[Kirjoittanut: Sofie]

Joku siinä kasvavassa vatsassa kiinnostaa. Mikähän mua vaivaa, kun palaan aina yhä uudestaan tuijottamaan työkaverini kasvavaa vatsaa? Joku siinä kiehtoo. Siinä on jotain kaunista ja uskomatonta. Kerrankin vatsa saa kasvaa niin, että se herättää lähinnä ihailua.

Perhesuunnittelu ei ole tällä hetkellä meidän perheyksikössämme ajankohtaista. Silti vauvajutut pyörivät päässä jo ihan senkin takia, että lähipiiriin niitä vauvoja alkaa pikkuhiljaa tupsahdella. Minä pohdin tummina hetkinä, millaiseen maailmaan se vauva saapuukaan ja millainen siitä söpöstä vauvasta voi isompana tulla.

Meidän olisi pitänyt jo koota kirja siitä, miten meidän lasta ei ainakaan kasvateta

Seuraamme suurella mielenkiinnolla mieheni kanssa TV:stä niitä sarjoja, joissa esitellään liuta kauhukakaroita, joista sarjan aikana kouliintuu pikkuenkeleitä. Kovin usein parannuksia on tehtävä ensisijaisesti vanhempien kasvatusotteeseen. Se herättää kysymyksen siitä, kuinka vaikeaa onkaan olla vanhempi? Miten voi ennaltaehkäistä sen, että omasta lapsesta ei tule pilalle hemmoteltua prinssiä tai prinsessaa, muita lapsia terrorisoivaa pikkuriiviötä tai vähän isompana koulukiusaajaa tai syrjäänvetäytyvää kiusattua? Voihan lapsesta tulla myös huumeidenkäyttäjä tai omaan vartaloonsa kierosti suhtautuva anorektikko tai toisessa ääripäässä mässäilyä rakastava liikalihava?

Miten pystyy suojelemaan omaa lastaan? Pitääkö se vanha klisee "rajat ja rakkautta" edelleen pintansa? Miten osaa olla lapselleen sellainen esimerkki, että hänet pystyy kasvattamaan täysjärkiseksi aikuiseksi maailmaan, jossa on paljon mahdollisuuksia ajautua väärille teille?

Meidän olisi pitänyt jo koota kirja siitä, miten meidän lasta ei ainakaan kasvateta. "Meidän lapsi ei ainakaan saa…" ja "Me ei sitten ainakaan…" ovat jo tuttuja sanontoja meidän arjessamme, vaikka lapsia ei todella ole ainuttakaan. Mutta kuinka ne hienot kasvatusperiaatteet pätevät tosielämässä? Ainakin tuttavani myönsi auliisti, että jossain asioissa ei olekaan sellainen äiti, millainen oli ennen vauvan syntymää päättänyt olla.

Tai mitä jos lapsia ei edes tule? Sitä on pienestä tytöstä asti ainakin jossain sisimmässään uskonut tulevansa äidiksi joku päivä, mutta sitä kun ei voi etukäteen tietää. Ehkä me olemmekin kymmenen vuoden päästä ystäväporukkamme ei-tarkoituksella lapsettomat. Silloin täytyisi rankalla kädellä vetää uusiksi oma elämänsuunnitelma. Jotenkin koko asiaa ei halua vielä edes ajatella, mutta toisaalta on parempi jo nyt varautua siihen, että ehkä minua ei olekaan tarkoitettu äidiksi.