Pelkään mieheni raivokohtauksia
Olen 25-vuotias nainen. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kohta viisi vuotta, josta naimisissa pari kuukautta. Suhteemme on yhtä vuoristorataa. Riitelemme ajoittain pahasti. Elimme ensin etäsuhteessa ja kun muutimme yhteen, riidat vain pahenivat. Riidat eivät tule isoista asioista.
Olemme olleet parisuhdekurssilla ja saaneet kriisiapua. Mieheni saattaa raivostua pienestäkin asiasta. Kun hän raivostuu, hän on kuin toinen ihminen. Hän on tosi aggressiivinen, mutta ei lyö. Tottakai olen ärsyttänyt osassa riitoja miestäni. Usein on kuitenkin niin, että hämmästyn, että mitä nyt tein. Suuttuminen voi olla tosi pienestä kiinni. Eikä suuttuminen laannu, vaikka puhuisin kuinka rauhallisesti tai lähtisin tilanteesta pois. Olen välillä lähtenyt itsekin riitoihin tyhmästi mukaan. Välillä taas olen kuin sivusta katselija. Mies sanoo tosi ikäviä asioita ja käski minun viimeksi lähteä kotoa.
Halusin siirtää häitä, mutta miehelle se ei sopinut
Ennen häitä raivokohtauksia oli usein. Olinkin poissa tolaltani. Halusin siirtää häitä, mutta miehelle se ei sopinut. Hän sanoi, että siihen loppuisi koko suhde. Hän puhui myös itsemurhasta. Hän puhui siitä viime viikollakin, kun oli tyytymätön itseensä. En tiedä onko mieheni masentunut vai kärsiikö hän epävakaasta persoonallisuushäiriöstä?
Pelkään, että sama jatkuu. Pelkään miestäni, kun hän raivostuu. Enkä voi tietää milloin se taas tapahtuu. Hän kyllä lupailee, ettei raivostu enää ikinä tms. Minua ahdistaa myös se, että joudun vastaamaan raha-asioistamme lähes yksin. Hänellä ei ole rahaa maksaa asumista. Olen koko yhdessä asumisemme ajan maksanut asumismenot ja ostanut suurimman osan ruuista.
Tuntuu, että sekään tilanne ei muutu ikinä. Tulevaisuutemme näyttää aika hankalalta. En tiedä, kestänkö henkisesti näitä raivokohtauksia kauan. Mistä saisin apua?
Psykologi Kaisa Malinen vastaa
Jokaisessa pitkäkestoisessa parisuhteessa on erimielisyyksiä ja riitoja, mutta kuvaamasi kaltainen pelko ja vallankäyttö eivät kuvasta kahden tasa-arvoisen ihmisen välistä parisuhdetta. Fyysinen väkivalta ei ole ainoa vallan väärinkäytön tapa. Kertomasi perusteella miehesi purkaukset kuulostavat yrityksiltä pitää valta hänen käsissään henkisellä vallan väärinkäytöllä. Vaikka fyysistä väkivaltaa ei suhteessanne olekaan ollut, ovat uhkan merkit tällekin näkyvissä.
Vaikka fyysistä väkivaltaa ei suhteessanne ole ollut, ovat uhkan merkit näkyvissä
Aikuinen ihminen on vastuussa omasta toiminnastaan. Ärsyttäminen ei siten oikeuta millään tavalla fyysistä eikä henkistä väkivaltaa. Keinot, joita puolisosi käyttää hallitakseen sinua, eivät ole reiluja. Uhkaamalla erolla tai itsemurhalla puolisosi antaa ymmärtää, että sinulla ei ole mahdollisuutta tehdä päätöksiä suhteessanne tai omassa elämässäsi. Sinun raskaaksi tehtäväksesi tulee siten yksin pitää kiinni omista oikeuksistasi.
Rohkaiseva merkki tilanteessanne on, että puolisosi on ollut valmis käsittelemään vaikeuksia myös hakien ulkopuolista tukea. Hänkin tuntuu näkevän siis tilanteen ongelmallisena. Tästä voi osaltaan kertoa myös huomaamasi masennuksen merkit.
Koska kertomasi perusteella suhteenne haasteet eivät kuulosta olevan teidän kahden välisestä vuorovaikutuksesta nousevia, vaan liittyvän puolisosi tunteiden käsittelyyn, pariterapia ei todennäköisesti ole teille paras paikka käsitellä vaikeuksianne. Paras lähtökohta tilanteessanne on puolisosi kyky havaita omassa käytöksessään muutettavaa. Muutos on mahdollista ja sinun tukesi voi helpottaa tässä muutoksessa.
Rohkaisen sinua etsimään tukea myös omalle jaksamisellesi esimerkiksi kunnallisesta tai mahdollisen työ- tai opiskelupaikkasi terveydenhuollosta. Samoilta tahoilta myös puolisosi on mahdollista saada apua itselleen tai ohjausta eteenpäin muihin paikkakunnallanne tarjottaviin palveluihin.
3 Comments
Miehelläsi saattaa olla jotain traumoja esimerkiksi lapsuudesta tai nuoruudesta.
Isäni on alkoholisti ja jouduin ottamaan pienenä paljon vastuuta ja koin pienenä paljon hylätyksi tulemisen tunteita. Traumat ovat nousseet pintaan vasta nyt päälle parikymppisenä. Muutaman kerran löin ja raivosin poikaystävälleni, kun meille tuli riitaa. Riita johtui siitä, että poikaystäväni perui iltausuunnitelmamme… vaikea selittää. Mutta kuitenkin kun juttelin psykoterapeuttini kanssa asiasta, hän sanoi sen johtuvan traumoista, siitä että tunsin taas kerran itseni hylätyksi. Sain keskusteluapua ja ymmärsin mistä käyttäytymiseni johtui. Tajusin, etteivät tunteeni ja väkivaltaisuuteni johtuneet poikaystävästäni vaan siitä, ettei hylätyksitulemisen tunteeseen pienenä ollut muuta purkamisikeinoa kuin yrittää saada isi pienin nyrkein jäämään kotia. Terapian avulla vihakohtaukset ovat lähes hävinneet, enkä ole ollut noiden muutaman kerran jälkeen väkivaltainen.
Olen älyttömän kiltti ihminen eikä väkivaltaisuutta ole ilmennyt vasta kuin nyt, kun ensi kerran rakastan jotain miestä yhtä lämpimästi kuin omaa isääni. Jos on tullut joskus alistetuksi, saatta luulla ettei pelkkä puhuminen riitä.
olen 25 vuotias nainen ja nyt onneksi jo ex miehelläni on ongelmia itsehillinnän kanssa. hän ei kykene millään tavalla kontrolloimaan tunteitaan paitsi huutamalla ja raivoamalla. minun syyttely oli aivan joka kerta aiheellista, hänen mielestään. rankinta oli seurata sivusta kun toinen pauhasi jostain eikä minulla ollut aavistustakaan mistä oli kyse, ja sekös häntä suututti lisää kun kysyin että mikä nyt tuli. hän huusi lähes kaikille ja lähes aina, käytös oli todella törkeää ja lapsellista eikä hän itse nähnyt siinä mitään väärää vaan jokainen oli sen kuulemma ansainnut. neuvoisin sinua ottamaan etäisyyttä ihmiseen joka käyttäytyy agressiivisesti, ja vastuuttamaan hänet käytöksestään. minun tapauksessa asiat paheni niin että hän lopulta hakkasi minut omassa kodissani. edelleen olen tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa koska meillä on yhteinen lapsi ja edelleen hän yrittää kontrolloida minun elämääni jos milläkin tavalla. hän on sairas, sen tiedän ja nyt hän onkin hakenut apua ongelmiinsa mutta on vaikea uskoa että se olisi mitään pysyvää eikä taas yksi keino saada minulta mitä haluaa. pelkään häntä varmaan aina enkä kykene luottamaan häneen missään asiassa, vaikka tiedän että hänen ongelmansa johtuu pitkälti hoitamattomasta masennuksesta, perhe suhteista, aiemmista parisuhteista jne. ja että hän tarvitsee oikeanlaista apua niihin. silti, hän on aikuinen ihminen ja vastuussa omista teoistaan eikä minun tarvitse selitellä saati pelätä hänen raivokohtauksiaan. selityksiä löytyy aina, vastuunotto taas tuntuu olevan todella vaikeaa. minun mieheni lopetti senhetkisen hakkaamisen, kun kysyin että onko hän ylpeä siitä että saa naisen pelkäämään.
Moi,
Ajattelin tuoda uutta näkökulmaa keskusteluun, kun tuore vaimoni lähti juuri työmatkalle sunnuntai-iltana koko viikonlopun kestäneen riepottelun jälkeen. Viestejä silmäilleenä näyttää siltä, että eroa miehen ja naisen käyttämässä fyysisessä ja henkisessä väkivallassa ei juurikaan ole. Toki miehellä on fyysinen etulyöntiasema, mutta henkisellä puolella jälki on samaa.
Olen seurustellut puolitoista vuotta nykyisen vaimoni kanssa. Hankaluudet vaimoni aggressiivisuuden kanssa alkoivat jo varhaisina aikoina, mutta tuoreen rakkauden palolla monet asiat sai korjattua. Toki meillä oli onnellisiakin jaksoja. Ajan myötä (tämä on sitä palstalta jo tuttua osastoa) ongema tuli useammin ja useammin esiin: raivokohtauksia oudoista ja odottamattomista syistä ja jälkipuintia, jonka lopputuloksena minä itse olin aina syypää.
Menimme parisuhdeterapiaan, jossa siitä asti on kaiveltu vain syitä, miten minä aiheutan ongelmat. Nyt naimisiinmenomme jälkeen meno on yltynyt entisestään, ja riidat syttyvät noin kerran tai kaksi viikossa. Silmänräpäyksessä vaimo on minussa kiinni, hakkaa, potkii ja yrittää kaikin keinoin vahingoittaa fyysisesti. Ei siis naisellista läpsyttelyä, vaan todella tarkoituksena satuttaa mahdollisimman tehokkaasti. Huomaan, että miehenä tilanteessa on hankalaa, koska miehen lyöminen (lue: mies lyö naista) on ylesesti ymmärretympää. Miehenä tulee heti olo – miksi mies ”antaa naisen lyödä”, viitaten aiempaan fyysiseen etulyöntiasemaan. Mieleen tulee kummallisuuksia kuten, miten miehestä on voinut tulla tuollainen vässykkä? Itselleni asiassa on kuitenkin kyse kunniasta ja siitä, että en haluaisi itse elää itseni kanssa, jos löisin takasin. Tästä syystä olen joutunut ikävään luuppiin, jossa asia vain yltyy, koska en ”lopeta” sitä. Ulospäin vaimoni on kunniallinen ja ylpeä nainen. Kaikki tämä tapahtuu aina kotona ja aina tärkeintä on, ettei naapurit saa tietää. Myös ruhjeet tulevat aina kroppaan, ei kasvoihin.
Samaa on myös henkinen väkivalta. Vaimoni kontrolloi elämäämme sanattomasti, koska tiedän koko ajan, että jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaisesti, tulee kyytiä. Hän myös haluaa kontrolloida rahankäyttöäni, päättää vaatetuksestani (totta 🙂 ja hyväksi avukseni myös lukee postini jo ennen kuin saavun töistä kotiin. Huomaan kutistuvani ja kutistuvani parisuhteessa, jossa joka päivä (myös onnellinen päivä) voi muuttua hetkessä myrskyksi ja väkivalta saapuu ajamaan henkilökohtaisia prioriteetteja.
Aiemmista viesteistä voi päätellä, että useimmiten ongelma vain pahenee. Itse huomaan astuvani samaan ansaan kuin moni muu kirjoittaja: ”seuraavasta kerrasta kyllä lähden”.