Olen epätoivon vallassa. Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa 10 vuotta, mutta nyt tuntuu, etten jaksa enää elää hänen kanssaan. Toisaalta toivoisin asioiden paranevan, koska lapsemme kärsivät tästä kaikesta. Mieheni on alkoholisti, minkä tajusin vasta odottaessa ensimmäistä lastamme. Mieheni ei voinut jättää juhlintaa, vaan kaljaa oli saatava, myös arki-iltoina. Tietenkään en silloinkaan vielä suhtautunut asiaan vakavasti, vaan kiukuttelin ainaisesta tissuttelusta. Kunnes vuosien päästä kaikki ajoitui siihen pisteeseen, että mies jäi rattijuoppoudesta kiinni. Siihen juopottelut loppuivat.

Huomasin, että myös minun hermoni oli aika hyvin kulutettu loppuun. Mieheni masentui ja tuntui, että hän ei jaksa enää mitään. Hänellä puhkesi ihmispelko, ja hän olisi vain halunnut maata kotona. Hain miehelleni apua ja sainkin aa-lääkärille ajan, jossa kävimme molemmat. Tätä ennen olin yksin käynyt mielenterveysneuvolassa, koska olin todella ahdistunut.

Mieheni ei ottanut vastuuta mistään, vaan kaikki tuli minun hoidettavakseni. Meillä asui myös miehen edellisestä avioliitosta olevat murrosikäiset lapset muutaman vuoden. Mies ei saanut heihin mitään otetta eikä yhteisillä palavereilla ollut mitään tulosta. Murkut tekivät niin kuin tahtoivat: joivat ja olivat milloin missäkin viikonloput, tulivat aamuyöstä kotiin, jos tulivat. Miehestä se oli normaalia, kun minua yhteisten sääntöjen puute ahdisti. Murkut eivät tehneet mitään taloustöitä, saati uskoneet isäänsä yhtään, minua nyt viimeksi. Minä taas en uskaltanut kunnolla puuttua tilanteeseen, koska koin olevani aina väärässä tai uskoin miestäni, että hän hoitaa kaiken kuntoon. Jos sain jotain sanottua, komentti oli, että et sinä ole minun äiti. Ovi kiinni ja huoneeseen. Ymmärsin, että lapsilla oli myös epavarma olo, ja entisiä traumoja taustalla.

Puhumattomuus oli meillä silloin sääntö. Olisin halunnut avointa keskustelua, mutta yksinpuhelut eivät tuottaneet tulosta. Mieheni kertoi pelkäävänsä omia lapsiaan. Täysi-ikäisinä he muuttivat omilleen. Nyt mieheni mielestä asia on korjaantunut ja ongelmat tältä osin poistuneet, mutta eivät minun mielestäni. Tuntuu, että kaikki se pahaolo, mitä minulle on sisuksiin kertynyt, purkautuu nyt totaalisesti. Mieheni on saanut nyt sopivan lääkityksen ja voi kohtalaisen hyvin. Minä vain olen tyystin loppu ja hyvinkin aggressiivinen. Harkitsen jopa eroa. Meillä on kuitenkin kolme lasta, jotka kärsisivät eniten erosta. Tietenkin he kärsivät myös ainaisesta riitelystä. Olen yrittänyt puhua, mutta mieheni vetäytyy tilanteesta.

Minua ärsyttävät myös mieheni öiset ”seikkailut” netissä. Tiedän, että hän harrastaa pornon katselua ja mitä lie. Se on kuulemma hänen omaa aikaansa. Loukkaa, että aikaa löytyy näiden kuvien katselulle, muttei keskustelulle, jolla voitaisiin saada tämä suhde kasaan. Seksielämämme on kuollutta, koska en halua miestäni enää lähelle. Koska hän ei kykene antanmaan minulle henkistä tukea, minä en kykene fyysiseen suhteeseen mieheni kanssa. Mitä voin tehdä?

nimim. Leena

Psykologi Kaisa Malinen vastaa

Hyvä Leena, henkisesti tai fyysisesti sairaan tai pahoinvoivan puolison kanssa eläminen ei ole helppoa. Kyse ei ole pelkästään siitä, kuinka jaksaa vastata puolison haavoittuvuuteen ja tarpeisiin. Esimerkiksi alkoholismi voi muuttaa ihmisen persoonaa, jolloin voi huomata elävänsä aivan uuden ihmisen kanssa – ja yleensä tämä muutos ei ole tapahtunut parempaan suuntaan. Huonosti voivan kumppanin tarpeet voivat olla suuret ja tarve puolison ymmärtämiselle ja tuelle pohjaton. Tällöin joudutaan kasvokkain vaikeiden kysymysten kanssa. Milloin joustaminen ja ymmärtäminen muuttuvat puolison tukemisesta hyväksikäytöksi? Kuinka paljon omista tarpeistaan voi joustaa toisen vuoksi oman hyvinvoinnin säilyttäen? Riittävätkö voimat puolison vierellä olemiseen?

Vuosien saatossa olette puolisosi kanssa kohdanneet monia haastavia jaksoja, jolloin tilaa sinun pahalle olollesi ei ehkä ole löytynyt. Saitko tuolloin osoittaa itsellesi vaikeita tunteitasi puolisosi tukemiseen liittyen? Voi olla, että olet kokenut vihaa, inhoa, pettymystä tai ainakin suuttumusta. Kun tilanne on nyt joltain osin helpottunut, olet ehkä löytänyt paremmin tilaa omille tunteillesi. Aiemmin sivuun jätetty ryöppyää nyt pintaan.

Kerrot, ettei puolisosi halua keskustella tilanteestanne. Kerroit miehen halunneen odottaa ongelmien ohimenemistä niihin puuttumisen sijaan myös hänen lastensa ongelmien suhteen. Kaipuusi vastavuoroisuudelle – sekä kommunikaatiossa että välittämisessä – on ymmärrettävä. Ihmiset ovat erilaisia siinä, kuinka paljon he haluavat purkaa kokemaansa ja tuntemaansa sanoiksi, eikä tämä lähtökohtaisesti ole hyvä tai huono asia. Parisuhteen toimivuuden kannalta on kuitenkin tärkeää, että tavalla tai toisella kumppaneilla on mahdollisuus päästä tietoisiksi omista ja toisen tarpeista.

Kun toinen puolisoista kokee tarvetta asioiden käsittelyyn ja toinen ei, on riski, että keskustelua kaipaavan torjutut tunteet patoutuvat turhautumiseksi ja vihaksi. Ne voivat ryöpsähdellä ulos raivona ja huutona. Tässä on vaara, että vuorovaikutus sävyttyy kauttaaltaan kielteiseksi. Riitojen odotus saa vetäytyjän vetäytymään entisestään. Mutta miten sitten saisi kielteisyyden kehä katkaistua?

Osaisitko yllättää kumppanisi jossain tilanteessa myönteisellä kommentilla tai jättää vastaamatta pahaan pahalla? Voisitko nähdä hänessä jotain miellyttävää ja kertoa sen hänelle? Samalla tavalla kuin kielteisyydellä myös myönteisellä huomioinnilla on tapana olla itseään ruokkivaa. En tarkoita, että vaikeuksista ylipääseminen vaatisi vain asennemuutosta. Ennemminkin, pienikin ilon pilkahdus voi auttaa raskaina aikoina. Tuttujen urien rikkomiseen riittää joskus yksi sana, katse tai kosketus. Ehkä kumppanisikin uskaltautuu vaikeuksien käsittelyyn huomatessaan, että myös myönteinen kohtaaminen välillänne on mahdollista. Näin sinun ei tarvitsisi tehdä päätöksiä suhteenne jatkosta yksin.

Tuttujen urien rikkomiseen riittää joskus yksi sana, katse tai kosketus

On hienoa, että jaksat ajatella lastesi hyvinvointia ja miettiä erilaisia ratkaisuja heidän kannaltaan. Siihen, mikä olisi lapsille paras ratkaisu, ei ole yhtä tiettyä vastausta – sekä erossa että yhdessä pysymisessä on mahdollisuudet parempaan ja huonompaan. Millä tavoin olette puhuneet lapsillenne parisuhteenne vaikeuksista? Vaikka lasten hyvinvoinnille ei ole eduksi joutua osallisiksi vanhempien riitoihin, ei myöskään täysi vaitonaisuus tilanteen suhteen kannata. Vanhemmat voivat auttaa lapsiaan löytämään sanoja ahdistukselle ja antaa tilaa pahalle ololle.