[Kirjoittanut: Pohdiskelija]

Kesän lämpö tuntuu enää heikosti iholla. Vaikka aurinko hohtaa pilvettömältä taivaalta, ilmassa on syksyinen häivähdys. Kesän viimeinen perhonen, kärpäsen surina ja tuulahdus, joka heiluttaa hiljaa pellon kultaisia oljenkorsia. Mieli täyttyy kaipauksesta. Jälleen kerran on luovuttava kesästä – lämmöstä ja elämästä.

Lapsena syksyn tulo oli jännää aikaa. Koulu alkoi, sai uuden repun, kynän ja kumin. Tapasi kesän jälkeen koulussa kaverit ja tyttöjen kesken vertailtiin hajukumeja. Uudet oppikirjat kiilsivät ja tuoksuivat painomusteelta. Niihin sai ylpeänä kirjoittaa nimensä.

Elokuvassa Kalteva torni Martti Suosalo näyttelee persoonallisuushäiriöstä kärsivää miestä. Elokuvassa mies kysyy, seuraavatko vuodenajat aina toisiaan lineaarisesti muodostaen pitkän, jatkuvan ketjun. Ensin tulee kevät, sitten kesä, syksy ja talvi. Sitten tulee taas uusi kevät, kesä, syksy ja talvi. Vai kaartuvatko vuodenajat sittenkin spiraalina toistensa ylle, niin että mennyttä ja tulevaa ei loppujen lopuksi ole? On vain tämä hetki ja tämä syksy.

Elämä on lopulta kuin uni

Kun vuosia karttuu, jokainen syksy muistuttaa aina menneistä vuosista. Jokaisessa syksyn päivässä on läsnä aavistus menneitä hetkiä ja muistoja. Elämä jatkaa kiertokulkuaan. Minä vanhenen. Ei mene kauan, kun istun puistonpenkillä huivi kaulassa ja keppi kädessä. Silmissä näkyy uurteita ja kasvoilla levollinen, vanhan naisen katse.

Niin nopeaan se kaikki meni, ajattelen ehkä silloin. Elämä on lopulta kuin uni. Joskus mietin, oliko se todella olemassa vai laskinko vain pääni hetkeksi levolle? Jos ummistan silmäni ja olen aivan hiljaa, voin kuulla kaikuna pienen tytön kiljahduksia, kun hän hyppii vesilätäköissä ja pöllyttää syksyn värikkäitä lehtiä.

Se tyttö olen yhä minä. Vaikka olen vanha ja kuihtunut, olen sisimmältäni se sama pieni tyttö. Vuodenajat ja syksyt seuraavat toisiaan, mutta jokin minussa säilyy aina samana. Ja se jokin on minussa ikuinen.