessi on täysin vieä käynnissä ja rikkinäisiä päiviä on paljon, mutta enimmäkseen olo on jo vapautunut ja pohjimmiltaan onnellinen. Eroa harkitseville sanoisin että käyttäkää kaikki keinot ensin sen pelastamiseen ja asennoitukaa myös niin etä se vois pelastua.
Ero on ehkä joskus pelastus jos on väkivaltaa ja liitto ei muuten ole terve, mutta käyttäkää ensin ne avioliittoneuvojat ja muut keinot. Eroprosessin aikana ei kyllä vakavia suhteita kannata perustaa, vaan käsitellä ensin oma ero läpi. Itse en olisi ollut mitenkään valmis sitoutumaan suhteeseen edes pulivuotta eron jälkeen. En ehkä vieläkään… Mutta parempaanpäin mennään kokoajan. Paljon menetin mutta enemmän sain tilalle!
Omat vanhempani erosivat noin vuosi sitten. Siitä asti elämä on ollut mutkikasta, aina kaikki ei vain mene nappiin. Eron jälkeen tuntui oudolta, kun toista vanhempaa ei ollutkaan kotona kun tulin koulusta, tietysti tuli myös sitä toista ikävä. Hiljalleen olen ruvennut toipumaan tästä järkytyksestä, kun olen saanut puhua kavereiden kanssa, jotka kuuntelevat. Mutta suosittelen kaikille lasten/nuorten vanhemmille, että pyytäkää apua jos suhde meinaa kaatua. Se voi auttaa.
Ehkä tämä mietintä ei tänne kuulu, mutta kirjoitanpa silti:)
Takana on 12 vuoden liitto ja lapsia on 3. Olemme ulkopuolisten silmissä täydellinen perhe (tämä kommentti alkaa muuten vähitellen ottaa päästä totaalisesti!). Siihen se sitten jääkin. Tunneyhteys kuoli lasten myötä ja koko viime vuosi on jo ollut seksitöntä. Senkin vielä kestäisi, mutta kun puheyhteyskin on mennyt. En ymmärrä kuinka homma karkasi käsistä näin perusteellisesti. Vielä pari kuukautta sitten mieheni suututti minua, mutta ei enää sitäkään. En vain välitä yhtään. En vihaa, en rakasta, en halveksi, en ihaile, en halua, en oikeastaan tunne yhtään mitään. Homma olisi ilman lapsia täysin selvä, mutta eihän elämä oikeasti ole helppoa:) Jos minun pitää valita kärsivätkö lapset vai me aikuiset, niin se valinta on helppo.
Avioeron myötä joutuisimme hyväksymään rahavaikeudet, perhetuttujen katoamisen ja ennen kaikkea lapset joutuisivat kahteen eri kotiin. (Olen alalla, missä näkee liikaa avioeroperheiden arjen ankeutta.) Tätä en yksinkertaisesti hyväksy, ennemmin kuolen itse sisältä.
En silti ole vakuuttunut tästä kipeästä päätöksestäni. Eniten pelkään sitä, että siirrän lapsilleni tällaisen kuvottavan parisuhteen mallin. Oksettaa ajatella, että elämänoppini lapsilleni rakkaudesta ja sitoutumisesta olisi näin epäonnistunutta ja kulissinomaista.
Mieheni on hyvä isä. Oli hän joskus hyvä puolisokin. En vain oikein muista sitä. Itse olen rakastava äiti ja olen kai minäkin ollut joskus hyvä puoliso. Enää en tottavieköön sitä ole!
Ehkä halusin tällä kirjeelläni kertoa, että kuollessa suhteessa on mahdollista pysyä. Ei se ole helppoa, eikä kaikkien mielestä oikeinkaan, mutta mahdollista kyllä. Perhearvo voi olla myös ulkoinen arvo. Rakkaus olisi meille luksusta…
Niin ja ystäväni, älä sano minulle enää, kuinka perheemme on niin ihana ja täydellinen…Ehkä minä olen juuri se perheenäiti, joka vastaa sinulle kommenttiisi: ”Noo, emme me täydellisiä ole. Eiköhän joka perheessä ole omat kommervenkkinsä.”
Ensimmäinen joulu avioeron jälkeen. Luulin jo tilanteen helpottaneen, mutta nyt on ihan hirveää, joulu tulossa ja mikään ei huvita. Paljon tarttis tehdä ja ei jaksa, masentaa, haluaisi vain nukkua. Yli 20 vuotta yhdessä miehen kanssa, perheenä, ei tästä niin helposti yli mentykään. Ehkä vuoden päästä jaksan ajatella jouluakin aivan eri tavalla. Aika kai tekee tehtävänsä. Toivottavasti.
Eilen maailmani romahti. Vaimoni ilmoitti että hän haluaa avioeron. Olen eilisestä lähtien ollut kuin unessa.. välillä niin kiukkuinen että tekisi mieli hakea moottorisaha ja alkaa jakamaan tavaroita ja taas toisaalta välillä käyn nurkan takana itkemässä (kerran ei miehet itke – näinhän minulle on opetettu).
Olemme olleet yhdessä 16-vuotta. Aluksi kaikki oli tietysti kuin ruusuilla tanssimista mutta pikkuhiljaa on tietysti arki alkanut painamaan päälle. Viimeiset pari vuotta olemme olleet taloudellisen katastroofin keskellä rakennusprojektin seurauksena. Tämä aika on ollut henkisesti meille molemmille todella raskasta aikaa. Vaimoni ei enään ottanut mitään vastuuta talouden hoidosta vaan vastuu siirtyi minulle. Minä sitten yöt pitkät yrittänyt miettiä minne maksetaan ja mitä maksetaan.
Viimeiset pari viikkoa on kuitenkin ollut meidän perheessämme yhtä helvettiä. Vaimo istui kaikki illat Facebookissa eikä osallistunut mihinkään perheaktiiviteetteihin. Jotenkin ajattelin että tämä FB on hyvä kanava purkaa murheita ystäväpiirille, mutta jotenkin tämä alkoi kuitenkin olla jo liikaa… Otin asian puheeksi ja kysyin että miksi? Sillä sekunnilla aika pysähtyi. Vaimo sanoi hakevansa oman asunnon ja lähtevänsä pois lasten kanssa. Hänellä on tämä asia ollut tässä työn alla ja nyt päätös on tehty eikä sitä voi enään perua.
Mitä tuollaiseen vastata? Vaimoni kuvaus meidän elämästä hänen näkökulmastaan oli juurikin samanlainen kuin ”kipeä päätös” nimimerkin kokemukset. Me olemme menettäneet kyvyn jutella muista kuin käytännön asioista ja minä en kuulemma enään herättänyt mitään tunteita.. en vihaa enkä rakkautta. Vaimoni kuvasi elämäänsä parisuhdetyhjiöksi. Hänellä ei ole enään tunteita ja hän haluaa elämänsä takaisin. Vain lapset on pitänyt meidät enään yhdessä mutta nyt hän on puntaroinut että vaikka tämä lapsille hetkellisesti tuottaakin tuskaa, on se kuitenkin lapsille oikeasti pitkällä tähtäimellä voitto; he saavat takaisin sen äidin joka muutama vuosi sitten katosi.
Tässä minä olen – lyötynä. Olen syyllistynyt juurikin siihen mitä vaimoni väittikin. Olen ollut vain niin loppu rahavaikeuksien ja kaikkien murheiden kanssa että olen laiminlyönyt vaimoni. Lapsilleni olen kuitenkin toivottavasti ollut hyvä isä, ainakin olen parhaani yrittänyt. Vaimolle olen ollut pelkkä ulkokuori siitä joka joskus olin. Toivottavasti vaimoni voi joskus antaa minulle anteeksi.
Ero tulee tarkoittamaan että me molemmat joudumme varmasti ulosottoon. Näin voin sanoa että olen menettänyt vuorokaudessa lapset, vaimon ja taloudellisen itsenäisyyteni ja vielä itse sen aiheuttaen.
Iso Paha Karhu, kun luin kertomustasi niin samaistuin siihen täysin.
Tunnen tällä hetkellä olevani juuri tuossa tilanteessa mitä vaimostasi kuvasit. Istun pitkiä pätkiä koneella: facebookissa ja huutonetissä, vain sen takia, että elämässäni olisi jotain sisältöä, eikä tarvitsisi istua mieheni kanssa hiljaa olohuoneessa. Meillä ei ole juurikaan enää mitään yhteistä, paitsi rakkaus lapsiin. Mieheni ei puhu muusta kun työasioista ja minä kuuntelen ja kannustan….mutta mitä minä saan…en mitään, minun asioitani hän ei jaksa kuunnella, omat asiat kun ovat niin tärkeitä. Stressi hänellä on kova ja hän enimmäkseen vain tiuskii ja ärjyy täällä kotona.
Olen siinä pisteessä ollut jo hetken, että googlettelen avioeroon liittyviä asioita. Mieleni on tehnyt jo monta kertaa sanoa, että lähden tästä tuskaisesta kodista lasten kanssa. Aina joku on kuitenkin pidätellyt.
Luetuani juttusi, itkin vuolaasti. Ja se miksi itkin…koska kuvailit omia tuntojasi niin voimakkaasti, etten halua mieheni joutuvan kokemaan samaa. Hän on hyvin herkkä mies ja ottaisi asian lujaa itseensä. Sinun ansiostasi lupasin itselleni vielä jaksaa. Sitä en voi luvata, että loputtomiin jaksan, jos ei tässä mitään muutosta tapahdu, mutta annan suhteellemme aikalisää. Kiitos siitä Sinulle!
Kirjoitin viimeksi vuosi sitten. Sen jälkeen Iso Paha Karhu ja Surullinen ovat kirjoittaneet koskettavia asioita. Kiitos!
Olen edelleen naimisissa. Seksitöntä aikaa on nyt takana kaksi vuotta. Lapsia on edelleen kolme ja perhe-elämämme on yhtä sairasta kuin vuosi sittenkin. Emme puhu kuin aivan pakolliset asiat: milloin tulet, kävitkö kaupassa, saanko tänään auton. Esimerkiksi, kun olin jouluna vakavasti sairas, mieheni ei kertaakaan kysynyt kuinka voin. Olen yrittänyt kysyä häneltä päivittäin mitä kuuluu-kysymyksen, mutta yleensä en saa mitään vastausta. Kuin yhteisestä sopimuksesta olemme myös aikatauluttaneet arkemme niin tiukaksi, että koti on vain kääntöpaikka. Anteeksi lapseni, anteeksi!
Olen äärimmäisen ahdistunut ja ehkäpä hieman jo pelkäänkin. Lapsemme ovat alkaneet jo välittäjiksi ja uskoakseni mallioppiminen on käynnistynyt. Olen myös melko varma, että mieheni inhoaa jo minua. (Keskisormen näyttämistä viikottain voi kai pitää melko varmana merkkinä.) Suurin haaveeni olisi, että mieheni löytäisi uuden naisen ja saisin kunniallisen syyn lähteä pois. Näkisin, että uusi suhde voisi häntä myös eheyttää. Vaikka en miestäni rakastakaan, niin onhan hän silti lasteni isä ja siksi minulle merkityksellinen.
Jos sinä Iso Paha Karhu käyt täällä, niin jaksaisitko kertoa omalta kannaltasi, miten olisit toivonut vaimosi kertovan eroajatuksistaan ja olisitko toivonut jotain pelastavia toimenpiteitä.
Toivottavasti olen ensi kesäkuussa joko eronnut tai pariterapiassa. Tällainen näytteleminen on silkkaa elämänpilkkaa.
Siitä onkin jo aikaa kun viimeksi kävin täällä tuoreeltaan kirjoittamassa ajatuksistani ja tunteistani. Erosta on neljä kuukautta, mutta minusta tuntuu että se tapahtui eilen. En ikinä olisi voinut uskoa kuinka surullinen ihminen voi olla. Nyt kun olen ollut yksin niin olen saanut itkeä ja olla surullinen ilman että ketään näkee – ei tarvitse mennä nurkan taakse.
Vaimo ja lapset lähti viikon sisällä erosta ilmoittamisen jälkeen. Niin paljon kun se ikinä sattuikin, niin se oli ehdottomasti oikea ratkaisu (en meinaa uskoa että edes sanon sen tässä, mutta olkoon näin). Meillä oli siinä suuri ero, että vaimoni oli tämän avioeron jo henkisesti prosessoinut ja oli valmistautunut jatkamaan elämäänsä ilman minua. Minä taas olin shokissa enkä pystynyt näkemään erossa ja tilanteessa mitään hyvää. Olin kuin jakomielitautinen, kiukuttelin kuin pahanen kakara vaimolleni ja yksin ollessani itkin ja ihmettelin että miksi käyttäydyn näin.. minähän rakastan häntä ja olisin valmis vaikka hyppäämään kaivoon hänen puolestaan.
Kun vaimo ja lapset lähti, pääsi suorastaan helvetti irti. Tuntui että elämä on päättynyt, olen menettänyt kaiken tärkeän elämässäni ja edessä ei ole enään mitään positiivistä. Tilannetta varmasti pahensi se ettei minulla ole ketään kenelle purkaa ja jutella tästä. Tälläinen tilanne on kaikkille lähimmäisille vaikea tilanne. Kenen puolelle pitäisi mennä ja miten reagoida kun asiasta on kuitenkin pakko sanoa jotain. Ketään ei kuitenkaan halua olla oikeasti tukena vaan vetäytyvät tilanteesta heti jos yritän edes vähän avata syvällisempää keskustelua. Lisäksi kaikki näennäisesti heti asettuvat minun ”puolelleni” ja alkavat syyttämään vaimoani erosta. Olen sanonut että kyllä tähän tarvittiin kaksi ihmistä ja me molemmat olemme aivan yhtä syyllisiä jos niitä haetaan.
Olin varmaan kuukauden vaimon lähdön jälkeen ihan puhtaasti shokissa ja elämä oli tosiaan kuin sumussa talsimista.. jotenkin yritin pitää kulisseja töissä pystyssä. Siinä tilanteessa ihminen ei pysty ajattelemaan nykyisyyttä tai tulevaisuutta – ei oikein sitä hetkeäkään. Aina kun lapset tulevat poikkeamaan, tuntuu siltä että perhe on taas koossa vaikka hyvin alitajunnassa tiedän että ei tämä sitä tarkoita suinkaan. Mutta niin hyvältä kun se tuntuukin kun lapset tulevat niin se eroamisen hetki tuntuu kuin avioero tapahtuisi aina uudestaan ja uudestaan. En yksinkertaisesti tiedä mitä pitäisi tehdä asialle.. Onko se oikeasti hyvä asia tavata lapsia kerran minä koen sen niin voimakkaasti. Pari päivää ”perhe-elämää” ja sen jälkeen hylätyksi tulemisen tunteet jotka on todella voimakkaita.
Kuukausi sitten vaimoni aloitti uuden parisuhteen miehen kanssa jonka minäkin tunnen. Olin luullut häntä ystäväksi ja siksi tämä tuntui kun sydän olisi pysähtynyt. Kuulin tästä suhteesta lapsilta jotka vannottivat etten sitä kertoisi vaimolleni. Pari päivää sitten keskustellessani vaimoni kanssa nostin kissan pöydälle ja kysyin että onko hänellä uusi suhde. Vaimo tunnusti heti että on. Hän selitti ettei hän sitä hakenut tai edes tarkoittanut.. he olivat vain ystäviä mutta asiat menivät niin kuin menivät ja hän ei halunnut tätä asiaa minulle vielä kertoa koska tiesi että se sattuisi minuun. Kysyin että eikö hän olisi voinut vielä hetken odottaa ihan minun vuokseni. Vaimoni sanoi että hänellä on nyt uusi elämä ja minun pitää päästä erosta yli ja aloittaa omani. Me voimme olla ystäviä jo ihan lasten tähden mutta hän ei enempään olisi enään missään tapauksessa halunnut. Minulla tämä tarkoitti sitä että juuri kun edes hieman tunsin että elämällä voi olla vielä jotain annettavaa, kaikki haavat revittiin taas auki. Nyt tunnen itseni loukatuksi ja petetyksi vaikka todellisuudessa vaimollani on täysi oikeus uuteen elämään.
Vielä ”Kipeä päätös” nimimerkille muutamia asioita jotka minun mielestäni on tosi tärkeitä ottaa huomioon niille jotka on eroamassa. Nämä mitä tässä sanon on puhtaasti minun kokeamiani asioita mutta toivottavasti nämä auttaa edes vähän.
– Avioero on tosi tärkeää ottaa esille ennen sen päättämisestä. Minä en saanut mitään mahdollisuutta edes tehdä jotain asialle. Minä oikeasti olisin halunnut mahdollisuuden selvittää onko jotain pelastettavaa ja voisinko tehdä jotain mikä saisi vaimoni mielen muuttumaan. Se olisi ollut minulle herätys että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin raha tai mikään materiaalinen asia..
– Kun eropäätös on tehty niin vaikka se kuinka sattuisi kumpaakin tai vain toista osapuolta niin ei siihen tilanteeseen kannata jäädä saman katon alle vaikka mitkä raha-asiat sanoisi mitä. Minä joka todella rakastan vaimoani, en pystynyt olemaan asiallinen vaikka olisin halunnut ja kuinka yritin.
– Jätetty tarvii ehdottomasti aikaa selvitä ensimmäisenä siitä shokista jonka tämä muutos tuo tullessaan. Sen jälkeen vasta pystyy miettimään asioita edes vähänkään järkevästi. Minulla tämä otti pari kuukautta. Minä aloin tuntemaan että haluaisin pelastaa avioliittomme ja yritin alkaa parantamaan tulehtuneita välejä vaimooni. Juuri kun olimme pääsemässä taas väleihin niin sitten tulikin tämä uusi suhde.
– Uusi suhde ennen lopullista eroa on järkyttävää!! Minä olen vielä naimisissa vaimoni kanssa ja hän jo aloitti uuden suhteen. En tietysti tiedä totuutta oliko heidän välillään jo tunteita kun olimme vielä yhdessä ja mikä osa tällä on erossamme. Minä olen jopa tuntenut mustasukkaisuuden tunteita kun vaimo aloitti uuden suhteen… Ihan kuin hän olisi jotenkin vielä minun kanssa parisuhteessa. Tämä johtuu varmasti siitä että rakastan yhä häntä ja jotenkin salaisissa toiveunissani ajattelen että perheemme vielä palaisi yhteen. Olisin toivonut että vaimoni olisi antanut minulle mahdollisuuden voittaa hänen rakkautensa takaisin.. en vain saanut siihen edes mahdollisuutta. Minulla itselläni ei ole edes käynyt mielessä aloittaa mitään suhdetta kun olen vielä niin vaiheessa tunteideni kanssa. Tässä kohtaa ei seksi merkkaa mitään minulle.. taitaa olla päässä asiat niin umpikujassa ettei se ole käynyt mielessä. Poikkeuksena se mustasukkaisuus jota tunnen nyt vaimoni uudesta suhteesta. Päässäni pyörii usein tyhmiä ajatuksia siitä kun vaimoni harrastaa seksiä toisen miehen kanssa.. jotenkin ajattelen että hän pettää minua ja onkohan se uusi sitten parempi kuin minä. Voi h*****i että ihminen voi olla tyhmä kun miettii tällaisia. Välillä mietin että ehkä minun pitäisi pokata yhden illan suhde jotta voisin itselleni sanoa että kyllä, minä olen syyllistynyt samaan ja se siitä. En kuitenkaan usko että se auttaisi ja että siihen edes pystyisin henkisesti.
Vielä jäi sanomatta muutamia asioita nimimerkille ”Surullinen”. Minä todella olisin halunnut että FB:n sijasta vaimoni olisi tullut vaikka väkisin syliini ja sanonut että kohta tapahtuu jotain ellei meidän suhteelle tehdä jotain. Me emme ole vuosiin olleet enään sylikkäin joten se olisi oikeasti ollut sellainen herätys että olisin varmasti tajunnut että tämä viesti on nyt todellinen. Eli jos saisin sanoa niin tee jotain täysin poikkeavaa ja yllättävää niin että varmasti saat viestin menemään perille. Jos siitä huolimatta ei vastakaikua tule niin voisin sanoa että se oli siinä se. Itse ainakin kuitenkin tunteellisena miehenä olisin varmasti saanut siitä herätyksen että parisuhde on todellisessa kriisissä. Itse olin niin murheiden ja arjen väsyttämä etten pystynyt näkemään vaimoni pahoinvointia. En tulkinnut edes merkkejä oikein kun vaimo ”linnottautui” FB:hen ja nettiin.
Muutenkin olisin todellakin halunnut keskustella avioerosta.. ei se voi olla ilmoitusluontoinen asia. Minä aloitin vaimoni kanssa seurustelun kun olin 18-vuotias. Olimme suhteessa 20-vuotta josta 16-vuotta naimisissa.. Miten sen voi hylätä yhdessä hetkessä?
Toinenkin asia tulee vielä mieleen.. Jos taikka kun eropäätös on tehty ja joudutaan olemaan edes hetki saman katon alla, niin olisin niin toivonut että vaimoni olisi pystynyt pidättämään sitä silmin nähden suurta iloa jota hän koki tilanteessa. Tuntui kuin vaimoni olisi synytnyt uudestaan tai päässyt juuri vankilasta. Tietysti niinhän tässä tavallaan kävikin.. Hän pääsi velkavankeudesta ja vaikeuksista kerralla eroon.. Kolikon toinen puoli taas oli se että minä jäin täysin yksin taistelemaan. Mikään ei ole kamalempaa kuin jäädä yksin vaikeuksien keskelle.. tätä en soisi kenellekkään ikinä. Yhden esimerkin voisin ottaa.. Rahavaikeuksissa meillä jäi sähkölaskut vuoden alusta rästiin. nyt henäkuussa tilanne oli niin paha että vaihtoehtona ei ollut muuta kuin maksaa 1800€ sähkölasku. Sen laskun jälkeen minulle jäi 70€ kuukauden elämistä varten. Voisin sanoa että kesäloma oli aikalailla tyhjä. Vaimo vielä ilmoitti että hän on lähdössä kavereiden kanssa DBTL tapahtumaan ja lapset on sitten minulla. Minulla ei ole varaa ruokaan ja vaimo lähti kosteaa viikonloppua viettämään.. en tiedä onko vika minussa mutta minusta tässä ei ollut mitään reilua.
Kuitenkin avioliitto kannattaa yrittää pelastaa jos molemmilla riittää siihen tahtoa oikeasti.. Minä itse olen vain tilanteessa jossa vaimollani ei yksinkertaisesti ole enään tunteita ja olen yksin pelastamassa jotain sellaista missä ei ole enään pelastettavaa. Nyt on vain pystyttävä jatkamaan elämääni ja lopettaa yrittäminen.
Olenkin aina välillä käynyt katsomassa olisiko ”Iso Paha Karhu” käynyt kommentoimassa omaa jaksamistaan. Ilahduin kovasti viestistäsi ja erityisesti siitä, että voit jo huomattavasti paremmin. Kiitos myös kommenteistasi. Vaikka ne ovatkin omakohtaisia ajatuksiasi, niin ei se niistä tee yhtään sen huonompia.
Minullekin kuuluu uutta. Väsyin esittämiseen. Ensin avauduin ihan lähimmille ystävilleni ja kerroin kulissielämämme todellisuudesta, sitten varasin ajan perheterapeutille ja keräsin rohkeuteni sanoakseni puolisolleni ”menen perheterapeutille, olet tervetullut mukaan.” Huh, mikä prosessi lähtikään liikkeelle. Tänäänkin olen toivonut sydänkohtausta, että pääsisin tästä umpikujasta.
Merkittävä eroni Karhuun on se, että mieheni ei rakasta minua. Olen hänelle vain hänen lastensa äiti. Terepeutti on kahdella eri kerralla kysynyt mieheltäni, mitä hän kokee saavansa minulta. Miehelleni ei tule mitään mieleen. Ei siis yhden yhtä asiaa!!!
Terapeuttikin on minulle pettymys, joskin yritän olla tuomitsematta häntä vain muutaman kerran perusteella. En voi sille mitään, mutta koen olevani altavastaaja. Avioerosta emme vielä puhu, mutta eiköhän senkin aika tule. Nyt vielä yritämme ymmärtääkseni korjata jotain. Puheyhteyshän on pakollinen edellytys myös eron varalta. Koen musertavaa epäonnistumista. Minä , mielestäni ihan mukava ja naisellinen nainen, olen parisuhteessa totaalisen tarpeeton. Minulla ei ole muuta ansiota puolisoni mielestä kuin äitiyteni…
Sinä Karhu olet jo hyvässä matkassa kohti uutta elämänvaihetta. Vaikka oletkin varmasti rikki, niin sinulla on jo uuden rakantamisen vaihe menossa.
En jaksa kirjoittaa nyt tämän enempää. Huomenna pitäisi kuitenkin jaksaa olla taas kulissit pystyssä töissä. Jaksamista!
Isolle Karhulle:
Eksyin tälle sivulle gooletettuani avioeron.
Itse tulin jätetyksi keväällä. Liitossamme ei totta vieköön mennyt hyvin, viimeiset vuodet olivat kylmää aikaa kotona, ei paljon puheltu saati mitään muuta. Kolme lastamme ovat jo aikuisia, opiskelevat, asuvat poissa kotoa. Tiedostin täysin tilanteen, mutta olisin ollut niin halukas yrittämään, tekemään asioita liittomme eteen. En osaa sanoa, miksi en itse ole ollut aloitteellinen siihen suuntaan. Joka tapauksessa yhtenä päivänä liki 30v:n avioliiton jälkeen mieheni sanoi, että nyt riittää, hän hakee eroa. Vaikka rukoilin harkinta-aikaa, se ei ollut mahdollista, hän ei suostunut kunnolla edes keskustelemaan kanssani. Kiire hoitaa ositus, kiire muuttaa pois. Kesällä sitten tuli ilmi suhde työkaverin kanssa. Tämä työkaveri on ollut vaikuttamassa tilanteeseemme, TIEDÄN sen nyt (ja epäilin sitä koko ajan, mutta sitä ei minulle myönnetty). Fyysinen suhde on alkanut vasta mieheni muutettua kotoa, mutta hänen ratkaisuunsa tämä nainen on ollut vaikuttamassa.
Valitettaasti olen aivan varma, että näin on ollut Karhunkin tapauksessa. Vaimo ei muuten lähtisi niin tarmokkaasti, jos ei olisi uutta kumppania, asioista voitaisiin keskustella eri lailla ja väittäisin, että molemmat haluaisivat tehdä töitä asioiden korjaamiseksi…ei olisi niin kiire muuttaa pois…ja se vaimossasi aistimasi ilokin….. Jotenkin vaan kaikki kuvaamasi puhuu sen puolesta.
Itse olen aivan rikki vieläkin. Olen siitä onnellisessa asemassa, että taloudellisia ongelmia ei ole. Sekin vaan tuntuu niin laihalta lohdulta.
Onneksi on ihanat lapset tukenani.
Tervehdys kaikille!
Taas on kuukausi mennyt. En tiedä onko tämä enään oikea kanava tälläiseen statusten päivittämiseen, mutta toisaalta tänne tuli nuo ensitunnotkin purettua niin jatketaan niin kauan kunnes toisin käsketään.
Ensinnä tahdon ehdottomasti sanoa Kipeä päätös -nimimerkille, että jos tilanne on tuo, niin se taitaa ainakin minun mielestäni olemaan siinä sitten. Kyllä suhteessa pitää olla muutakin kuin tuo arki ja lapset. Minun tietysti helppo tässä kohtaa sanoa kun olen kokenut ”herätyksen”. Olinhan itse arki/lapset -kierteessä, mutta toisaalta oikeasti rakastin vaimoani ja olisin sen varmasti sanonut jos se olisi edes kerran kyseenalaistettu.
Minulle on tässä viimeisen kuukauden aikana selvinnyt meidän erosta kaikki se mitä en välttämättä olisi edes halunnut tietää. Vaimolla oli meidän yhdessä-ollessamme jo tämä uusi mies. Ilmeisesti siinä ei kuitenkaan ollut vielä seksiä eli vaimo ei halunnut suoranaisesti pettää. Se tietysti selitti mistä kiire sitten johtui. Tämä tieto oli kuin kaksiteräinen miekka, toisaalta se helpottaa tunteiden käsittelyssä mutta toisaalta koen että vaimo petti minua selän takana. Miten joku voi tehdä toiselle noin? Noh tämä on sitä mitä varmasti kaikki samassa tilanteessa olevat pohtivat mielessään. Jätetty nimimerkillä oli selvästi paremmat aistit kuin minulla tai sitten en vain halunnut nähdä tätä pahinta mahdollista visiota.
Minulla on tällä hetkellä vaikeinta lasten hoidon sopimisessa. Vaimoni on nyt villiintynyt ja selvästi haluaa elää elämätöntä nuoruuttaan. Hän haluaa käydä ravintoloissa ja nauttia elämästä miehensä kanssa. Ongelmana vain on se että lapset tahtovat tässä prosessissa unohtua. Vaimoni ei ole antanut kuin kaksi vaihtoehtoa, joko minä hoidan lapset käytännössä joka viikonloppu tai muuten lapset saavat olla yksin. Olen tässä tosi pahassa välissä. Olen tähän asti suostunut auliisti ottamaan lapset aina kun vaimo haluaa. Nyt kuitenkin eilen tein kylmän päätöksen ja ilmoitin että minä en ota lapsia tänä viikonloppuna. Vastauksena tuli: ”Lapset olivat todella pettyneitä mutta onneksi ”Pekka” piti hauskaa lasten kanssa ja he unohtivat tämän minun tuottaman pettymyksen. Lapset rakastavat ”Pekkaa” ja toivovat että hän kävisi useimmin yökylässä.”. Tuo tuntui minusta kuin puukkoa kierretään haavassa vielä varmuuden vuoksi. Miksi vaimo ei tajua että olen jo lyöty ja hävinnyt? Olen sanaton, pitäisikö minun nyt sitten pitää lapsia niin paljon kuin vaimo haluaa jotta lapset rakastaisivat myös minua? Tunnen oloni uhatuksi.. olenko vielä isä vai onko uusi mies nyt sitten ottanut isän viitan kantaakseen? Nyt kun vihdoin olen päässyt yli vaimostani ja saanut tunteeni ehkä suurimmaksi osaksi kuoletettua niin nyt lapset ja rakkauteni heitä kohtaan on kyseenalaistettu. Pitääkö minun unohtaa vielä lapsetkin.. luovuttaa?
Jätetty nimimerkille vielä; Hyvä että sinulla on lapset tukena ja taloudellinen tilanne kunnossa. Nyt ei kun katse eteenpäin, sitä kun ei koskaan tiedä mitä seuraavan nurkan takaata vastaan tulee.
Jos tästä vielä joskus selviän niin uskon että selviän mistä tahansa. Tämä kokemus on ollut täynnä tuskaa ja tunteita joita en edes ikinä uskonut omaavani. Toivon vain etten menettäisi lopullisesti luottamusta toisiin ihmisiin, nyt se on tosi heikoilla.
Isolle karhulle:
En tosiaan ole yllättynyt siitä, mitä vaimollasi on ollut vireillä jo ennen ilmoitustaan avioerosta. On niin samanlaista käytöstä kuin mitä miehelläni oli. Se aikaansaa katkeruutta, se satuttaa niin…
Tietenkään Sinun ei tarvitse olla aina valmiina lapsia varten. Ja tietenkin sitä veistä kierretään haavoissasi tarkoituksella. Yritä olla näyttämättä, miten sattuu… Vaimollesi ”tekisi varmaan hyvää” huomata että Sinullakin on muutakin elämää kuin lapset, eli että olisi jotain sovittua menoa, ettet ”valitettavasti pysty nyt ottamaan lapsia”… Ymmärrän, että ajattelet, että Sinun pitää, jotta säilyt lastesi mielissä, isänä. Ei se voi olla siitä kiinni! Todellakaan.
Itse tunnistan itsessäni mustasukkaisuuden lapsistani; en haluaisi heidän olevan isänsä kanssa juurikaan tekemisissä, koska ajattelen, ettei hän ole sitä ansainnut…ja tiedän lasten olevan hänelle tärkeitä. Tämä on hankalaa.
Vaikea ajatella vieläkään elämää eteenpäin; joulua esim. Tai suorastaan mahdotonta.
Päivä kerrallaan, niin se edelleen menee.
Ei kannata missään nimessä katkaista väliä lapsiin! Jokaisella lapsella on oikeus isään ja äitiin, ja vaikka lapsi usein kiintyykin myös uusperheissä äiti – ja isäpuoliin (eikä siinä ole mitään väärää, sehän olisi kamalaa jos lapsi kärsisi kyseisen henkilön läsnäolosta) niin omat vanhemmat ovat aina ehdottoman tärkeät lapsille, vaikka kaiken kiukuttelun keskellä sitä ei aina huomaisikaan.
Voi mitten tuttuja ajatuksia, ja voi miten selvästi muistan sen ero-tuskan vaikka omasta avioerostani onkin jo kuusitoista vuotta, niin ja vaikka itse olin aloitteen tekijä. Syy miksi ne ajat ja ero-tuntemukset nousevat pintaan nyt on että oma lapseni on nyt samassa tilanteessä kuin isänsä 16 v. sitten, eli puoliso muuttaa kodista pois. En voi korostaa sitä miten tärkeää olisi kertoa puolisolle omasta pahasta olostaan liitossa hyvissä ajoin ja miten tärkeää toisen puolison olisi ottaa toisen paha olo vakavasti, Muutenhan käy niin että kun eroa harkitseva työstää asiaa yksikseen niin tuntuu helposti siltä että oma paha olo johtuu yksinomaan puolisosta josta sen tähden pitää päästä eroon mahdollisimman pian jotta paha olo väistyisi. Todellisuudessa se oma paha olo vo, ainakin osittain,i olla väsymyksen, stressin ja ikäkriisin aiheuttamaa jonkin asteista masennusta. Jo kolmekymmpisenä voi tulla paha ikäkriisi jolloin kyseenalaistetaan oma elämäntilanne ja etenkin parisuhde.
Itselläni iski alla nelikymppisenä paha ikäkriisi. Vaikka oli (ja on) neljä rakastamaani mukulaa alkoi tuntua että elämä miehen kanssa johon en saanut syvällisempää keskusteluyhteyttä, oli tyhjää. Vaikka elin parisuhteessa tunsin itseni yksinäiseksi ja hylätyksi. KUn sitten varovaisesti ehdotin miehelleni avioeroa hän, suureksi yllätyksekseni, oli samaa mieltä kanssani; parasta erota. Kului kuukausia ilma konkreettisia toimenpiteitä. Joulun alla laitoimme eron vireelle, Se oli surun täyteinen joulu. Samoihin aikoihin kävi niin että tapasin nykyisen aviomieheni. Ihastuin ja rakastuin kuin teini-ikäinen. Käytännön syistä asuimme lasten isän kanssa saman katon alla vielä puolisen vuotta ennen poismuuttoani. SEn puolen vuoden aikana ero-ahdistus astui kuvioihin. Miehen ahdistui tulevasta erosta ja minä ahdistuin nähdessäni hänen ahdistuksena. Itkimme paljon yhdessä ja erikseen. Itse sairastuin vatsahaavaan ja yli vuoden kestävään lääkitystä vaativaan masennukseen. ILman lääkitystä en olisi selvinnyt yli sitä tuskaa mitä pois muuttaminen yhteisestä kodista aiheutti. Yksinäiset viikonloput uudessa kodissani oli pelkkää ahdistusta ja lasteni ikävää. Sitä ei uusi miesystävä pystynyt poistamaan. Hänen eronsa ei vielä silloin ollut selvä joten hän vietti viikonloput vanhan perheensä luona, Mutta kenelle olisin ahdistustani ja lasteni ikävää vuodattanut?? Itsehän olin eron halunnut ja sain näin ollen kantaa hedelmät.
Mutta mikä vieläkin painaa mieltä on juuri lapset, nyt jo kaikki aikuisia. Emme nimittäin pystyneet valmistamaan heitä tulevaan eroon. Itse olin niin rikki etten asiasta voinut itkemättä puhua kenellekään. Lääkärissä ja pyskologilla käydessäni itkin suurimman ajan. Vieläkin kyyneleet virtaavat kun ajattelen menneitä. Kävi nimittäin niin että lasten isä alkoi turvautua viinapulloon lohtua etsiessään eikä ajan myötä enää pystynyt huolehtimaan edes itsestään vaan joutui myymään kodin ja kuoli lopulta viinan seurauksiin. Tästä kannan syyllisyyttä lopun elämääni.
Olen luonteeltani ihminen joka puhuu kaikki asiat ulos, mieheni on vastakohta. Yhteisen taipaleemme aikana, jota on kestänyt 28 vuotta, minä olen puhunut, hän vaiennut tai puhunut sitten kun on minä olen tarpeeksi”mäkattänyt”. Olemme eläneet ihannesuhteessa ulkopuolisten mielestä ja minunkin mielestä. Monesti olen tehnyt inventaariota elämästäni ja ollut siihen varsin tyytyväinen josta olen lähettänyt kiitoksen johonkin ylöspäin. Vuoden 2010 tammikuussa alkoi tuntua, että jokin on pielessä. Annoin kuitenkin asian olla, mutta tilanne tuntui jatkuvan ja tuntemukset voimistuvan. Maaliskuussa otin asian puheeksi. Siitä hetkestä alkoi karista tyytyväisyys elämääni. Miehelläni oli useita suhteita koko yhdessäolon ajan. Eräs suhde oli alkanut jo kaksi vuotta ennen meidän taapamista ja jatkunut koko ajan, kuulema muutamia vuosia ollut tauolla meidän tapaamisen jälkeen. Hänellä oli suhteet seitsemän eri naiseen, hieman erilaisissa vaiheissa olevia suhteitä. Hän kävi tammikuussa etelänlomamatkalla toisen kerran naisen kanssa joka asuu toisella puolella Suomen. Aikaisemmilta lomamatkoilta oli voimassa vielä pari muuta suhdetta. Paikallisia suhteita oli tuon pitkän suhteen lisäksi kolme. Hän halusi jatkaa liittoamme ja vannoi, että kakki ulkopuoliset suhteet ovat ohi, mutta kuiten sain selville, että joitakin oli jäänyt pois ja jotku jatkuivat (tietämäni mukaan) elokuulle ja vieläpä marraskuussa oli yksi suhde voimassa. Hain apua kaikista mahdollisista pakoista jaksaakseni ja välttyäkseni vahingoittamasta itseäni. Vaadin hantä hankkimaan asunnon ja sen hän tekikin, muutti marraskuussa. Kuitenkin hän vielä tänäkin päivänä kyseli, että joskoon kuiten hän saisi muuttaa takasin. Haluasin hänen kuitenkin kertovan syitä mitkä olivat johtaneet näihin suhteisiin. Hän totesi vain, ettei osaa puhua. Haluan asua yksin, mutta rakastan miestäni ja suren hänen puolestaan kun tiedän hänen kärsivän erostamme. Teenkö väärin häntä kohtaan jos pidän itsekkäästi kiinni siitä, että haluan erota?
rakkaani pettäjälle;
Sinulla on oikeus omaan elämään ja oikeus tehdä päätökset elämästäsi. Sinulla on oikeus olla vastaamatta muiden käytöksestä, tunteista ja ongelmista. Sinulla on oikeus kasvaa ja muuttua sekä suuttua rakastamillesi ihmisille. Sinulla on oikeus saada arvokasta ja kunnioitavaa kohtelua. Sinulla on myös oikeus erota sekä oikeus kaivata omaa tilaa ja aikaa. Minulla on oikeus sanoa ”En tiedä”.
Olipa täällä hyviä kirjoituksia. Olen itsekin nelikymppinen, vastaikään eronnut nainen. Minun ja mieheni ykkösongelma oli seksi. Sitä oli mieheni mielestä liian vähän koko 15 vuotta kestäneen avioliittomme ajan. Ensimmäiset pettämiset tapahtuivat jos suhteen alkuaikoina, sitten oli pitkään rauhallista kun lapset olivat pieniä. Hän varmaan tosissaan yritti.
Ja kyllä yritin minäkin. Tykkään itsekin seksistä, mutta luottamuspula toiseen ja jatkuva seksin kinuaminen, kiristäminen ja vonkaaminen vei halut. Tunsin itseni pelkäksi reiäksi. No sitä seksiä oli sitten noin kerran viikossa tai kahdessa. Mies käytti liian vähäisiä seksihalujani syynä pettämiseen. Oli prostituoitua, työkaveria, baarista iskettyjä tyttösiä, seksipalstoja, puhelinseksiä, seksiä miesten kanssa yms. Osasta tiesin jo avioliiton aikana mutta annoin omasta syyllisyydentunteesta johtuen aina anteeksi. Kunnes en enää sitten jaksanutkaan. Ajattelin niinkuin ’Kipeä päätös’ että perheen puolesta jaksan viimeiseen asti. Mutta eihän se niin mene.
No nyt on sitten erottu. Lasten ja miehen vuoksi tuntema syyllisyys on melkoinen. Olemme ex-mieheni kanssa paljon edelleen tekemisissä, hän sanoo usein olevansa yksinäinen. On kornia, että näki avioliitomme mitättömänä jos siihen ei kuulunut tarpeeksi seksiä, nyt hän on huomannut että ehkä siinä parisuhteessa on muutakin. Rakastan häntä jollain lailla kuitenkin edelleen.
Niin, vielä tähän syyllisyyteen ja masennukseen. Olen miettinyt terapeutille menoa näin jälkikäteen. Ajattelin, että jos saisin perspektiiviä vähän asioihin. Ja epäilen että tässä meidän kuviossa on jotain piirteitä läheisriippuvaisuudesta ja/tai seksiriippuvuudesta. Kommentteja tähän tarinaan??
Olen itse eronnut jo yhdeksisen vuotta sitten. Mies ilmoitti täysin yhtäkkiä 17 vuoden avioliiton jälkeen haluavansa eron. Olin täysin shokissa ja seurasin kuin sumussa seuraavia viikkoja – sitä kuinka ositus tehtiin ja hän muutti yhteisestä kodista pois jo viikon kuluttua tuosta keskustelusta. En edes saanut tilaisuutta keskustella asioista tai ehdottaa parisuhdeterapiaa tms… Tuskin edes muistan kunnolla eroa seurannutta vuotta.
Uppouduin itse työntekoon ja olenkin erosta lähtien ollut uraputkessa. Suru ja masennus hiipii aina välillä pintaan ja ajatus siitä, että tilanteelle olisi vielä ollut tehtävissä jotakin. Syy, miksi nyt tänne aiheesta avaudun on se, että olen ollut pari viikkoa sairaslomalla ja kun on aikaa ajatella asioita olen ollut todella surullinen ja ahdistunut. Pyöritän edelleen mielessäni noita yhdeksän vuoden takaisia asioita pääsemättä niistä yli. Sanomattakin siis selvää etten ole selvinnyt erostani ja kun en sitä tässä ajassa ole tapahtunut sitä tuskin tulee koskaan tapahtumaankaan.
Olen aika ajoin ajatellut mennä puhumaan tästä jollekin ammattiauttajalle, mutta hylännyt ajatuksen sitten. Olen jo sopeutunut ajatukseen siitä, että tulen elämään lopun elämääni yksin. Minulle ei edes ole olemassa muuta vaihtoehtoa – olen luonteeltani niin sitoutunut ettei erokaan katkaissut sitä psyykkistä sidettä mikä oli muodostunut.
Kerron minunkin tarinan,jos joku lukee..
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 9 vuotta,niistä 6 naimisissa.
Juuri ennen häitä,sain tietää salasuhteesta,no,puhuimme,päätimme
Kuitenkin mennä naimisiin. Hän lupasi ja vannoi silloin rakkauttaan,rehellisyyttä sekä katkasta kaikki välit siihen naiseen. No,avioliitto lähti rullaamaan,eikä ainakaan ilmi tullut muita naisia,mutta raha sotkuja… Sain tietää et hän oli ottanut visa kortin,luottoraja 2500 ja vinguttanu sen 5000 ja perintään. Taas hän halusi että jatketaan,rakastan häntä,joten suostuin ja niin sitä(kin) maxeltiin. Taas siinä 1-2 vuotta normaalia elämää,kunnes saan tietää et hän oli menny ottamaan pankista ison lainan ja pistäny sileex,en vieläkään tiedä mihin…taas kerran annoin anteeksi ja hän vannotti olevansa rehellinen.Vuosi sitten,hän jäi kiinni taas salasuhteesta nyt työkaveri. Olin hakemassa eroa mutta hän sai taas puhuttua minut jäämään.siitä päivästä lähtien elämä on ollut ihanaa,tehtiin asioita yhdessä,puhuttiin,rakastuttiin uudelleen toisiimme:) kunnes… noin viikko sitten sain tietää että hän on koko ajan pitänyt yhteyttä tähän ekaan naiseen,vaikka toisin väitti.seksiä heillä ei ole ollu,mutta soitteluja ja viestittelyjä. Se oli minulle viim tikki,sanoin hakevani eroa. Hän heitti sormuksen ja huusi kuinka on samaa mieltä,hyvä,ajattelin. Nyt kuitenki selittää että voin lähteä ottamatta yhtään velkaa,hän maksaa kaiken (meillä on erittäin paljon velkaa) hän ei niit pysty hoitamaan ja minä olen työtön. Kai se mitä ihmettelen on tämä: hän oli samaa mieltä erosta,nyt kuitenki todella kylmä,halveksuva,marttyyri??? Miksi? Olen sanonut että minuun sattuu tä ero koska edelleen rakastan häntä,hän vastas: mitään eroa ei ois tullu jos hän ei ois jääny kii siitä valheesta… WHAAT???
Hei
Mieheni kertoi minulle n.kuukaus sitten että hänelllä on suhde toiseen naiseen,meillä piti alkaa lapsettomuushoito tässäkuussa..4kk olivat mun selän takana touhunneet,miehelläni on orastava alkoholiongelma jossa olen häntä tukenut 4 vuotta.Tämä nainen asuu toisella paikkakunnalla,hän jätti oman 10 henkisen perheensä,hänellä on 8 lasta.En ole itsekkään ollut kovinkaan onnellinen viimeisen vuoden aikana,mutta koska olen naimisissa halusin yrittää kaikkeni suhteemme eteen,mieheni ei ollut yhtä innostunut..
Olen itkenyt,raivonnut yms.Olen jopa puhunut tälle naiselle ja sen naisen perhe on ollut minuun yhteydessä,koska tällä naisella on lievä alkoholi ongelma.
Naisen on vaikea tajuta sitä että,miksi puran häneen ahdistustani hänen mielestään hän ei ole tehnyt mitään väärää..
mutta joo,surettaa ihan kauheesti mut elämä menee eteenpäin muutan takasin kotikonnuille ens kuussa,pe on ositus en tiedä miten jaksan en ole miestäni nähnyt 18.3 jälkeen olemme vain puhuneet puhelimessa ja viestitellyt,ero on riitaisa jouduin vauíhtaa puh.numeron ja s.postin.nyt ei ole puheyhtyttä ollenkaan,en jaksa.
Tää ero olisi ollut helpomi jos ei olisi ollut kolmatta osapuolta,tuntuu niin pahalta kun ukolla on toinen ihminen ketä halata ja mulla ei ole ketään..
Hyvä, että ihmiset kirjoittavat tällaisia. Saa vertaisvalmennusta. Erosin lopullisesti 2009 ja solmin uuden suhteen vuonna 2012. Vieläkin, vaikka kaikki on hyvin ja olen kihloissa, kelaan usein edellistä parisuhdettani. Seurustelin entisten avovaimoni kanssa kymmenen vuotta ja nyt olen aika ahdistunut siitä, että koen tämän parisuhteen jättäneen mut lopullisesti lapsettomaksi. Kyllä elämässä on ilmeisesti niin, että eniten katuu sitä, mikä jäi tekemättä. Kannattaa todella pohtia roikkuako suhteessa, joka takkuaa ja ei mene eteenpäin. Aika kuluu armottoman nopeasti ja jos elää rutiinneissa päivät vain sulavat. Uusi parisuhteeni on sitten taas oikein ihana. Hyvää elokuuta kaikille Antti
”Iso paha karhu” olisi kiva kuulla miten sinulla nykyään menee. Vuosia kun on kulunut.
Oma tilanteeni on sellainen että en tiedä haluaako mies erota vai ei.
Kerron vähän taustaa. Olemme seurustelleet 5vuotta ja olleet naimisissa 3 vuotta ja meillä on kolme lasta. Taloa on laajennettu ja rempattu jatkuvasti johon olen kovin väsynyt. Alkuaikamme ei ollut ruusuilla tanssimista, mies erosi naisystävästään jonka kanssa oli yhteinen lapsi. Sitten me tapasimme lähes heti. Toimin enemmän terapeuttina kuin tyttöystävänä. Halusinkin toimia se vei ajatukset pois omasta ongelmastani ( bulimia ja anoreksia). Ruvettiin siinä sitten elämään uusioperhe elämää ja silloin tunsimme että kaikki on hyvin. Minulle tuli vauvakuume ja mieskin halusi vauvan. 6kk yhdessä olon jälkeen olin raskaana. Lapsen synnyttyä mieheni halusi toisen heti perään ja niin sieltä tulikin. Mutta samoihin aikoihin hän katkaisi välinsä kokonaan esikoiseensa ja osittain vanhempiinsa. Ja minä jouduin kaikkien silmissä syntipukiksi. Minua syytettiin kaikista konflekteista ja lapsiamme syytettiin. Aikaa kului perhe elämää viettäen suht onnellisesti. Mentiin naimisiin ennen kakkosen syntymää. Toisen synnyttyä laajennettiin mikä oli todella raskasta aikaa. Sitten kolmas ilmotti tulostaan. Mies puhui raskauden loppuvaiheil ensi kertaa siitä että olin pilannut hänen elämänsä hän oli menettänyt itsensä. Aikaa ei ollut muuhun kuin lapsiin. Näihin aikoihin siirtyi sohvalle nukkumaan.
Minun elämäni koki tolloin romahduksen, tunsin syylisyyttä kaikesta. Olinhanminä halunnut lapsen ja pyhittänyt näille koko elämäni.
Mies kuitenkin sanoi rakastavansa minua eikä haluis elää ilma. Mutta nyt kun kuopuksemme on 6kk niin olen tällä välillä kuullut noi syytökset kolmeen kertaan ja miehen halut erota. Mies puhuu jatkuvasti siitä kun on menettänyt oman itsensä.
Yritän sanoa hänelle että en minäkään ome elänyt kui lapsille nämä neljä
Vuotta. Yksin olen nämä hoitanut. Meillä on ollut kova vauhti liitossamme ja se on ollutkin tyhmää. Hemmetin tyhmää. En ole enää onnellinen laisinkaan. Emme enää juttele asioista muuta kuin erosta. En tiedä milloin mies ilmottaakin et se oli tässä. jatkuvasti olen varpaillani ja todella onneton. Hermostun jopa lapsiimme vaikka nämä ovat minulle henkireikä.
Sepustukseni on aika sekava. Sekasin olen itsekin.
Joskus tuntuu vain siltä et haluun myydä kaiken pois ja saada vihdoin onnellisen elämän. Raskasta se tulisi olemaan hemmetin raskasta.
Väsyttää niin kovin tällainen. Anteeksi vuodatukseni. Toivoisin vaan niin kovasti että perheemme pysyisi kasassa ja olisimme onnellisia.
No itselleni olisi varmaan ollut hälytyskello tuo, että mies katkaisee välit lapseensa?? what? En todellakaan pystyisi rakastamaan sellaista miestä.
Minulla on erosta takan noin puoli vuotta. Lapsia kolme poikaa joille olen iskä.
En asu kuin ehkä viiden kilometrin päässä heistä ja ex vaimosta.
Arkipäivän välit poikiin ovat jo nut aika kaukaiset. Pojat asuvat ihan lähellä entistä asuntoansa ja siteet kavereihin ovat säilyneet mikä on hyvä.
Ongelmana on vain se, että tuntuu poikien käyvän luonani velvollisuuden tunteesta. Aina heillä on hinku kavereidensa luokse ex-vaimon asunnolle. Eihän heitä voi pakolla pidättää luonani kun kaverit ovat muualla vaikkakin loppujen lopuksi aika lähellä.
Välit poikiin ovat kuitenkin hyvät mutta eivät he pidä nykyistä asuntoani toisena kotina. Se näkyy siitä että pijilla on aina kiire pois kavereidensa luokse. Eihän tuota voi estää?
Pojat 8-14V
Niin ja…
Naispuoleinen lastenvalvoja kyseli tuntemuksiani.
Kerroin, että pahinta on se kun poikien kanssa vietetty arki -hommat katoavat. Tarkoitin tietysti sitä, että tavalliset arki -rutiinit jäävät pois enkä mitään arkipäivien vs. viikonlopujen välistä eroa. Lastenvalvojan kommentti oli, että voinhan joskus käyttää poikia silloin tällöin hampurilais.ravintolassa syömässä viikollakin.:-)
Lastenvalvontaan pitäisi saada myös miepuoleisia työntekijöitä.
Mulla tilanne niin, etten osaa päättää mitä teen. Osa kavereista sanoo, että eroa osa ei. Ollaan oltu naimisissa 22v, 4 lasta, joista 8- ja 10-vuotiaat pojat kotona, 19-v tytär kirjoilla kotona, mutta menossa koko ajan ja aiheuttaa ristiriitoja jatkuvasti meidän välille. Vanhin tytär omassa elämässään. Elämä on mennyt huonosti jo pian 10 vuotta, mies ajattelee vain itseään ja kunnioitusta ei ole lainkaan. Minulla ei ole kuin vihan tunteita miestäni kohtaan, seksiä ei lainkaan, joskus herkkänä hetkenä sorrun, 1-2 krt vuodessa, nukumme eri päässä taloa, jo ainakin 5 vuotta ellei enemmän. Mua ei kiinnosta lainkaan, koen mieheni vastenmielisenä. Hän valehtelee raha-asioissa minulle ja tekee omia hankintoja miten haluaa, menee ja tulee kuin poikamies (ei kolmansia osapuolia). Itse olen lomautettuna ja lasken sentit, että riittävät. Mies maksaa laskut, mut mä ruuan/lasten vaatteet yms. menot.Mä teen kaiken kotona, mies joskus kun viitsii. Vapaa päivät koneella ja hän tekee kaikkea mahdollista mikä saa minut ärsyytymään, sotkee paikkoja, muttei siivoa mitään. Aiemmin oli riitelyä päivittäin. Nykyään en puhu juuri muusta kuin just tarvittavista asioista mitä arkeen liittyy, jos erimieltä tulee asioista aina riitaa, mies huutaa ja kiroaa. Samoin jos joku asia ei mene niin kuin hän haluaa. Olen tosi väsynyt tähän tilanteeseen. 2 asiaa vaivaa kovasti pärjäänkö taloudellisesti ja miten lapsien kanssa arjen järjestely. Olen kyllä jo ajatellut, että yhteishuoltajuus on ainut vaihtoehto, mutta joudun miehen työvuorojen mukaan elämään, koska hänellä sellainen työ.