Läheisriippuvuus tukahduttaa
Läheisriippuvainen tukehduttaa ihmissuhteissaan toiset ihmiset ja ajaa heidät takertumisellaan kauemmas itsestään.
Ihmiselle on tärkeää tietää ja tunnistaa omat rajansa; missä alan minä ja mistä alkavat muut. Jokaisella on oikeus omaan minuuteen ja elämään, siihen, että voi päättää omista mielipiteistään, tunteistaan ja fyysisestä koskemattomuudestaan. Näiden rajojen yli ei saisi kukaan tulla eikä niitä saisi rikkoa myöskään suhteessa toisiin ihmisiin. Kanssaihmisiltä ei voi aina vaatia huomiota ja aikaa itselle eikä toisten ystävyys- ja parisuhteiden väliin ole luvallista mennä. Myöskään vanhempien ei pitäisi puuttua jo aikuisten lastensa elämään, sillä jokaisella on oikeus päättää omista ihmissuhteistaan ja elämänvalinnoistaan.
Läheisriippuvuus ei tunne rajoja
Läheisriippuvaisuudesta kärsivä ihminen ei kykene tunnistamaan omia ja toisten ihmisten rajoja. Hän ei pysty puolustamaan omaa reviiriään ja näkee, että omien rajojen pitäminen on merkki liiallisesta itsekkyydestä. Kyvyttömyys pitää omia rajoja näkyy usein siinä, ettei henkilö osaa sanoa ”ei” silloin kuin pitäisi. Vaikka sisimmässään henkilö haluaisi kieltäytyä, hän ei pysty siihen, koska pelkää vastapuolen suuttuvan tai hylkäävän hänet. Usein suostumista seuraa häpeän tunne ja itsesyyttely: miksi olen niin tahdoton ja toisten vietävissä. Päätös ensi kerralla toisin toimimisesta epäonnistuu kerta toisensa jälkeen.
Läheisriippuvaisen on tärkeä oppia tiedostamaan, että hänellä todella on oikeus kieltäytyä ja pitää huolta omista mielipiteistään ja tarpeistaan. Tämä on oikein myös vastapuolta kohtaan, sillä silloin hän ei turhaan kuvittele, että toinen tekee asian mielellään totuuden ollessa toinen. Jos totuus paljastuu, vastapuoli joutuu noloon ja kiusalliseen tilanteeseen.
Takertuminen on henkistä alistamista
Liiallisen toisiin ihmisiin takertumisen taustalla vaikuttaa usein häpeän tunne. Takana voi olla lapsuudessa koettuja vaikeita väkivallan tai hyväksikäytön kokemuksia. Epäterveesti takertuvalle ihmiselle mikään läheisyys ja rakkauden osoitukset eivät koskaan riitä. Mitä enemmän läheisriippuvainen saa hellyyttä, sitä suuremmaksi läheisriippuvuus kasvaa. Takertumiseen liittyy hallitsematon menettämisen ja hylätyksi tulon pelko. Seuraukset takertujan käyttäytymisestä ovat usein päinvastaiset kuin takertuja toivoo: hän tukahduttaa kanssaihmisensä lähes hengiltä liialla riippuvaisuudellaan.
”Estääkseen hylkäämisen takertuja saattaa uhkailla itsemurhalla.”
Kun toinen yrittää irroittautua takertujan tukahduttavasta otteessa, takertujalle tulee hätä. Estääkseen hylkäämisen hän saattaa uhkailla esimerkiksi itsemurhalla tai muulla järkyttävällä asialla, ja saattaa onnistua peloittelulla toisen antamaan periksi. Tällainen toiminta on ihmissuhteelle äärimmäisen tuhoavaa. Takertuvuuteen perustuva suhde ei yleensä tule kestämään. Toiseen takertuminen on henkistä pakottamista ja alistamista. Tasa-arvoinen ihmissuhde ei voi koskaan rakentua sen varaan, että toista pakotetaan johonkin vastoin hänen omaa tahtoaan.
Lähde: Ben Malinen (2003). Häpeän monet kasvot. Kirjapaja. Tilaa kirja!
Kuva: Flickr/FromSandToGlass
18 Comments
tämä pitää kaikki paikkansa ja oon kuollut kohta sen alle…mieheni on sellainen
Olen eronnut avo suhteesta, ja todellakin käyn näitä asioita läpi monta kertaa päivässä. Saan viesteja päivittäin, jossa eksä uhkaa tappavansa itsensä, ottavansa pillereitä, hyppäävänsä parvekkeelta, juovansa itsensä kuoliaaksi. Koko ajan enenmmän ja enenmmän uhkaa, jos en ota häntä kotiin takaisin.
Kohta jo vuosi asuttu erillään, päivittäin kuitenkin lasten takia tekemisissä. Syyllistämistä, syyllisyyden tunteita. Melkoinen taakka, ja pelkotila.
Omasta erostani on kulunut jo suhteellisen pitkä aika, mutta omaan eroprosessiini kuuluivat oheiset asiat. Ex-mieheni lähetteli samaan tapaan lähes vuoden samanlaisia viestejä. Pidin ensimmäisen eron jälkeisen vuoden iltaisin matkapuhelimeni kiinni, jotta en koko ajan joutuisi seuraamaan hänen viestejään. Jätin myös ehdottoman systemaattisesti vastaamatta ja saatoin jopa deletoida viestin lukematta sitä. Olin tietysti huolissani, että mitäpä jos hän oikeasti tekisi itselleen jotain, mutta rohkaisin itseäni uskomaan siihen, että aikuinen kantaa itse vastuun omista tekemisistään ja valinnoistaan.
Ja kuulkaas siskot, ei tehnyt ex itselleen mitään, viestit loppuivat aikanaan, tuli viehättävä kumppani ex:n elämään ja nykyään epätoivoinen vaihe on painunut historiaan. Olkaa sitkeitä, rohkeita ja peräänantamattomia!
Moi
Omasta puolestani voin tunnustaa että olen itse tälläinen ollut monessa miessuhteessani, mutta vasta terapian jälkeen olen alkanut tajuta ettei se ole oikein. Olen vain lapsuudessa jäänyt niin paljon vajaalle, että jotenkin luulin että sen voi korvata joku mies. Hirmuinen hylkäämisenpelkohan siellä on takana, ja usein myös valiltsen sellaisen miehen joka jostainsyystä alussa haluaa kovasti ”tarvitsevan” naisen. Ja sellaisen miehen joka pitää pienessä epävarmuudessa/otteessa koko ajan, ettei voi luottaa toiseen oikeesti, ei päästä lähelle, sanoo toista ja tekee toista, aina itse oikeassa ja jos tekee jotain väärin/pahaa on se naisen vika…
Ja nuo kamalat tunteet ovat hirmu tuttuja, alkurakastumisen aikana kasvaa voimakas sympioosi, josta ei halua luopua. On vaikea erottaa mikä hellyyden, rakkauden osoitus on liian paljon odotettu/pyydetty ja mikä kuuluu taas oikeassa ihmissuhteessa myös minulle. Jotenkin antaa paljon/liikaa toiselle ja odottaa myös toiselta paljon/liikaa, ja kun ei saakaan, niin pettyy ja alkaa pelata ”jos et sinä niin en minäkään”- peliä. Pahimillaan myös antaa sen mennä seksi-elämään, jolloin läheisyys rikkoutuu myös siellä.
Sitten kun toinen ottaa etäisyyttä, tulee hirmuinen hätä että menettää ja tulee taas hyljätyksi. Sitten alkaa yrittämään sekä aluksi hyvällä että lopuksi pahalla, jotenkin vaatimaan ja pakottamaan, syyllistämään.. ja niinhän se kuvio loppuunsaatetaan, kun toinen ei enää jaksa. Rakkaus tukehtuu!!
Ymmärrän sen kuvion, mutta tosi vaikeaa on päästä siitä eroon, vaikka varmaan olen jo matkalla kun pystyn sen myöntämään. En ole mikään reppana omasta mielestäni, mutta ei oo ihan helppoa myöntää ettei vieläkään melkein 50-kymppisenä osaa rakastaa….
huoh tosiaankin! Tänään olen selaillut netistä tietoo läheisriippuvuudesta ja tunnistan tosiaan itteni näistä kuvauksista aivan liikaa!! 🙁
Roikun exässäni- tiedän että minun pitäisi päästä irti!!
Piakkoin ensimmäinen kokeileva terapiaistunto. Olen ihmeen kaupalla löytänyt itselleni vihdoin ihmisen, joka oikeasti välittää ja jaksaa minua tuosta rasittavasta taudista huolimatta ja yrittää antaa minulle sen minkä tarvitsen. Vai yrittääkö tosissaan? Kohteleeko hän kuitenkin minua huonosti joillain tavoin?
Saako läheisriippuvuus minut vaatimaan niin paljon, ettei kaikkea voi kukaan tyydyttää, vai saako se minut tukahduttamaan kaikki ikävät ajatukset ja tyytymään väkisinkin siihen minkä saan ja elämään jossain onnen illuusiossa?
Kurja kun ei voi luottaa omiin tunteisiin tai arvioihin, kun ei tiedä yhtään mitä pitäisi tehdä missäkin tilanteessa, että käyttäytyisi ja tuntisi ”normaalisti”.
En tahdo kiusata enää itseäni (enkä ihmistäni) riippumisella. Olisi mahtavaa päästä eroon turhasta tuskasta, mutta kun joku kertoisi että miten…
Vuoden jälkeen…
Luin pitkästä aikaa tänne tulelita kommentteja. huomasin että aika moni teistä on kuitenkin eriasemassa kuin minä olin, ja olen.Olette ikäänkuin toisella puolella, itse riippuvaisena, näin ymmärsin.
Taakka on varmasti molemminpuoleinen. ikä on kohtuullista sitä voi jokainen miettiä elämässään.
Minun erostani on kulunut nyt pian 2 vuotta. Viestit ovat kuukauden sisään vähentyneet, lähes loppuneet. Eksä silti käy tässä kotonamme päivittäin, yrittää määräillä ja päättä asioista, säädellä elämääni. Mutta en anna periksi.
Syy miksi hän saa käydä tässä on lapset. Kuopunen rakastaa isäänsä (kaikki lapset tietnekin rakastavat), ja tarvitsee tätä päivittäin. isä ei kykkene ottamaan häntä vastuulleen, koska on työttömänä, ollut jo vuosikausia. Tosin en tietenkään selaista haluaisikaan. Lasten oma koti on tämä , ja minä sen pääjäsen ja huoltaja.
koen olevani uhrin asemassa, koska olen käynyt lävitse mitä kamalimman helvetin elämässäni.
Ensin mietin monta vuotta voinko erota. Olo oli aivan jäörkyttävän kamala, piti jaksaa kotona töissä ja lasten kanssa. Jos osaat kuvitella tilanteen jossa tulet töistä kotiin, ja ahdistus nostaa huonon tuulen pintaan, ja käsivarren karvoituksen pystyyn, tiedät miten ahdistavaa oli olla saman katon alla ihmisen kanssa jonka läsnäolo aiheuttaa moisen tunteen. Kun lopulta ahdistus on niin suuri, että muualla on parempi olla kuin kotona, on aika tehdä jotakin,
Niinpä aloin työstämään eroa. Eksä oli vuosia sanonut , jos ero tulee, häntä et täältä asunnosta saa pihalle, et ikinä.
Kun vakavasti aloin siitä puhua, niin hän hankki asunnon ja muutti.Sitä päivää ihmettelen ja arvostan edelleen. Tiedän että siinä olisi helposti voinut käydä toisin,ja sitä vaihtoehtoa miettiessäni,..huh.
Kun uhkailut jatkuivat ja jatkuivat, olin lähes ihmisraunio.Uhkailun tavoite oli tietenkin se että hän pääsisi kotiin takaisin,..kotiin joka on nyt minun kotini.
Tilanne jossa toinen ihminen haluaa jotakin mitä ei voi antaa, on aivan selkeä. ketään ei voi pakottaa suhteeseen, jossa ei halua olla. Sitä hoin itselleni päivittäin. Tunne vain voimistui pikkuhiljaa, mitä kauemmin erosta kuluu, sen varmemmin tiedän että tein oikean ratkaisun. Minun on kaikesta tuskasta ja painostuksesta huolimatta parempi olla. Sisälläni on rauha kun tiedän että olen vapaa siitä suhteesta ja sen painostavasta ilmapiiristä-lähes kokonaan.
Mietin niitä kamalia viestejä päivittäin..sen se mies sai aikaan. mietin sitä miten julma joku voi olla toista kohtaan, käyttää omaan tuskaansa vedoten valtaa satuttaakseen toista ehnkisesti, ja vaatii taipumaan tahtoonsa tuollaisin perustein. Se on julminta kamalista ja pelottavinta mitä tiedän.
Miten sellainen ihminen voi kuvitella että suhde onnistuisi-Jos et ole kanssani teen itselleni jtn mentaliteetilla. Se on pelon varassa toimiva suhde.
Monet asiat ja tapahtumat satuttavat meitä elämämme varrella…Rakkaus on kuitenkin voima joka antaa paljon. Rakkautta ei ole se että pakottaa toista tekemään mitä tahansa sellaista, mitä toinen ei halua tehdä. Eksä väitti että tekee kaiken rakkaudestaan minua kohtaan. Niinkö rakkaus ilmaistaan?????
Vuosikausi jatkunut helvetti ja henkinen pahoinvointi on vähentynyt kohdallani aivan minimiin. olen rohkea, ja astun askeleen eteenpäin , päivä kerrallaan. Pelko on väistynyt sisältäni, silti mietin niitä joiden kohdalle tulee tragedia,..jopa surmia kuten nykyään on suomessa tapahtunut.
On siis syytä todellakin hakea apua siihen jos tuntee ja tiedostaa itsessään nämä piirteet, ja käytömallin.
Riippuvuudesta selviää aivan varmasti voitonpuolella, olipa kyse alkoholismista, peliriippuvuudesta,läheisriippuvuudesta tai muusta vastaavasta. Apua pitää ja on uskallettava hakea. Minun eksäni ei siihen pystynyt,…hän taistelee ajatustensa ja ahdinkonsa kanssa aivan yksin.
Se siinä onkin pelottavaa….
Näe minut tässä sitä toivoisin
Samat tarpeet lienee muillakin
Teet minusta liian pelokkaan
Se on jotenkin halpaa
Sinun tahtosi ei oo yhteinen
Oon vielä toistaiseksi eri ihminen
Teet minusta liian varovaisen
Jotenkin laantuneen
Aivan näin meillä. Todella ahdistavaa, turhauttavaa,..Surullista
Tunnistan itseni läheisriippuvaiseksi. Olen tajunnut sen muutama päivä sitten, kun vaimollani on tullut ilmi avioliiton ulkopuolinen suhde. Yhdessä olemme olleet yli kymmenen vuotta ja tajuan nyt katsoessani taaksepäin, millainen idiootti olen ollut.
Vaimoni on päättänyt jättää minut. Aluksi tieto oli musertava ja sanoin, etten voi mitenkään kestä sitä. Että lähden maasta, vaikka meillä on pieniä lapsia.
Tajuttuani riippuvuuden olen osannut alkaa antaa periksi. En ole menossa minnekään, vaikka ero tulisikin. En halua enää kahlita rakasta ihmistä, mutta lasten vuoksi haluaisin vielä yrittää tässä suhteessa. Ja meidän molempien vuoksi, luulen että nyt minulla olisi mahdollisuus päästä lapsuuden peikoista ja meillä voisi olla todellinen aikuismainen suhde. Toivo, että vaimoni voisi nähdä tämän mahdollisuuden vielä. Itselleni ainakin on suuri helpotus tajuta tämä asia.
tunnistan itseni myös näissä, en tahdo kahlita miestäni mutta joka sekuntti pelkään että hän ei takaisin tule.
On tämä niin tätä!
Itse ajattelin kymmenen vuoden aikana, että olen maailman paras mies naiselleni.
Erosimme kymmenen vuoden aikana varmaan joka syksy, ajattelin että se johtuu naisystäväni masennuksesta ja minä en sille asialle mitään voi, mutta tämän artikkelin luettuani ymmärsin, että minä olenkin sen eron aiheuttaja.
Nyt vasta ymmärsin että se kaikki rakkaus mitä muka annoin, niin oli vain minua itseäni varten.
Kävimme joitain kertoja perheterapiassakin milloin mistäkin syystä, mutta eipä siellä kenelläkään tullut tämä mieleen 🙁
Mä oon nyt elänyt läheisriippuvaisen miehen kanssa 4,5 vuotta… Tajusin sen vasta pari viikkoa sitten kun etsin netistä tietoa mitä on läheisriippuvuus. Aikaisemmin tiesin vain että mieheni käyttäyminen on kautta aikain ollut outoa, takertuvaa… miehelläni on myös seksiriippuvuus. Seksilinjoille rahaa menee vaikkei sitä olisi yhtään ylimääräistä… Olen päättänyt erota koska en yksinkertaisesti jaksa enää eikä mies VARMASTI suostuisi mennä hoitoon…koko neljä ja puoli vuotta olen elänyt helvetissä, nyt sen ymmärrän. Tää on mulle todella vaikeeta koska meillä on 2 vuotais poika joka rakastaa isäänsä, ja pakko on sanoa että tämä isä on maailman paras ISÄ.
Jottei asia olisi noin yksinkertainen voi tietenkin mennä vierailemaan sivustolla: http://www.laheisriippuvaisuudet.com sieltä löytyy mm. Seuraava ote:
”Läheisriippuvuuden kahleissa
Tommi Helstenin määritelmä läheisriippuvuudesta:
”Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy kun ihminen elää hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassa oloon”
Läheisriippuvainen imee itseensä toisten murheet, ahdistuu toisten tunteista. Hän on osallisena esim. perheen syyllistämis- tai syyllistymispelissä, hyvin usein syyllistyjän roolissa. Koko perhe tai työyhteisö sairastuu peliin esim. syyttäen, valtaa käyttäen, olemalla marttyyri. Ominaista on tarve tulla hyväksytyksi ja ainainen tarve miellyttää muita itsensä kustannuksella unohtaen omat tarpeet ja tunteet. Läheisriippuvainen toimiikin ulkoapäin ohjautuvasti ja miettii koko ajan mitä muut hänestä ajattelevat. Hän on kadottanut kosketuksen itseensä, koska hän elää toisten tarpeista, hän ei löydä omia rajojaan. Hänen minuutensa on kateissa. Hän ei kykene ajattelemaan, mitä haluaa elämältä ja mitkä ovat hänen omat tarpeet. Elämä jää elämättä. Taustalla voi olla esimerkiksi ns. kiltin syndrooma. Lapsuudessa on pitänyt olla kiltti ja vaatimaton, tunteita ei ole voinut näyttää, ei kielteisiä eikä myönteisiä. Perhekuviossa on pitänyt unohtaa itsensä ja tarpeensa. Läheisriippuvaiselle on ominaista jatkuva alemmuuden ja riittämättömyyden tunne. Mikään ei riitä. Usein hän arvottaa tekemisiään suorittamisen kautta ja on kova vaatija itselleen. Läheisriippuvaiselle ovat tuttuja vieraita energiaa sitovat tunteet kuten syyllisyys, häpeä, pelko ja ahdistus. Ne kumpuavat jatkuvasta tarpeesta onnistua muiden silmissä. Läheisriippuvainen ei salli epäonnistumisia itselle. Hän kokee olevansa huono ihmisenä, jos hän tekee virheen. Pahimmillaan omien tarpeiden ja tunteiden kieltäminen ajaa läheisriippuvaisen kätketyn vihan verkkoon, jolloin viha kääntyy itseen.
Läheisriippuvuudesta voi toipua ja sen kanssa voi oppia elämään. Alku eheytymiselle lähtee oman pahoinvoinnin tunnistamisesta, siihen voidaan tarvita ulkopuolisen apua. On opittava tiedostamaan ja tunnistamaan tunteensa. Ensiksi on hyväksyttävä itsensä kaikkine tunteineen ja tarpeineen, hyvine ja huonoine puolineen. On alettava olemaan rehellinen omille tunteilleen. Täytyy ymmärtää, että itseään ei voi kohdella kaltoin miellyttämällä muita. Itseään on arvostettava ja rakastettava, vain sitä tietä oppii aidosti arvostamaan ja rakastamaan myös muita. Täten energiaa sitovat tunteet kuten viha, syyllisyys ja häpeä kääntyvät energiaa vapauttaviksi tunteiksi kuten toivoksi, kiitollisuudeksi ja anteeksiannoksi. Ennen kaikkea sisäiseksi rauhaksi ja sopusoinnuksi itsensä kanssa. Vertaistuki, esimerkiksi psykoterapian lisäksi, on mainio apu. Toisten kanssa jaetut kokemukset ja uudet näkökulmat avartavat itseä pois negatiivisuuden kehästä, jossa läheisriippuvainen pyörii.
Eija Mansikka-Knapp”
oma lisäykseni ja kokemukseni on
myös naristisen persoonallisuushöiriön omaava henkilö on hyvin tarkka huomaavaan tällaisen henkilön ja hakeutuu tämänkaltaisen henkilön seuraan ja hyödyntää tällaisen henkilön helposti loppuun saakka.
Läheisriippuvuuteen on myös tarjolla apua – jos tunnistat itsessäsi joitakin piirteitä näistä lainauksista – hae apua – tiedostamisen kautta opit uutta, kärsimyksesi vähenee etkä ole enää hyödynnettävissä
Rakkautta ja rajoja!
Olen seurustellut nyt jonkun 3v. nykyisen poikaystäväni kanssa.. Poikaystävälläni on tämän kaltaista juttua.. Tiedostaa itsekkin, mutta ei halua hakea apua, periaatteessa haluaa selvitä itse tilanteesta. Itse olin nuori kun aloin seurustelemaan ja en tiennyt millaista suhteen pitäisi olla. Joten tilanne on päässyt pahaksi ja vaikeaksi.
Nyt olen sitten tukahdutettu kotona, jos haluan kaverille mennä yöksi niin kamalan tappelun takana että pääsen lähtemään.. sen jälkeen kun lähden niin kamala itkushow jota seuraa sitte masentelu ja syyttäminen. Hän ei vaan osaa olla yksin kotona, kaikki asiat pitää tehdä yhdessä ,mitään ei osaa tehdä yksin.. autotallissa käyntikin tuntuu liian suurelta jutulta. Itse käyn terapiassa hakemassa apua omiin ongelmiini, itsetunnon kasvattamiseen ja opettelen kertomaan suoraan mitä haluan ja mitä en.. vaikea ja suuri urakka kun olen pienestä piäen elänyt alkoholisti äidin kanssa, ja samaa metodia käytän poikaystäväänki.. eli en mene siitä mistä aita on matalin, vaan siitä missä on portti.
Myötäilen ja yritän päästä helpommalla.. enkä halua loukata ketään, ennemmin kestän kaiken paskan itse. Se onki eriasia kuinka kauan kestän.
Itse olen tukahdettu ja ahdistunut, mutta junnaan silti paikoillani ja mietin kokoajan että mitä minä oikeen haluan. Rakastan häntä ja hauskaa osataan pitää, mutta liika on liikaa..
Suoraan sanottuna olen häkkilintu.
Minä, hoidon ammattilainen tajusin tänään että olen läheisriippuvainen. Muutamia vuosia olen ymmärtänyt että äitini on narsisti. Tietoisuus on helpottanut oloani kun olen ymmärtänyt etten ole paha ihminen vaan äitini sairas. Tästä havainnosta huolimatta olo on ”ulkopuolinen”. Kykenen aitoihin tunteisiin mutta usein olo on ”loukattu”. Koen että minua ei hyväksytä sellaisena kun olen. Teen ystävieni eteen mitä vaan että pysyisivät elämässäni, kuitenkin olen päivä päivältä yksinäisempi. Tukahdutan ihmisiä vaikka annankin tilaa enkä jakuvasti soittele kuulumisia. Ystäväni ovat kuitenkin mielessäni usein ja toivon että ottaisivat yhteyttä ja olisivat kiinnostuneita minusta. Ymmärrän että väsytän ihmiset puhumalla liikaa itsesäni, syy siihen täytyy olla se että etsin ”minuuttani”, yritän olla olemassa, löytää sen mistä alan, ja mihin lopun. Kaikesta lukemastani viisastuneena lopetan tällaisen käytöksen. Rupean systemaattisesti analysoimaan käytöstäni. Minun paranemiseni alkaa nyt!
Olen itse ”sairastanut” / ollut läheisriippuvainen, ja kaikenlisäksi kokenut vielä tämän, jota ’onpa helppo määritelmä’ – nimimerkki kirjoittaa:
”myös narsistisen persoonallisuushäiriön omaava henkilö on hyvin tarkka huomaamaan tällaisen henkilön ja hakeutuu tämänkaltaisen henkilön seuraan ja hyödyntää tällaisen henkilön helposti loppuun saakka.”
Eli siis olen itse ollut läheisriippuvainen ja olen elänyt narsistisen ihmisen kanssa, joka oli paras ystäväni.
Olen kuitenkin kaikesta tästä selvinnyt, prosessi on ollut pitkä ja raskas ja on yhä käynnissä, mutta nykyään elän jo normaalia elämää. Olen onnellisesti avioliitossa ja suunnittelemme lapsien hankkimista.
Kaikista ihaninta asiassa on se, että nykyinen mieheni on elänyt kanssani myös tämän läheisriippuvuuden ajan ja jaksanut päivä toisensa jälkeen minua, silloista ”hirviötä”. En voi sanoin kuvailla kuinka kiitollinen olen.
Tiedän, miten kamala olen häntä kohtaan ollut, enkä vieläkään ole päässyt siitä yli / antanut sitä itselleni anteeksi, miten paljon olen häntä satuttanut ja häneltä riistänyt. Tiedostan sen, että olen ollut sairas silloin, mutta prosessi onkin tältä osin vielä käynnissä, että pystyn hyväksymään sen ja antamaan itselleni anteeksi oman silloisen käyttäytymisen.
Välillä on kausia, etten muista koko asiaa pitkään aikaan, sillä elämämme on siirtynyt jo uudelle asteelle. Mutta kuten normaalia on, niitäkin päiviä tulee, kun oma käyttäytymiseni palaa mieleeni ja tunnen surua ja turhautumista siitä miten kamala olen ollut. Puolisoni on antanut minulle anteeksi ja siksi kyse on siitä milloin annan sen itselleni anteeksi.
Ajattelen kuitenkin, että se tapahtuu ajallaan ja ehkä tarvitsen siihen vielä aikaa. Nykyään läheisriippuvuus ei enää haittaa parisuhdettamme eikä arkielämäämme, joten tarvitsen vain aikaa. Tärkeintä on se, että olemme selvinneet pahimmasta ja rakastamme (nykyään erilailla, aidommin) yhä toisiamme. Suhteemme on kokenut raskaita taakkoja, mutta nykyään se on sitäkin vahvempi 🙂
Tiedostan myös suurinpiirtein, mistä läheisriippuvuuteni on peräisin, mutta se on asia, joka minua ei kiinnosta. Olen parantunut ja haluan olla onnellinen siitä. En halua ruveta etsimään syyllistä sairastumiseeni sillä itse ongelma on jo parannettu.
Kannustan ihmisiä, jotka tunnistavat itsessään läheisriippuvuuden tai minkä tahansa muunkin sairauden oireita, myöntämään asian itselleen. Se on ensimmäinen askel, jonka jälkeen parantuminen alkaa. Jo ensimmäinen askel helpottaa, kun tiedostaa ja myöntää että on sairastunut, mutta voi selvitä ja elää tulevaisuuden onnellisesti.
Ihanaa kuulla selvinneenkin tarina, luo hyvin toivoa! Itse kärsin vahvasti läheisriippuvuudesta ja olen kateellinen ihmisille jotka uskaltavat elää. Minä en sitä osaa. Elää siis. Yksi suurimmista kynnyksistäni on se, etten syyllistäisi itseäni elämättömyydestä ja pystyisin unohtamaan tämän keskittyen parantumiseen, eli hyväksymään oman tilani. Syyllistän itseäni siitä, että kärsin riippuvuudesta enkä osaa laskea tuhoisista toimintamalleista irti. Mutta kuinka voisin sen tehdä, kun se on ainoa asia, jolle perustun?
En tiedä mikä minulle on hyväksi, enkä myöskään osaa olla hyvä puolisolleni. Hän jaksaa sanoa että haluaa kaikesta huolimatta olla rinnallani, mutta kuinka voin tämän uskoa kun en itsekään tiedä kuka olen? Hän seurustelee muukalaisen kanssa ja pelkään että teen tiedostamattani hänelle liiaksi pahaa ja suhteemme ei ole enää pelastettavissa. Täytyisikö ottaa esimerkiksi asumusero parantumisen ajaksi? Kysymykset ja elämä tuntuvat liian suurilta ja pelottavilta.
Löysin itsestäni myös aivan samallaiset piirteet. Tosin kyseessä ei ole seurustelu- vaan ystäväisuhde. 🙁 miten tästä pääsee eroon? Ystäväni valittavat että olen liian takertuvainen, ja haluasin antaa heidän olla, mutta en vain pysty siihen. Miten pitäisi nyt toimia. En halua menettää ystäviäni lopullisesti, mutta en hallitse itseäni.