Olemme olleet avoliitossa 11 vuotta ja meillä on 9-vuotias poika. Kolme viimeistä vuotta suhde on ollut kriisissä. Mies pakenee hiljaisuuteen ja raskaaseen huokailuun, kun asioista tulisi puhua suoraan. Sukupuolisuhteemme on kuivunut lähes kokonaan. Miehelläni on erektiovaikeuksia, joihin hän ei ole hakenut apua. Minä puolestani kaipaan läheisyyttä, asioiden jakamista ja keskusteluyhteyden ylläpitoa aivan tavallisessa arkipäivässä. Mies katoaa töistä tulon jälkeen usein tietokoneen ääreen ja päämäärättömästi vain surffailee netissä. Mies on luonteeltaan ”joo, joo” -mies. Asioita jää hoitamatta ja kun häneltä niistä kysyy, vastaus on raskas huokaus, joka tarkoittaa minun puoleltani painostusta.

Olen kutakuinkin varma, että syyt ovat syvällä. Hänen lapsuuden perheessään ei ole ollut keskustelua, vaan kaikki asiat on vaijettu. Isän ristiriitainen käytös ja alkoholin liikkakäyttö ovat olleet aina läsnä, josta johtuen lapset ovat olleet joko hyviä tai huonoja riippuen, miltä isästä on tuntunut.

Mieheni kokee kaiken kritiikin syyttämiseksi

Mieheni itsetunto onkin näin ollen heikko ja hän kokee kaiken kritiikin syyttämiseksi ja hänen huonouden sormella osoitteluksi. Olen yrittänyt saada häntä näkemään, että minä olen luottamuksen arvoinen ja olen aina valmis kuuntelemaan häntä, jos hänellä on tarve puhua. Hän tietää, että voi luottaa minuun 100 prosenttisesti. Siinäkö vika onkin?

Omasta kokemuksestani tiedän, että menneisyyden läpikäyminen ja sille ajan antaminen saattaa vapauttaa elämään tässäpäivässä rehellisemmin. Mutta kuinka saan mieheni huomaaman tämän? Hänelle on suorastaan kauhun paikka, jos hänelle tulee eteen asia, joka pitäisi puhua suoraan omien vanhempien kanssa. ”Äidin mieltä ei pahoiteta”. Hänen äitinsä kantaa syyllisyyttä siitä, ettei lähtenyt avioliitosta lasten ollessa pieniä, vaan koitti paikata kaikkia isän puutteita. Tänäpäivänäkin se näkyy heidän suhteessaan. Äidin lahjat ovat kalliita rahallisesti, ja en voi olla ajattelematta, etteikö hän edelleen hoida omaa syyllisyyttään näin.

Mieheni ei juurikaan usko parisuhdeterapiaan tai kirjoihin, joista saattaisi olla apua tilanteessamme. Olen kuullut muutaman kerran ”mitä se auttaa, ei mikään muutu kumminkaan”. Toisaalta hän on tuonut suoraan esiin, ettei haluaisi menettää perhettään. Olen huomannut itsessäni suoranaisia masennuksen merkkejä. Alan olla itsekin siinä pisteessä, etten jaksa kantaa tätä kaikkea, vaan alan olla valmis luovuttamaan.

Miehelläni on aikalailla pessimistinen elämänkatsomus ja pienetkin hoidettavat asiat saavat suuret mittasuhteet. Itse olen taas optimisti henkeen ja vereen. Olenkin sanonut miehelleni ”haluaminen ei riitä, pitää alkaa toimia asioiden eteen”. Silloin harvoin, kun hän puhuu, hän saattaa ihmetellä, miten tämä on mennyt tämmöiseksi tämä perhe-elämä – aivan kuin jokin ulkopuolinen olisi tullut sotkemaan meidän elämän). Aivan kuin hän ei tajuaisi, että kaikki on joko valintojen seurausta tai valintojen tekemisen puutetta. En jaksa enää tätä ajelehtimista päivästä toiseen.

nimim. Härkä -59

Psykologi Kaisa Malinen vastaa

Hyvä nimimerkki Härkä -59, ymmärrän voimattomuuden kokemuksen tilanteessasi. Olet seisonut kumppanisi rinnalla vaikeuksissa, mutta nyt koet jaksamisesi olevan äärirajoillaan. Parisuhteenne ja elämänne on muuttunut synkäksi ilman, että sinulla on ollut liiemmin mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Näet puolisosi voivan huonosti ja koet myös muun perheen kärsivän tästä. Yksilön kriisejä on usein mahdoton erottaa parisuhteen kriiseistä. Se mitä me koemme ja tunnemme yksilöinä – myös liittyen parisuhteen ulkopuolisiin asioihin – heijastuu siihen miten olemme suhteessa.

Yksilön kriisejä on usein mahdoton erottaa parisuhteen kriiseistä

Kuten varmasti olet oivaltanutkin, et voi työstää puolisosi vaikeuksia hänen puolestaan. Käsityksesi hänen tilanteestaan on tärkeä ja arvokas sinulle, mutta hänen näkökulmastaan se voi olla jopa hyödytön. On luonnollista, että mielessäsi pyrit ymmärtämään puolisoasi ja hänen vaikeuksiaan. Koska hän ei liiemmin anna sinulle vihjeitä kertomalla ajatuksistaan, on kuitenkin mahdollista, että päättelysi eivät vastaa hänen kokemuksiaan. Tässä mielessä on tärkeää, että jätät puolisollesi tilaa määrittää itse omaa elämäänsä. Olennaista suhteenne kannalta on löytää teille yhteisesti sopiva tapa jakaa elämäänne. Tässä tehtävässä teillä molemmilla on luonnollisesti opittavaa – sekä toisistanne että toisiltanne.

Kerrot että puolisosi ei ole halukas puhumaan vaikeuksista tai ettei hän löydä keinoja siihen. Poikkeustapauksia kuitenkin on ollut, kuten mainitset. Mikä tällöin on mahdollistanut ajatustenne jakamisen? Toivon, että huomaat, ettei puolisosi haluttomuus jakaa vaikeuksiaan sinun kanssasi tarvitse liittyä suhteenne laatuun tai hänen sinua kohtaan kokemiin tunteisiin. Riippumatta siitä millainen olet tai miten toimit, asioiden käsittely niistä puhumalla voi olla hänelle vieras tapa.

Kerrot puolisosi kammoksuvan ajatusta asioiden puimisesta vanhempiensa kanssa. Vapauttava ajatus hänelle voi olla se, että hän voi työstää asioita myös ilman vanhempiaan. Suostuisikohan puolisosi kanssasi pariterapiaan sinun ja perheenne vuoksi, vaikka ei uskoisikaan siitä olevan liiemmin apua itselleen? Se olisi jo hyvä alku.