[Kirjoittanut: Pohdiskelija]

Vain Suomessa voi tapahtua tällaista:

– Täällä on naurettu. Täällä on pidetty hauskaa. Ei vetele, pauhasi 6. kerroksen naapuri tuttavalleni. Tuttu kuunteli raivonpuuskaa hämmentyneenä. Hän asui 4. kerroksessa.

Siis mitä? Miten äänekäs nauru voi häiritä kaksi kerrosta ylempänä asuvaa naapuria? Ehkä silloin, jos kuuntelee korvat hörössä joka ikistä inahdusta, mitä naapuriasunnoista kuuluu. Lapsen juoksuaskeleet, wc-pöntön kannen laskeminen ja viheltely voivat tällöin taatusti pilata sairaalloisen tarkkailijan päivän. Mutta olisi kuitenkin mielenkiintoista kysyä, tulisiko joku valittamaan, jos kuulisi aikuisen naisen sydäntä särkevää itkua? Entä silloin kun kuuluu mätkettä ja huutoa, kirosanoja ja huorittelua? Kuka menee siihen väliin sanomaan naapurin sedälle, että pidä vähän pienempää meteliä?

Tästä naapurin valituksesta tulee jälleen mieleen meihin suomalaisiin usein liitetty piirre – kateus. Tunnetustihan negatiiviset uutiset myyvät paremmin kuin positiiviset. Niin kuin Iltalehden entinen päätoimittaja Pauli Aalto-Setälä on joskus todennut: lööpeissä myyvät parhaiten kolme k:ta: kiihko, kiima ja kauna. Me haluamme lukea huonoja uutisia. Haluamme jälleen kerran todeta, että muilla menee meitä huonommin. Eikö tämä ole aika sairasta? Toisen onnettomuus on meidän onnemme.

Haluamme jälleen kerran todeta, että muilla menee meitä huonommin

Usein kuulee ihmisten sanovan: "En ole kenellekään kateellinen". Mutta mitä sitten on pahanpuhuminen tyttöporukalla bimbosta Annasta, joka käy solariumissa ja ilmestyy juhliin ulkomailta ostetuissa merkkivaatteissa? Entä jätkien vihjailu porukan ainoalle ukkomiehelle vässyköitymisestä ja tohvelisankaruudesta? Entä mummojen pahansuopa katse, kun nuori vie Stockan hulluilla päivillä puseron nenän edestä tai loiste ystävän silmässä, kun hän katselee kuvankauniin morsiamen kävelyä alttarille? Onko se vain liikutusta toisen puolesta, vai onko mielessä – voi kun joskus minäkin, voi kun joskus minullekin. Kun lause muuttuu muotoon, miksei koskaan minulle, on siirrytty jo kateudesta katkeruuteen.

Olen huomannut, että mitä tyytyväisempi olen omaan elämääni, sitä helpompi on iloita toisen puolesta. Patoutuneet tyytymättömyyden tunteet purkautuvat helposti kärkkäinä kommentteina. Ehkä tuttavani naapuri oli yksinäinen. Ehkä hän ei ollut nauranut pitkään aikaan. Ehkä hän ei enää tiennyt, miten pidetään hauskaa ja siksi naapurin tytön nauru satutti ja vihastutti häntä niin.

Uskon, että kateuden ja katkeruuden paras vastavoima on omasta elämästä vastuun ottaminen. Sen sijaan, että syyttelee muita, voi kysyä: miten teen itseni katkeraksi? Miksi teen itseni kateelliseksi? Itsehän jatkan elämää, joka tekee minusta tyytymättömän.