Elätkö narsistin kanssa?
Tutustu 10:een hälytysmerkkiin, joiden avulla voit tunnistaa, tarvitsetko ulkopuolista apua.
Aina ei kannata tuijottaa vain vastapuolen käyttäytymistä ja oirehdintaa, vaan hankalassa elämäntilanteessa katseen voi suunnata myös itseen. Kun elää vaikean kriisin keskellä, alkaa myös omassa käyttäytymisessä tapahtua muutoksia. Esimerkiksi narsistin kanssa elävä uhri voi tunnistaa itsessään tapahtuneita muutoksia, jotka kielivät tilanteen vakavuudesta ja saattavat avata silmät puolison luonnehäiriölle.
Tässä 10 hälyttävää muutosta, joiden tunnistaminen omassa käyttäytymisessä kannattaa ottaa tosissaan.
1. Käytöksessä tapahtuneet muutokset
Mieti, käyttäydytkö nykyisin aiemmasta poikkeavalla tavalla? Onko joku läheinen huomauttanut sinulle tästä? Oletko ärtyisämpi ja kiihdytkö täysin mitättömistä asioista tai oletko täysin lamaantunut ja apaattinen?
2. Unet
Onko unirytmissäsi tapahtunut muutos? Kärsitkö univaikeuksista? Oletko väsynyt, vaikka olisit nukkunut pitkät yöunet?
3. Elämän hallinnan menetys
Jääkö sinulta asioita hoitamatta? Unohteletko asioita? Oletko liian väsynyt hoitamaan kaikkia velvollisuuksia?
4. Itsetuhoisuus
Ovatko ajatuksesi synkkiä? Ajatteletko, että toisten olisi helpompi elää, jos olisit kuollut?
5. Toivottomuuden tunteet
Pidätkö elämääsi näköalattomana? Osaatko suunnitella elämääsi viiden vuoden päähän? Onko sinulla haaveita?
6. Alistunut asenne
Koetko, ettet voi vaikuttaa mihinkään asioihin, jotka koskettavat sinua? Pelkäätkö muutosta?
7. Jatkuva huonommuuden ja syyllisyyden tunne
Koetko itsesi jatkuvasti todella huonoksi ihmiseksi, niin kuin sinun on myös annettu ymmärtää? Kannatko mukanasi syyllisyyttä, joka ei itse asiassa edes kuuluisi harteillesi?
8. Fyysiset oireet
Oletko sairaana aiempaa useammin? Onko sinulla kipuja ja särkyjä, joille ei ole löytynyt syytä?
9. Ajatusten ja asenteiden negatiivisuus
Suhtaudutko itseesi ja ympäröivään maailmaan aiempaa negatiivisemmin? Jaksatko innostua mistään? Kiinnostavatko sinua enää samat asiat kuin ennen? Koetko elämässäsi iloa ja onnea niin kuin ennen?
10. Pelon ja vihan tunteet
Onko sinun vaikea kontrolloida tunteitasi? Hallitseeko viha mieltäsi? Onko sinulle tullut pelkoja, joita sinulla ei ole aiemmin ollut?
Mikäli tunnistat itsessäsi näitä muutoksia, voi ulkopuolinen apu olla sinulle elämäntilanteessasi tarpeen. Psykologin, terapeutin tai sielunhoitajapapin luona puhuminen voi olla avain elämänmuutoksen alkuun. Hankalasta elämäntilanteesta on aina mahdollisuus ulospääsyyn ja parempaan elämään. Nämä merkit ovat tyypillisiä paitsi narsistisissa suhteissa eläville uhreille myös muissa elämänkriiseissä kamppaileville.
Lähde: Marketta Joutsenniemi, Pia Kaulio, Raimo Mäkelä, Jyrki Pekola & Gustav Schulman (2006). Naimisissa narsistin kanssa. Minerva. Tilaa kirja!
59 Comments
Järkyttävää luettavaa ja ennenkaikkea tajuta että elän narsistin kanssa.
Se jatkuva syyllisyys, pelko ja arvottomuuden tunne jonka kanssa olen joutunu elämään ja kuinka asiat vain vaikeutuvat miehen itsehillinnän puutteen vuoksi. Kuvottavaa.
KUIN LUKISI KUVAUSTA ENTISESTÄ AVIOLIITOSTA JA PUOLISOSTA.OLIN AINA KAIKKEEN SYYPÄÄ…EN EDES HALUA MUISTELLA 13 V SITTEN PÄÄTTYNYTTÄ EROA,JOSTA KIVUN JA TERAPIAN AVULLA OLEN EHEYTYNYT…VIELÄKIN ENTINEN PUOLISONI AIHEUTTAA LASTEN KAUTTA HARMEJA,ONNEKSI LAPSET TIEDOSTAVAT ISÄN ONGELMATIIKAN…VIELÄKÄÄN EN OLE KYENNYT UUTEEN PARISUHTEESEEN,LUOTTAMUS ON HAKUSALLA,MUUTEN NAUTIN VAPAUDESTANI.EROTKAA KANSSA IHMISET NARSISTISTA HYVISSÄ AJOIN.
12 vuotta olen elänyt. Tiedostanut asian vasta nyt. Hirvittävää alistamista, mitätöintiä, pettämistä, valehtelua. Nyt kun sain viimeisen kerran hänet kiinni suhteesta toiseen tuli lopullinen niitti. Tai oikeastaan siinä vaiheessa, kun hän oli saanut minut uskomaan, kuinka haluaa pelastaa meidän liiton ja suhde loppuu nyt. Seuraavana päivänä löytyi miehen puhelimesta viestejä tältä naiselta ”oli kiva taas tavata, millaiset fiilikset sulla on” ja naiselta viesti minulle, että mieheni mukaan meidän (eli minun ja mieheni) suhde on ohi, valaistui koko asia minulle ja tajusin minkälaisen ihmisen kanssa elän. Pahinta on tämä irrottautuminen, joka todella syö minulta voimia. Täysjärkisenä kuitenkin olen säilynyt, koskapa olen avoimesti puhunut ystävieni kanssa tästä ongelmastani. Avoimuus auttaa.
Minulle miehen narsismi valottui vasta vähän aikaa sitten. Nyt olen tajunnut, että minua on huijattu, petetty, alistettu koko ajan, en vain ole huomannut sitä aikaisemmin. En vain tiedä kuinka pääsisin miehestä eroon… Ahdistaa kovin.
Minulle valkeni vasta nyt 33 avioliittovuoden jälkeen, että miehessäni on huolestuttavan paljon narsisitisia ominaisuuksia, hän on vuosia vähätellyt minua ja juovuksissa haukkunut ja uhkaillut. Pahinta on ollut öiset huuto ja haukkumistunnit 2-3 tuntia yhtäjaksoista hakkumista, vähättelyä ja uhkailua. Olen aina saanut vähäksi aikaa tilanteen rauhoittumaan kun olen sanonut jättäväni hänet ja jonkun kerran olen jopa pakannut tavarani ja sanonut että seuraava huutoyö ja minä lähden. Yhden kerran olen jopa joutunut soittamaan poliisit että hän lopettaisi rähjäämisen, jolloin hän rauhoittui ja peruin poliisit. Tämä on järkyttävää todeta, mutta kun hän huomaa että olen tosissani niin silloin hän huomaa että hänelle ei ole mitään jos lähden, ja hän hävittää itsensä jos menen. Ja uhkailee hävittää myös minut ja mahdolliset uudet ystäväni ! Hirvittää… ahdistaa… !
Takana karmea liitto. Mies syytti kaikesta muita. Kiusasi edel. avioliitosta kanssamme asuvaa teinityttöä lihavaksi, hänestä tuli bulimikko ja terapian kautta lopulta kuivilla. Lietsoi poikaani anarkiaan… Yhteisestä lapsestamme tuli ase muita kohtaan: se sai tehdä kaiken. muille hän kertoi miten surkeita heidän isänsä oli, kun ´siitä olin eronnut. Ja että kun he ovat avioerolapsia heillä tulee menemään huonosti.
Itselleen hän vaati auktoriteettia lasten edessä, muttei tehnyt mitään: ei vienyt harrastuksiin (ei edes sitä omaansa), ei siivonnut, ei tiskannut, ei laittanut ruokaa, ei leikannut nurmikkoa, ei vaihtanut lamppua… Eikä ollut aluksi edes töissä – opiskeli minun tuellani. kun meni töihin, hänelle jäi oitis omaa käyttörahaa, ja minun palkkani kului ruokiin yms. täysin.
Kaverini lakkasivat käymästä. Hän jutellut niille, vaan meni pelaamaan jotain tietokoneella. Tietokoneella hän pelasinkin sitten yötkin läpeensä.
Ruoasta tuli ongelma. Hänelle kelpasi vain muutama ruoka. Hygieniakin petti. Hänestä oli hauskaa tulla ruokapöytään muiden kauhistukseksi hielle haisevana.
Hän kielsi monet TV-ohjelmat. vihasi juutalaisia ja neekereitä ja ties mitä. siksi mustaa musiikkia ei saanut kuunnella eikä amerikkalaisia viihdeohjelmia voinut katsella. Ei edes muissa huoneissa. Hän tuli sammuttamaan tV:n.
Minun autollani hän ajeli itse menonsa. Minä vein polkupyörän tarakalla tenavaa harrastuksiin.
Hän kritisoi ihmisten ulonäöt, ajatukset, oli vain hänen totuutensa. Hänessä ei sitten ollut juurikaan mitään vikaa. jonkun pienen jutun hän väänsi kun kehotettiin ja muutti senkin sitten oikeastaan vahvuudekseen. Muut puhuivat hänestä aina itsensä pussiin. Piti itseään nerona väittelijänä. Kun toiset kyllästyivät jankutukseen hän katsoi voittaneensa.
Olen ollut viime vuodet huono kasvattaja (kaikki ongelmat olivat tietysti minun syytäni), tyhmempi kuin hän (kaikki naiset ovat tyhmempiä) ja lisäksi koko ajan yhä useammin myös lihavahko tms. Enkä oikeasti edes ole pyöreä.
Elämänhaluni katosi. Lapset ihmettelivät miten olen niin vaisu, ja menetin kunnioitustani heidän silmissään antamalla tuon kuvatuksen pmpottaa kaikkea. Kun heitin lopulta hirviön ulos talosta, olen saanut taas onnellisuudestani osia takaisin ja lapset kuuntelevat minua paremmin ja kotona on vapautunut ilmapiiri missä ei koko ajan pidä pelätä mistä tämä isäpuoli kohta nokkii jonkun palasiksi. Tarvitseeko lisätä että hän manipuloi aina yhden lapsen syötäväksi ja joukon arvosteltavaski, kylvi riitaa perheenjäsenten välille ja pelkäsi tilanteita joissa muut jäävät keskenään (puhumaan hänestä?). Itse hän ei mennyt yksin edes kauppaan. Aina piti olla joku mukana. Ajattelin ensin että kysessä on lähimmäisiippuva mutta kyse taisi olla narsistille tuikitärkeästä ”peilistä”, joka tarvitaan – niin ja juoksupoikakin piti olla mahdollisten pikku juttujen varalta.
Huh.
En ole seurustellut narsistin kanssa kuten monet muut…
Minun ”paras ystäväni” oli narsisti.
Olimme huone kämppiksiä, ja vietimme lähes kaiken aikamme yhdessä 4kk.
Lopulta, aloin henkisesti kulua loppuun, luokkalaiseni/ opettajani herätti minut miettiimään minun ja bestani suhdetta.
Aloitin uuden koulun, tuo narsisiti tyttö pongasi minut heti… Se juoksi minun perässäni ja selitti, en tajua vieläkään miten suostuin niin läheiseen suhteeseen hänen kanssaan.
Kun aluksi hän oli melestäni ärsyttävä, ja yritin useasti häntä karistaa kannoiltani.
Ennen pitkää aloin huomata, että meissä on paljon yhtäläisyyksia, ja halusin kovasti auttaa tyttöä.
Sit, aloin pikku hiljaa enemmän ja enenmmän kestää hänen huomauttelujaan ym.
Joka ainut päivä, sain kuulla että puhuin liikaa itsestäni,hänen täytyi saada aina puhua, hän kielsi asioita multa lopulta alkoi tunkeutua ystävyys suhteisiinikin.
Muutuin muiden mukaa ihan omituiseksi, tuntui että olin enään katoava varjo itsestäni.
En tarkalleen vieläkään muista käytöstäni ym, noista ajoista.
Tapahtumien päättymisestä alkaa olla jo 3kk, huomaan pikku hiljaa palavani enitselleni, nautin siitä kun saan itse päättää elämästäni ym.
Saattaa olla että hän palaa helmikuussa kouluun, ja asuntolaan en tosiaankaan halua nähdä häntä.
Mitä teen?? Pelkään vähintäänkin kuollakseni hänen tapaamista.
Itsellänikin oli narsisti koulukaveri, joka vaikutti aluksi todella mukavalta ja anteliaalta. Hän kylläkin puhui aina vain itsestään ja omista saavutuksistaan ja miten täydellistä hänen elämänsä on, eikä koskaan kommentoinut juuri mitenkään, jos minä kerroin omista asioistani. Tämä kaverini alkoi tekemään kaikki, niinkuin minäkin tein ja matki minua joka asiassa, jopa pukeutumisessa. Mutta siinä vaiheessa, kun hän ei enää hyödy sinusta, niin alkaakin jumalaton panettelu selän takana toisille ja kieroilu.. Hän alkoi kaveeraamaan erään menestyvämmän luokkakaverin seurassa ja kyseli häneltä neuvoja hyviin arvosanoihin. Pian hän olikin itse kiitettävän arvosanan oppilas… Ole siis varuillasi ja pidä etäisyyttä tuohon ihmiseen hyvissä ajoin. Sillä hänenlaiset hyväksikäyttäjät ovat taitavia manipuloimaan ja kääntämään toiset ihmiset sinua vastaan, käyttämällä aseenaan sinun heikkouksiasi. Muuten huomaat pian olevasi ihan yksin.
Istun itsekseni, koneen edessä myöhään illalla miettimässä mitä pahaa olen taas tehnyt. Avomieheni on jossain mököttämässä, en tiedä missä. Vasta tänään, tai eilen mieleeni putkahti ajatus, että onko avomieheni narsisti?! Taitaapi olla. Olemme seurustelleet alle vuoden, asuneet yhdessä noin 4 kk. Taas mieheni on ollut puhumatta 4 pv, tein jotain mikä ei ollut hänen mieleensä. Hänellä on tapana mököttää päiväkausia puhumatta jos jokin asia ei ole mennyt hänen tahtonsa mukaisesti. En yleensä enää koskaan sano mitään tai myönnän kaiken, jos se vain on mahdollista. Välillä en ole moneen päivään edes tiennyt mitä taas tein. Syyn olen saanut sitten kaivettua esille. Ja pyydellyt anteeksi tekemätöntä. Hän syyttää minua että haikailen entiseni perään, kun sanoin tv- tähden muistuttavan entistäni. Mitätöin harrastusta, kun en antanut laittaa eläimen nahkaa seinälle allergisten lasteni vuoksi.Ja vain kerran pyysin lähtemästä metsälle yhteisen ulkona syönnin vuoksi. Siitä olen saanut kuulla kerta toisensa jälkeen. Kotitöitä hän ei tee, tulee valmiiseen ruokapöytään. Maksaa kyllä siivoojan, joka käy kahdesti kuussa. Kaiken muun teen minä. Lapsiani hän kohtelee hyvin, paitsi kun innostuu kiusoittelemaan toista nauttien ilmiselvästi siitä, kun saa lapsen suuttumaan ja pahoittamaan mielensä. Miksi sitten vielä mietin mikä minussa on vikana, mitä taas tein? Sitä saa todellakin ihmetellä! Toinen lapsistani pitää miehestä, ja siitä mitä hän edustaa, tietokone, hieno auto, siskopuoli. Tämä lapseni itkee, ettehän vain eroa, meidän elämässä on ollut jo liikaa muutoksia ( ero lasten isästä 2 v sitten). Mitäpä tehdä? Tässä yksin istuessa ja odottaessa, josko mieheni ilmoittaisi itsestään, ratkaisu alkaa selkiytyä. Pakko varmaankin aloittaa taas alusta, kärsiä yksinäisyydestä ja rahapulasta. Tämä hurmaava mieheni vei minulta jalat alta, totuus alkoi paljastua 2 viikkoa yhteenmuuton jälkeen jolloin oli taas yksi riita. Miksi en uskonut sitä pientä enkeliä, joka istui olkapäälläni syksyllä kun mieheni mökötti koko ulkomaan matkamme kun en huomioinut tarpeeksi häntä vaan lapsia. Hän pilasi lomamme, ja minä annoin anteeksi, sanomatta mitään kun helpommalla pääsin. Kertokaapa, onko mieheni narsisti vai olenko minä vain aina väärässä? Saako miehelle yleensäkään esittää toiveita yhteisestä ajasta vai onko täysin oikein että hän harrastaa miten haluaa kertomatta edes omalle lapselleen joka on käymässä?
Laskin juuri puhelimen alas. Lääkäriaika on nyt varattu ja sieltä lähete eteenpäin psykologille. Kovimpia nöyrtymisiä elämässäni. Seitsemän vuotta takana. En enää muista kuinka monta kertaa minut on petetty, jätetty ja hylätty, mutta aina on saanut minut puhuttua takaisin. Tällä kertaa, kun jäi kiinni sain toiselta naiselta tietää karvaita totuuksia. Minua ei ole ollut olemassakaan, saati että monikaan tietäisi meidän olevan yhdessä. Siinäpä syy miksi minut pidettiin aina tiukasti erossa työ-ja kaveriporukoista…
Hirvittäviä riitoja takana, joissa aina minä olin syyllinen, idiootti ja säälittävä. Tämänkin kiinnijäämisen lopputulosa oli se, että mies katosi moneksi päiväksi ja ilmoitti lopulta, että olen yhtä lailla tuhonnut tämän suhteen. Miten minä sen olen tuhonnut?
Käsittämättömintä on, että tiedän olevani oikeasti todella fiksu, kaunis ja vahva nainen. Työelämässä olen johtavassa asemassa ja moni mies on koittanut onneaan treffien suhteen. Sietämätön ajatus, että joudun kohtaamaan itse itselleni rakentamat valheet. Ja kamalinta kaikessa, tunnen pinnan alla vaanivan ikävän. Palaisin hänen luokseen vieläkin heti, jos saisin kuulla, että hän rakastaa ja ”koitetaan vielä”. Niin, hän antaisi MINULLE anteeksi ja ottaisi takaisin.
Niin, hyvät petetyt siskoni, minäkin tässä ihmettelemässä.. Miten tässä näin kävi.. Yhdessä eläminen jatkuu vielä. Paljon on opittukin pitkän yhteiselon mittaan. Opetan empatiaa, sosiaalisuutta, kohteliaisuutta, huomaavaisuutta, ihmisarvoa. Lapsetkin ovat osaltaan opettaneet sitten, kun ovat kasvaneet. Lähtivät jo, mutta potevat kukin tavallaan kuten minäkin. Urani katkesi unettomuuteen, siitäkin jo ennen pitkää masennus. Itsetunto hiutunut, mitäpä näistä toistelemaan, edellä mainittujen kertaamisia. Pelko on jäänyt. Pelko toisen raivosta, joka useimmiten aiheeton ja hallitsematon. Peitetty viha. Poljettu elämä. Ne hyvät hetket, joita on myös ollut, ovat auttaneet jaksamaan. Paradoksaalista kyllä, mutta se asia, mitä mies on käyttänyt keppinä eniten, on silti auttanut minua kestämään, hengellinen vakaumukseni. Jumala auttaa.
Sitä jäin miettimään, miten eroavat aspergerin syndroomainen ja narsistinen luonne??? Samastuvatko.. Kyllä ne varmasti eri juttuja ovat, mutta jotakin samaakin.
Kyllä, kyllä kai me jatkamme yhdessä loppuun asti. Elämä yhdessä on sopiva haaste. Sillä on kuitenkin merkitystä. Enhän minäkään ole täydellinen. Jos kaikki hyvin menee, yhdessä olemme voittamaton pari. Kaikkia keinoja parisuhteen eheyttämiseen voi käyttää, harkintansa mukaan. Paljon hyvääkin on elämässä, esim lapset!!! Lapslapset. Eihän niitäkään olisi ilman tätä miestä. Rakkaus.
Elämä kuitenkin täällä maan päällä tulee olemaan vajavaista. Ei ole yhtään hyvää ja täydellistä ihmistä.
Hei,
Pakko saada purkaa tänne.. Olen jo puolen vuoden ajan käynyt täällä lukemassa ja tutkimassa että olenko tosiaan narsismin miehen kanssa. Olen just eronnut ja minulla on lapsiakin. Tapasin nykyiseni eron jälkeen ja rakastuin häneen mut halusin elää omaakin elämää eron jälkeen. Jos tein jotain, se oli hänen mielestä loukkaavaa. Kuten olin kaverin luona yötä joka sattui olemaan miespuolinen mutta meidän välillä ei todellakaan tapahtunut mitään mutta miesystäväni epäilee koko ajan että me oltiin tehty jotain. En edes vielä seurustellut hänen kanssa….
No ajan myötä hänen käytös on muuttunut enemmän mustasukkaisemmaksi, tiedän hänen taustansa niin ymmärrän syyn mustasukkaisuuteen. MUTTA…. olen vielä nuori (28v) niin haluaisin vielä päästä tuulettumaan ku olin niin paljon kotona hoitamassa lapsia heidän ollessaan pieniä. Kuitenkin miesystäväni ei tykkää että käyn bilettämässä ja ryyppäämäs koska hänen mielestä mä flirttailen ja suukottelen muitten miesten kans.. Se ei todellakaan oo mun tapaista!!
Miesystäväni ei siedä parasta ystävääni. Tekstiviesteillä haukkuu että pitää työn jälkeen suoraan kotiin, ei saa mennä ystäväni luo. Ja tekstarissa tulee muutenkin törkeitä sanoja minuun henkilökohtaisena kuten että en osaa mitään, olen huono äiti ku aina haukkumassa poikia, pilaan kaikki lupaamani asiat, paljon muutakin.
En voi edes ehdotella mitään kavereilleni, en saa kertoa mitään.. mutta olen kirjoittanut ja purannut ystävilleni ja poistanut viestejä koska hän kuitenkin lukee puhelintani. Muutaman kerran oon jäänyt kiikkiin siitä ku olin salaa lähtenyt tapaamaan ystävääni niin miesystäväni oli kysynyt samana iltana että olenko tavannut ystävääni. Niin mun oli pakko sanoa etten oo koska tuli aina tunnetta että se määrää kaikesta ketä ja mitä saan tehdä. Niin hän löysi puhelimesta välitystiedosta että olin tavannutkin ja leimas mua valehtelijaksi. Tiedän etten ole mikään valehtelija mutta hänen kanssaan ollessa mua ei huvita kertoa sille yhtään mitään!!!! Vaatii saada tietää KAIKEN JUST tasan tarkkaan missä olen, mitä teen, mitä puhun… Se itse ei kerro mulle yhtään mitään, pari sanaa ja se on siinä.
Myötätuntoa sillä ei todellakaan ole!! Olen monesti sanonut haluan erota ja jatkaa oma elämää, viimeks eilen sanoin näin. Mutta tää mies ei luovuta! olen jo sanonut etten tunne enää rakkautta häntä kohtaan, en tunne edes itseään!! Mies sanoo että kyllä meillä on mahdollisuus kunhan teen kaiken kunnolla ja oikein.. HUoh!! olen jopa vaatteet muuttanut erityyliseksi, just mitä hän haluaa mut en niissä viihdy! Ja hän toivois että lihoisin koska hänen sanoman mukaan pitää pehmeistä kurveista. Mutta mä oon aina taistellut kiloja vastaan ja tosiaan, niin on nyt tullut pari vuoden aikana 9kg 🙁 ….
Olen aina tuntenut olevani vahva ihminen jolla on omat mielipiteensä ja olen aina kunnioittanut toisten ajatuksia yms.. nyt tunnen täysin arvottomaksi, en osaa enkä jaksa taistella noita ajatuksia vastaan…
Hirveetä lukea kaikki noi kohdat ja ymmärtää että joka ikinen niistä pitää tarkalleen paikkaansa. 2-vuotta seurustellut narsistin kanssa ja haluaisin niin kovasti päästää irti, mutta kumppani uhkaa tappaa itsensä jos sen tekisin. Mitä kaikkea ihminen loppujen lopuksi pystyy katsomaan sormien lävitse? Tällä hetkellä menossa masennuslääkitys ja viikottaiset käynnit psykologilla. Joka päivä, joka asiassa nousee kysymys, että jos vika onki mussa, entä jos mä olenki kaikkeen syyllinen?
Hei!
Elänkö? En, hitaasti kuivun kokoon kuin rusina. Mutta irti pääseminen on niin vaikeaa. Eikö kenelläkään ole neuvoja annettavaksi? Olen niin väsynyt elämään….
Lähes kymmenen vuotta olen kestänyt valheita, pettämistä, alistamista, nöyryyttämistä. Olen tajunnut eläväni narsitin kanssa joka ei koskaan myönnä mitään pettämisiä, valheita ym vaikka jäisi kiinni. Minä olen syyllinen aina kaikkeen. Sanotaan vain että mieti nyt taas mitä puhut ja kuuntele nyt omia juttujasi jne. Alkoholi on vahvasti mukana kiva istua tuntikaupalla netissä kossupullo seurana.
Minut on pahoinpidelty sekin kiistetty ettei ole tehnyt mitään vaikka asia puitiin käräjillä asti. Minulla on kaksi lasta joista toisen kanssa ei ole puhunut varmaan 2 vuoteen mitään. Olen epäonnistunut lasteni kanssa en saa heihin mitään otetta tämä on miehen mielipide. Osittain näin on käynyt koska lapset ovat vuosikausia kuunnelleet ja nähdeet tätä helvettiä.
Tämä pieni osa kaikkea mitä vuosiin on mahtunut haluaisin päästä tästä kaikesta vapaaksi… miten??
Sisareni vaikuttaa olevan narsisti, mutta tuntuu, että olen ainut joka sen huomaa. Asun vielä vanhempieni luona, joten pitäisi jollain tapaa vielä muutamia vuosia selvitä. Vinkkejä? Kyseinen henkilö näyttää mm. vanhempieni silmissä täydelliseltä.
Esimieheni käyttäytyy mielestäni narsistisesti. Hän haluaa olla aina paras kaikessa ja voittaa. Liian vahvat ihmiset joutuvat ikävään valoon. Yt-neuvotteluiden ohella meillä joko johtamis- tai ihmissuhdetaidoiltaan taitavat, koulutetut ihmiset joutuivat lähtemään. Syynä tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Tietenkin.
Johtaja tarvitsee itselleen peilin, joka saa hänet tuntemaan vahvaksi ja taitavaksi. Tästä syystä hän samaan aikaan irtisanomisten aikaan palkkasi vanhan hyvän ystävänsä meille töihin ja osoittaa tälle huomiotaan ja myötäilee kaikessa tämän uuden ihmisen toiveita.
Uutta kännykkää, kannettavaa tietokonetta, litteää näyttöä, nettiliittymää, koulutusta, kaikkea on tälle ihmiselle tarjolla vaikka taustalla on juuri irtisanomisia tuotannollisista ja taloudellisista syistä.
Alaisia hän kilpailuttaa keskenään. Etuja jaetaan naamakertoimen mukaan. Jos miellytät ja alistut, kaikki menee hyvin ja jos pidät puolesi, jäät paitsioon tai sinut nöyryytetään kahdenkesken tai julkisesti puolihuomaamatta. Ihmisarvolla ei ole merkitystä.
Yhteisiä palavereja ei ole ja tieto jaetaan sisäpiirissä. Muut eivät asioista saakaan tietää. Sama käytäntö on etujen kanssa. Suosikit saavat etuja, joista ei muille edes kerrota tai asiat valehdellaan muille alaisille. Keskustelut pidetään kahden kesken. Useampi osallistuja on ilmeisesti uhka. Ainakin siihen suhtaudutaan vihamielisesti.
Mikäli joku ilmaisee ettei ehdi tekemään jotain työtä, se siirretään välittömästi alihankkijoille. Alihankkijoita kehutaan ylenpalttisesti, joka saa alaiset tekemään töitä uupumisenkin uhalla.
Onko muiden työpaikoilla tällaista. Meillä on ja ilmapiiri on sen mukainen.
Olen elänyt narsistin kanssa. Sanon kaikille, jotka elävät ja tunnistavat narsistin, että
PAETKAA.
Tajusin eilen. Valtava kivikuorma putosi selästäni. Olin jo muuttumassa ihmisenä särmikkääksi, negatiiviseksi, yksitoikkoiseksi. En käsittänyt, mistä on kyse mutta tunnistin hiipivän muutoksen itsessäni.
Jokin kumma kuljetti minut tälle sivustolle.
Tänään tuntuu kuin pystyisin hengittämään pitkästä aikaa.
Kiitos kaikille, jotka ovat sivustolle kirjoittaneet. Pidetään yhteyttä!
Elän. tai en elä… 10 vuoden avioliiton jälkeen ymmärrän nyt että kaikki on ollut vain valhetta. Se hellä ja ritarillinen mies on vain punonut juoniaan, kaikki ne kohteliaat eleet ja autolla kyyditykset ovat olleet vain kontrollointia… Hän onnistui kasvattamaan kuilun minun ja ystävieni väliin. Sähköpostinikin hän luki… Vähättelyt, uhkailut jättämisellä, oman älykkyytensä korostus, ja tietysti minun tyhmyyteni ja rupsahtanut ulkonäköni… 3 lapsen huonojen puolien oli pakko tulla minun suvustani, ja kaikki ne hyvät puolet hänen puoleltaan… Työt olisi pitänyt lopettaa, mutta onneksi siihen en taipunut. Palkkani kelpasi kyllä, joskus sain jopa 20 euroa käyttörahaa, omasta palkastani… Nyt kun silmäni on avautuneet, enkä enää suostu olemaan kynnysmattona, vanhin lapsi saa oman osansa. Ja koira… Vanhin lapsi toivoo meidän muuttavan kotoa pois. Työpaikka pitää minut kasassa, ja lapset. Mies on uhkaillut 10 vuotta erolla, mutta tajuaa nyt että elintaso putoaa työttömällä radikaalisti, ja että edessä on lukuisa viikonloppu lasten kanssa, ilman vapaata tulemista ja menemistä. Kunhan veronpalautukset tulevat tililleni, pääsen pois.
aluksi hän oli ihana.otti aina minut huomioon.koska meillä sama harrastus,joka minulla työ,autoin häntä eteenpäin antamalla työtilaisuuksia eri projekteissa.pikkuhiljaa hän alkoi kilpailla kanssani,nälvi kavereitani,makuani,mielipiteitäni ja lopulta ulkonäköäni.
puhumattakaan siitä että oli mustasukkainen vanhoille suhteilleni.
nälvimiset hän selittää huumorilla ja yhden pahoinpitelyn hän kuittasi sillä ettei minua kukaan uskoisi koska hän on korkeammassa asemassa kuin minä.karkeat kirosanat ovan kahdenkesken arkipäivää,yhteisille tutuille
hän on jotain aivan muuta.hellimiset ovat nykyään harvinaisia,ulos hän menee silloin tällöin salaa ja on vaan huvittuneen oloinen jos jää kiinni.
en tiedä onko hän pettänyt minua,helpotus olisi jos se selittäisi itseeni kohdistuvan karkean verbaalisen käytöksen,vois panna sitten pelin poikki kun olis syy jota hänkään ei voi selittää pois,tai valehdella mustaa valkoiseksi
Etsin aika kauan ratkaisuja ongelmiin ja yritin ymmärtää.
Luettuani 10 kohtaa, oletko narsistin uhri. Pelottavaa, sillä lähes jokainen kohta kolahti. Narsisti voi olla myös hyvä provosoimaan ja kerrankin kun saa sinut ärsyyntymään ja antamaan samalla mitalla takaisin, silloin hän ottaa sinut asian suhteen hampaisiinsa aina kun haluaa muiden silmissä parantaa asemiaan.
Taisin olla ainoa mies, tässä keskustelussa joka on kohdannut narsistin.
masentavaa luettavaa….toisaalta saa voimia, näin on muillakin.
suhdetta takana 5 vuotta, yhdessä asumista 3 vuotta. takana sitäkin ennen jo eroja narstistin kanssa, mutta aina vaan palattiin yhteen.
ei mustasukkaisuutta, ei pelkoja jätetyksi tulemisesta hänellä.
koska hän jättää. joka ikisen riidan jälkeen eropeli puhalletaan käyntiin aina. syy riitaan on aina yksi: minä. olen henkisesti epätasapainossa oleva ihminen, sairas, hänen mukaansa. koskaan ei tiedä, mikä sana on se, joka saa hänet kilahtamaan. jokaisen riidan jälkeen raportti kaverille, mitä hullua olen taas sanonut. asiat irrotetaan niiden yhteydestä. jätetään tietysti kertomatta oma osuus. solvaukset, mitätöinti, toisen nöyryyttäminen, uhkailut. empatiasta hänellä ei ole mitään tietoa. tunteet ailahtelevat laidasta laitaan. joka riidan jälkeen kosto: mykkäkoulua muutaman päivän. kuitenkin minä olen se, joka kiusaan häntä henkisesti, kun tahdon asiat puhumalla selvittää heti ja saman tien ja hän tietää, että mielestäni mykkäkoulut on elämän haaskaamista.
koirakoulussa oloahan tämä on, jos käyttäydyt näin, hän on tyytyväinen ja sinut palkitaan, jos taas näin, kosto tulee heti.
mistään hän ei ota vastuuta, mikään maailmassa ei ole hänen vikaansa, kaikki asiat kääntyy päälaelleen.
hänen puhetapansa muuttuu riippuen siitä, kenen kanssa puhuu esim. puhelimessa. en tiedä, jonkinlaista ihailua sitä toista ihmistä kohtaan, nuolemista tms. en tiedä.
minun lapistani osa on vielä suht nuoria, he osittain ihailevat häntä. yhteisiä meillä ei ole. hän osaa ottaa mukavan kaverin roolin heidän kanssaan. ja hänen on helppo asettautua lapsen tasolle, oma käytöksensähän on hyvin lapsellista myös minun kanssani.
hän osaa olla myös ihana ja hellä. lahjoo, tekee palveluksia halutessaan. nämä yleensä kyllä liittyvät hänen kaljoitteluun ja hyvittelyyn siitä. kaljaa otetaan 2-3 krt/viikkossa. humalahakuisesti.
hän ei riehu mitenkään, sammuu yleensä jo klo 22 aikaan.
ihanana ollessaan hän on tosi ihana, kamalana sietämätön.
ihmisenä olen muuttuntut ilottomaksi, apaattiseksi hahmoksi.
ennen minulla oli aina hymy, ei pyllyssä, vaan naamassa.
Olemme 67v. ,asuneet yhdessä 16v. ja nyt on tilanne pahemmin tukossa kuin koskaan, Ts. narsistin oireet pahentuvat koko ajan. Aikaisemmin ’hyvät kaudet’ korvasivat sentään ,sitä uskoi että korjaantuuhan tämä. Ei kuulkaa korjaannu! Miten tuttuja teidän kokemuksenne: pitkiä mökötyskausia joiden syytä ei voi kuin arvailla, mies joka on aina oikeassa, omatuntoa ei vaan ole. Pikku hiljaa on paljastunut miten alhaisia ajatuksia ja mielipiteitä mies pitää sisällään.Ja miten valloittava hän onkaan määrätyille ihmisille-niille joista on jotain hyötyä. Kaverit on jostain syystä kadonneet jonnekkin yksi toisensa jälkeen. Iästämme huolimatta olemme saaneet olla vielä terveitä. Itselläni on työ jota rakastan, enkä tiedä mitä sitten kun pitää jäädä eläkkeelle. Kokopäiväisesti en tule tätä sietämään, joku ratkaisu sitten tehdään ja siinä kaupassa hän jää häviölle. Minä olen peruspositiivinen ihminen, minulla on hyviä ystäviä , miehiäkin ja nautin jokaisesta päivästä. Mies vain yrittää masentaa ja vetää suohon – en vain enää viitsisi repiä itse ’rakentamaani’ kotia ja meillä on iso talo, että voi ottaa etäisyyttä sentään vähän. Voimia jokaiselle teille- ja tämä tärkein viesti on siis että narsisti ei parane vaan pahenee , joten sillä kannalla pitää miettiä ratkaisunsa. Olet elämäsi tärkein ihminen .
Mies otti syksyllä 2008 yhteyttä ja kertoi olevansa juuri eronnut ja että hänellä on yksi lapsi (todellisuudessa lisäksi 3 lasta edellisestä liitosta ja asui edelleen avopuolisonsa ja lapsensa kanssa). Kertoi sairastaneensa leukemian (todellisuudessa ei mitään psoriasista pahempaa). Ensimmäisillä treffeillä kertoi kuinka hänen vanhempansa ovat eronneet ja isä ollut väkivaltainen. Ihmettelin miksi kertoo tällaisia asioita ventovieraalle; hälytyskellot aloittivat yli vuoden kestävän soinnin. Toisilla treffeillä kertoi että hänen kesämökkinsä tai siskonsa kesämökki jossa hän asuu väliaikaisesti oli syttynyt tuleen. Kertoi asiaa kovinkin yksityiskohtaisesti ja ihmettelin että onpas värikästä kerrontaa (todellisuus: ei mökkiä siskolla eikä hänelläkään). Kertoi ettei ehkäisyä tarvitse käyttää koska hänellä on ollut vaikeuksia saada lapsia (tällöin en tiennyt 3 lapsesta edellisestä liitosta); seuraus: olin hänelle raskaana 1 kuukauden seurustelun jälkeen. Shokki; miten näin voi tapahtua, minulle ihan fiksulle ihmiselle? Minähän nimenomaan olin vaatinut ehkäisyä mutta kun ihminen sitten vakuuttelee ettei siihen ole tarvetta niin luottaahan sitä; miksi ei luottaisi? Jos toisesta ihmisestä välittää ja haluaa hänen kanssaan rakkaussuhteeseen ei kai silloin haluta vahingoittaa tahallaan. Eihän? Väärin. Kun on tekemisissä henkisesti sairaan ihmisen kanssa, perinteiset lainalaisuudet voi unohtaa ja tähän ihmisen hyvyyteen narsisti ja tässä tapauksessa kenties myös sosiopaatti luottaa. Koko ajan hän kehui ulkonäköäni, nosti jalustalle mutta jostain syystä sanat eivät vain vastanneet tekoja, oli ristiriitaa. Seurasi abortti ja sarja muita pettymyksiä. Koko ajan takaraivossa painoi tunne että asiat eivät ole kunnossa. Mies asui toisella paikkakunnalla ja tapasimme joka toinen viikonloppu kun lapseni olivat isänsä luona. Muina aikoina hän tiesi minun olevan ”sidottuna” lapsiini enkä ehtisi tutkailla hänen puuhiaan silloin kun emme ole tekemisissä. Puhuimme puhelimessa paljon ja aina keskustelut tapahtuivat niin että hän oli autossa matkalla jonnekin. Kysyin tästäkin toistuvasti mutta aina oli selitys valmiina. Puolustukseni täytyy myös sanoa että jonkinasteinen häpeä esti minua tonkimasta asioita enempää alkuvaiheessa, olisihan noloa jos kaikki osoittautuisi pelkäksi mielikuvituksekseni vaikka todellisuus oli juuri kuten epäilinkin. Lopulta lähes vuoden ”seurustelun” jälkeen tuska ja epätietoisuus kasvoivat liian suuriksi. Ajoin hänen ”entiseen kotiinsa” ja siellähän hän oli ja samalla selvisi että lapsia on tosiaan edellisestä liitosta kolme. Putosin mustaan aukkoon. Avovaimo oli täysin tietämätön siitä mitä miehensä oli puuhaillut viikonloppuina, uutena vuotena, vappuna, juhannuksena, yhtenä kesälomaviikkona etc. Oli sepitellyt milloin mitäkin siitä, missä milloinkin on. Epäusko/epätoivo, kauhu, syyllisyys, suru, tuskan kaikki muodot kävin läpi. Ja mikä järkyttävintä, päällimmäisenä suru siitä että menetän hänet. Kun sitten purin hänelle pettymystäni ja vihaani, sitä ei olisi saanut osoittaa vaan hän kertoi minun olevan kovin negatiivinen ja että hän ei enää jaksa tällaista jatkuvaa pahaa oloa. Hienoa, kun siis odotat saavasi jonkinlaisen vastauksen tai sovituksen tapahtuneelle, sitä ei ole luvassa. Opetus: tällainen ihminen ei tunne myötätuntoa, empatiaa, häpeää eikä mitään mikä aidossa ihmissuhteessa saa ihmiset kunnioittamaan toisiaan. Hän käyttää hyväksi, ottaa sen minkä haluaa ja jättää uhrin nuolemaan haavojaan ilman minkäänlaista vastausta kysymykseen: miksi teit näin minulle? Nyt taistelen katkeroitumista, vihaa, kyynistymistä ja itseinhoa vastaan ja yritän aloittaa pitkän prosessin itseni kanssa. Miksi hän valitsi juuri minut? Kuka tämä ihminen todellisuudessa on? Onko kaikki ollut valhetta? Tällainen ihminen kuuluisi vankilaan tai hänessä kuuluisi ehdottomasti olla kiinnitettynä kyltti ”hengenvaarallinen”. Järkyttävää mitä ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle rakkauden nimissä. Toipumista ja uskon palautumista tähän elämään ja ihmisiin odottaen.
Istun pimeässä ja mietin että miten tämä näin meni?!?! Lähin tukiverkkoni on jo minulle ilmoittanut mitä mieltä ovat aviomiehestäni. Aina sama sana tulee esille NARSISTI. Olen nyt tajunnut että ollaan tultu pisteeseen mistä minä joko kävelen voittajana tai tipahadan jyrkänteeltä. Miten kaikki voi olla minun vika ja miten surkea olenkaan vaikka kohta viisi vuotta yrittänyt kaikkeni että hänellä ja hänen lapsilla olisi hyvä olla, potien huonoa omaatuntoa kun oma maailman rakkain poikani jää kaiken varjoon. Mielentila sekava, epäröivä ja epäilevä. Onnksi almanakkaan on merkitty psyk. polille aika. Pääsen purkamaan tätä kaikkea. Ensin paritapaaminen ja mieheni ilmoittikin jo että jos tietyt asiat aijon siellä ottaa esille niin hän ei sinne lähde. Mutta sitten minulle on tämä ihan ikioma aika jota innolla odotan. Tsemppiä siskot ja veljet!!
Hei Tiny,
Ota ja lähde. Itse elin narsistin kanssa 5 vuotta, ja se irtaantuminen on niin vaikeaa; tiedän. Mutta pelasta itsesi, ja rakkaat lapsesi.
Kävin itse vuoden ajan eron jälkeen narstistien kanssa eläneiden tukiryhmässä, josta todella oli apua. Suosittelen lämpimästi. http://www.narsistienuhrientuki.info saat lisätietoa. Tsemppiä !!
Aiemmilla kirjoittajilla pääongelma on ollut parisuhteessa. Siitä on helppo irroittautua verrattuna omaan kohtalooni. Sekä äitini, että isäni ovat parantumattomia narsisteja. Ette voi uskoa millaisia syyllistämisiä (lampun loppuunpalamisesta alkaen), uhkailuja (jos erotaan, sinun vika ja sinä olet koditon, kun kukaan ei ota tai huoli) ja muuta mielen sotkemista lapsi voi kokea kahden narsistisen vanhemman osalta. Etenkin kun molempien pitäisi aina olla se numero yksi joka tilanteessa, joita sinun pitäisi hehkuttaa. Tilanteessa, jossa molemmat vaativat tuota ykköstilaa, häviät aina ja kärsit seuraukset. Kärsin heidän ”alaisenaan” noin pari vuosikymmentä. Seurauksena on ollut ainakin paniikkikohtaukset, joita sain nuorempana usein tajuamatta mitä ne edes ovat. Menetin itsevarmuuteni jossain yläasteen alussa lopullisesti ja voitte vain arvata mitä siitä seurasi myös kodin kärsimysten ulkopuolella kouluelämässä. Lisäksi olen menettänyt maun elämästä suurimman osan aikaa edelleen. Unettomuus on vaivannut pari vuosikymmentä. Tänään taas yksi yö, kun uni ei vain tule. Nämä ovat pikkuhiljaa, erittäin hitaasti, paranemaan päin. Enemmän pelkään sitä, mitä mielenterveydellistä vahinkoa lapsuuteni ja nuoruuteni on minulle aiheuttanut. Saanko yllätyksen ihan puun takaa, vai alkaako jotain ilmetä pikkuhiljaa? En jaksa uskoa, että vahingoittumattomana olisi selvitty. Kertoohan sen unettomuus ja muu edellämainittukin. Voisiko olla, että pahin on koettu? Muhiiko alitajunnassani jotain, mistä oma perheeni saa vielä kärsiä? Todella toivon, että ei. Selviytymistaktiikkanani aikanaan oli omien tunteiden kuolettaminen mahdollisimman pitkälle (niele kaikki, kohta pääset pois) ja pysytteleminen missä tahansa muualla paitsi kotona niin pitkiä aikoja, kuin mahdollista. Tämä oli mahdollista, sillä kaksi narsistia ottivat usein (ajan kuluessa kiihtyvällä tahdilla) yhteen varsin tulisesti ja ulkomaailma (myös omat lapset) menetti merkityksensä kamppailun tiimassa. Ulkopuolisille kaikki oli ”täydellistä”. Vanhempieni näyttelijäntaitoihin verrattuna Hollywoodin kerma onkin kuraa ja Oscar:kin on keskinkertaiselle roskaväelle jaettava palkinto. Kaikesta kokemastani saisi helposti vaikka kirjan tai trilogiankin. Kerron kuitenkin tämän tässä vain varoituksen sanana: Jos omaat lapsia, älä pakota heitä kärsimään narsistivanhemmasta! Ei sääliä narsistipuolisoasi kohtaan, vaikka miten sinua vakuuttelisi tai uhkailisi (itsemurhallakaan).
”Ruma, läskiperse, huora, tyhmä, saamaton – minäkö”
3v yhtä alamäkea; avioeron jälkeen alkanut suhde ”oikean herrasmiehen” kanssa johti avioliittoon ja muuttoon ulkomaille miehen työn perässä. Heti ensimmäisistä viikoista lähtien elämä oli yhtä painajaista: en osannut tehdä mitään oikein ja lähtöpassit tuli useampaankin kertaan. Luulin itsekin olevani tavallista tyhmempi, en osannut edes herran paitoja silittää, puhumattakaan ruuanlaitosta. Ja lisukkeena tietysti olivat Suomessa asuvat aikuiset kakarani ja hänen vielä aikuisemmat lapsensa!! Oman lukunsa muodostivat myös hänen ystävättärensä, jotka kuulemma tarvitsivat häntä tueksi vaikeissa elämäntilanteissa, minä taas en saanut pitää ex-mieheeni mitään yhteyttä, vaikka meillä 3 yhteistä lasta olikin.
Puolen vuoden ulkomaillaolon jälkeen sain lahjaksi aikakauslehden, jossa oli artikkeli narsismin uhreista, se avasi silmäni. Itkin ja luin, tarina oli kuin omasta elämästäni, ja lisää tietoa löytyi netistä!
Olen onnekas, kuulun niihin, jotka havahtuvat todellisuuteen jo varsin aikaisessa vaiheessa. Tukea ja kannustusta olen saanut sukulaisilta ja ystäviltä, joille olen kertonut ongelmista.
Olen päätökseni tehnyt, nyt on 3.s vuosi ulkomailla menossa, Suomeen paluuni piti tapahtua elokuussa, nyt häivyn kuulemma jo huhtikuussa:) mutta olen onnellinen, pääsen hirviön luota pois ja voin aloittaa oman elämäni.
”Elämä on liian lyhyt hukattavaksi. Rakasta heitä, jotka kohtelevat sinua hyvin. Unohda heidät, jotka eivät tee niin. Usko, että kaikella on tarkoitus. Jos saat toisen mahdollisuuden, tartu siihen molemmin käsin. Jos se muuttaa elämäsi, anna sen tapahtua! Kukaan ei ole sanonut, että elämä olisi helppoa!”
Oon seurustellut tyttöystäväni kanssa kohta vuoden ja mulla on tämä kyvyttömyys päästää hänestä irti. Oon kokenut lapsuudessa epätervettä isä-lapsi suhdetta, alistamista, kiristystä, lievää väkivaltaa ja huomiotta jättämistä. En tiedä onko isä narsisti, todella älykäs ihan tieteellisillä mittareilla ja vakuuttava supliikki, osaa aina selitellä asiat omaksi parhaaksi. Oon ollut enemmän tai vähemmän masentunut pari-kolme vuotta vaihtelevasti, lähinnä em. ja vanhempien erosta johtuen. Mun menneisyyteen liittyy muitakin juttuja, mutta ei mitään mullistavaa mikä tähän vaikuttais
Suhde alkoi kun seurustelin toisen naisen kanssa. En todellakaan voi nyt kuvitella että petin edellistäni hänen kanssaan, epänormaalia käytöstä multa, en olisi voinut ikinä uskoa ja se sai mut jotenkin ajattelemaan negatiivisesti itsestä. Hän jotenkin sai sen avulla kerättyä kaiken huomioni ja kiinnostukseni ja “vietteli” ja jäin koukkuun. Suhteen alkuaikoina kaikki oli täydellistä ja elin kuin unelmaani. Muutamaan kuukauteen ei suurempia erimielisyyksiä ollut tai niitä ei tullut ilmi – kuvittelin parisuhteen olevan täydellistä ja sopivamme toisillemme kuin luodut, hänkin oli samaa mieltä. Myöhemmin sain kuulla kuinka helvetin lapsellinen olin kun olin kertonut lapsuudesta/huonoista ihmissuhteista niin avoimesti, vaikka ei “tunnetukaan” kunnolla.. Musta tuntuu etten häntä tunne vieläkään. Olin kuulemma takertuva ja rakastin häntä paljon enemmän kuin hän minua. Myönnän, että olin vähän “lälly” koska mun mielestä hän oli niin ihana ja rakastava, mutta oli kiva kerrankin saada huomiota/arvostusta/kiinnostusta.
Nyt noin puol vuotta on ollut tosi vaihtelevaa. Suhteen “terveys” riippuu täysin siitä, millä tuulella nainen on. Oon mielestäni hyvä ihmistuntija ja nään, että hänel on todella huono itsetunto ja negatiivinen minäkuva kaiken “kulissin” takana. Hän on kertonut, että ei ole saanut oikein koskaan(!) rakkautta äidiltään ja hänenkin vanhemmat ovat eronneet, tosin muutama vuosi ennen kuin tapasimme. Hän muutti peruskoulun jälkeen kaupunkiin ja asuu nyt yksin, motiivina kuulemma ensisijaisesti se, ettei tullut äitinsä kanssa toimeen.
Tämä heijastaa hänen kohteluunsa siten, että jotenkin pakonomaisesti alistaa ja tyrmää ajatuksia ja ehdotuksia ja kertoo “kuinka täytyy ajatella”. On ollut muutaman kerran väkivaltainen, ihan nyrkillä selvinpäinkin antanut iskua. Elän kuulemma itsesäälissä ja tunnekehässä, joten MUA on todella vaikea rakastaa ja mun ajatuksia ymmärtää. Nykyään keskustelut on muuttuneet tosi pinnallisiksi ja on vaikee luoda normaalia ihmiskontaktia, koen itseni epävarmaksi ja pelkään hänen sanovan taas jotain ilkeetä, jos teen itse väärin. Koen syyllisyyttä kaikesta meidän välillä olevasta negatiivisesta ja nykyisin vihaan itseäni ja kuvittelin itse olevani narsisti.
Hän on saanut ujutettua päähäni syyllisyydentuntoja riitelystämme. Ollaan riidelty tosi paljon, vaikka en ole semmoinen persoona joka haluais huutaa ja lytätä kilpaa toista. Tilanteet kärjistyy aina, kun en “alistu” hänen päiväohjelmalleen,mielentilalleen tai jos tapaaminen/suunnitelmat siirtyy/peruuntuu mun takia, itse toki on oikeutettu tekemään niin kuin huvittaa, eikä ymmärrä ristiriitaisuuttaan. Kokee olevansa oikeutettu sanoihin/tekoihin mistä itse loukkaantuisi verisesti. Kun me riidellään ja tyttö sanoo tosi pahasti ( esim. käskee mennä hoitoon masennuksen takia, koska hän jaksa mua katella jos oon poissaoleva hänen takiaan, tai lyttää ja syyttää mua narsistiksi/psykoottiseksi/tyhmäksi/lapseksi tai mitä ikinä tahansa.
Jos loukkaannun asiasta, on se mun vika koska “otan aina itteeni, en mä oikeesti tarkota, mieti nyt vähän” “mulla on vaa huono päivä” <- toi kelpaa perusteluksi kaikelle. jos huomioin ja lohdutan ja yritän selvittää syytä huonolle ololle, niin vastaukset on ympäripyöreitä tai kertovat lähinnä siitä, että joku ei ole "alistunut" ja hän on pettynyt omaan manipulointitaitoonsa.
Jos taas oon ite ollut tökerö/poissaoleva ja hän käyttäytyy samalla tavalla, pitäisi mun "tajuta lukea rivien välistä", vaikka mitään konkreettista ei oo sanonut, tai en tietäisi edes mitä oon tehnyt väärin. Hänellä on myös vittumainen tapa värittää _AINA_ syyttelyään menneillä jutuilla, muistaa ihan outoja asioita ja ottaa mun sanomisia irti asiayhteyksistä ja yhdistelee ja yrittää näin saada mut kuvittelee, että luon "manipulointiketjuja" ja perus ahdistusvitutus, että "oon ollut dominoiva enkä anna hengittää" ja perään selityksiä ja asioiden kääntelyä, kysymyksiin vastataan vastakysymyksillä. Vaikka omasta mielestäni oisin käyttäytynyt ihan päinvastoin, antanut tilaa ja ollut puuttumatta hänen elämäänsä, hän näkee silti asiat AINA niin, että vika on minun. Liioittelee mun sanomisia, suorastaan yrittää valehdella ja hallita mua syyllisyydentunteella. Saattaa suutahtaa kesken mun lauseen, koska ymmärtää sen jotenkin väärin siinä puolessa välissä.
On hänessä hyvätkin puolensa. Rakastan helvetisti sitä ihmistä joka on näiden piirteiden takana. En usko, että hän on tunteeton, osaa olla hellä ja huomioida jos niin haluaa, yleensä se kummallisesti liittyy siihen että hän tarvitsee apua jossain (kokee alemmuudentunnetta siitä, että oon mukamas jotenkin älykkäämpi osapuoli) Hänen empatiansa ei tunnu lähes ikinä aidolta vaan hänen velvollisuudentunteeltaan. Tiedän, että vaatii vähän enemmän seurustella mun kanssa koska oon ajoittain masentunut, mutta nyt vuoden seurustelun jälkeen oon PALJON pahemmassa jamassa kuin vuosi sitten. Kaikkein koukuttavinta on se, että hän lupaa joka kerta uudestaan ja uudestaan kuinka hän ei oikeasti ole semmoinen paha ihminen, eikä hän tiedä mikä häneen aina menee (ahdistuu, suuttuu mun pelkästä olemuksesta) ja annan aina anteeksi. Vähän ajan kuluttua sama ajatusmalli hänen päänsä sisäl tapahtuu aina uudestaan riippumatta aiheesta/tilanteesta.
Luulen tietäväni mitkä mun piirteet ja tavat häntä ärsyttää ja oon parhaani mukaan yrittäny olla provosoitumatta ja itse ärsyttämättä, mutta tilanteet aina jatkuu "huonon päivän" takia niin pitkälle että mulle iskee totaalinen ahdistus, täysin lamaantunut ja apaattinen olo ja se saa hänet raivon partaalle.
http://www.suhdesoppa.fi/narsismi/elatko-narsistin-kanssa/#more-357
Noi kaikki kohdat sopii mun tämänhetkisiin tunteisiin/olotilaan/ajatuksiin/minäkuvaan. Kuvittelenko vain kaiken muistojeni/masennuksen takia? vai onko vika minun vai hänen, mikä mättää? osaisko joku puolueeton kertoa jotain fiksua?
Ville kirjoitti: ”Narsisti voi olla myös hyvä provosoimaan ja kerrankin kun saa sinut ärsyyntymään ja antamaan samalla mitalla takaisin, silloin hän ottaa sinut asian suhteen hampaisiinsa aina kun haluaa muiden silmissä parantaa asemiaan.”
Jep, kuulostaa tutulta. Olen tavannut riidellä ”sivistyneesti”, kunnes törmäsin narsissiin…
Mutta, nyt olen matkalla eteenpäin. Miten ihmissuhteita narsujen iskemien mustelmien jäljiltä luodaan? Miten luotetaan ja uskalletaan rakastaa?
Kauan sitten, joskus n. +10 vuotta sitten eräs psykiatri sanoi että saattaisin sairastaa jonkinlaista narsismia. En oikeastaan tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta kielsin koko ajatuksen siltä seisomalta.. Vuodet kuluivat ja alkoi tuntua pikkuhiljaa että ehkä tämä nainen olikin sitten jollain tavalla oikeassa suhteeni (tuhottuani parikin suhdetta omalla käytökselläni) … En itsekään ole koskaan ymmärtänyt itseäni tai käytöstäni muita kohtaan. Jotenkin mun on vain jotenkin aina oltava ”niskan päällä” asiassa kuin asiassa, suhteessa kuin suhteessa. Haluan jatkuvaa huomiota kaikilta, enkä voi sietää määräilyä tai ylipäätänsä mitään auktoriteettejä. Pyrin hallitsemaan poikaystäviäni iskemällä heidän ”heikkoisiin kohtiin” jos tarve vaatii, ja osaan olla erittäin rakastettava ja suloinen kun sitä haluan.. Lapsuudessa vihasin kaikkea ja kaikkia, eläimiä ja ihmisiä (en säälinyt ketään), mikä on hyvinkin outoa koska perheeni oli minulle erittäin läheinen ja rakastava… Olen vihdoinkin tajunnut nyt hakea apua itselleni :/ Koskaan en ole mitään ongelmaa eläissäni myöntänyt (ongelma on aina ollut mielestäni muissa, ja on vieläkin osittain), mutta yritetään…. En osaa kuitenkaan pyytää anteeksi (ehkä olisi syytä), koska en mielestäni ole siihen velvollinen millään lailla. :/
Pidän muita heikkoina.
Jeps, kaikki kymmen kohtaa osui.
Jouduin eilen kotonani ”kehityskeskusteluun” vaimoni kanssa. Keskustelut eivät ole 10 vuoteen johtaneet mihinkään vaan aina päättyneet minä, minä ja minä muttet koskaan sinä- lopputulemaan. Säälittävää toimintaa itseni puolelta kun en jaksa hoitaa itseäni ulos tästä helvetistä. Töissä saan tehdä isoja päätöksiä mutta kotiin mentyäni muutun kuin 3 vuotiaaksi päätöksen teon suhteen, teen aina väärin.
Luin muutama vuosi sitten kirjan narsismista ja sen mukaan se joka toista narsistiksi luulee voi olla itse suurempi narsisti. Eli nyt elän epätietoisuudessa kärsinkö narsismin uhrin oireista ja olen kaiken hyvän lisäksi itsekin narsisti. Minulla on kaksi loistavaa lasta ja elämänilon pitäisi olla huipussaan mutta en jaksa iloita mistään asiasta. Kohtuullisen synkkää.
Hei!
Luin juuri kirjoituksia täältä ja etenkin Rikkinäisen sydämen teksti oli kuin suoraan minun elämästäni. Olen nyt viikon ajan tutkiskellut aihetta Narsismi ja olen varmistunut siitä että elän sellaisen ihmisen kanssa.
Olen eronnut entisestä miehestäni kolmisen vuotta sitten. Aloin tapailla nykyistä miesystävääni noin kaksi vuotta sitten. Tunsimme ennestään joten ihan uudesta tuttavuudesta ei ollut kyse. Emme ennen olleet paljonkaan tekemisissä joten hänen luonteestaan ei minulla ollut käsitystä. Olin vaan aina pitänyt häntä Miehenä isolla ämmällä. Vertailukohteena varmaan oma reppana alkoholisoitunut aviomies.
Kaikki vaikutti alkuun niin ihanalta. Pikkuhiljaa tutustuttiin ja ihastuttiin ja sitten jo seurusteltiin. Hänen käytöksensä alkoi muuttua noin kolme kuukautta seurustelun aloittamisen jälkeen. Hirveät mustasukkaisuuskohtaukset tultuani minulle rakkaasta harrastuksesta joka vaati joskus sunnuntaisinkin kokoontumisen. Kuulemma kävin halailemassa siellä kaikki miehet. Olin kuitenkin lupautunut projektiin jo edelisenä kesänä. Harrastukseni oli minulle iso henkireikä kaiken erosotkun ja masennuksen keskellä. Ilman sitä ja ystäviä siellä en olisi ikinä selvinnyt kaikesta. En pysty edes kertomaan keväästä ja kesästä jolloin kaikki oikein kärjistyi. Kun siitä selvittiin alkoi puhelimen ja tekstiviestien urkkiminen. Suhteillaan hän sai niitä selvitettyä kenelle olin soitellut, kuka mulle oli soittanut ja kenen kanssa olin tekstaillut. Ylpeyttä äänessään hän sanoi että hänellä on suhteita ja koskaan hän ei kerro lähteitään.
Minulta hän silti vaatii avoimmuutta kaikessa. Päivän aikanana tavatut ihmiset asiat ja jutut pitää aina muistaa kertoa. Kuulen sitten heti oliko taas jotain epäilyttävää toimintaa. Hoitelen suhteita mennen tullen työpäivän aikana kaikkien, varsinkin miesten kanssa. En ole koskaan tykännyt käydä ravintoloissa. Kaksi kertaa ollaan oltu työporukan kanssa syömässä vieläpä työnantajan laskuun. Kauheat kohtaukset molemmista. Keväisen risteilyn jätin väliin. Vakuuttelin itselleni että rahattomuuden takia mutta todellinen syy oli välttää riitaa miesystäväni kanssa.
Minulla on tai paremminkiin oli paljon hyviä ystäviä. Myös miehiä. Olen ollut heidän kanssaan tekemisissä paljon . Nyt mieheni ei voi sietää että kävisin yksin heitä tapaamassa. Pikkuhiljaa olen jättänyt ystävieni tapailemisen ihan minimiin. Parhaan ystäväni kanssa olen kyllä tapaillut salaa. Ihan hirveän mauttomia kommentteja olen saanut niskaani jos esim joku miespuolinen tuttuni moikkaa minulle kaupungilla. Järjestetty juttu.
Lapsiani hän haukkuu läskiperseiksi ja veteliksi laiskoiksi porsaiksi. Syödään vaan ja pelaillaan päivät pitkät. Vaikka emme asu yhdessä hän vahtii talouttani kuin haukka. Saan kuulla kommenteja kun annan joskus lapsille viikkorahaa ja ostan mehua tai jäätelöä. Kuulemma minulla ei ole varaa moiseen. Kaikki karkit ja jäätelöt pitäisi olla palkkaa tehdyistä kotihommista joita kolme teini-ikäistä lastani eivät millään saa tehtyä ainakaan niin että hänelle kelpaa. Kouluun ei voi heittää aamuisin ilman kommentteja siitä että he eivät ole sitä ansainneet. Lapseni eivät pidä lainkaan hänestä enää, alkuun oli toisin. Ovat sen kyllä hänelle ilmoittaneetkin ja olen siitä sitten saanut kaikki kunnian niskoilleni että olen kasvattanut lapseni huonosti. Lapseni ovat hyvin kasvatettuja ja sosiaalisia mutta ärsytettynä antavat takaisin samalla mitalla.
Erään tosi tärkeän ihmissuhteeni olen lopettanut hänen käskystään kokonaan. Minulla oli rakas nuori ystävä. Poika. Enempää taustoja en tässä selitä mutta jos joku ymmärtää niin toisen lapsikin voi olla joskus niin rakas että tuntuu omalta. Tämä kärjistyi siihen että miesystäväni osti rahalla minun sähköpostiviestejäni. En tänä päivänä tiedä miten mutta ne kaikki hänellä on. Niistähän riittää aina riidanaihetta ja kaikki vanhat asiat vedetään joka kerta mukaan oli riidan aihe mikä hyvänsä.
Nykyään riitelemme noin kaksi kolme kertaa viikossa mitä ihmeellisimmistä asioista. Joskus ihan mitättömät asiat saavat järjettömän isot mittasuhteet. Mukaan on tullut pientä nälvimistä ja piikittelyä.
Olen huomannut että kun meillä on eri työvuorot niin nautin olostani suunnattomasti yksin lasteni kanssa. Nytkin olen istunut tässä koneella jonkun tunnin ja lueskellut näitä kirjeitä. Jotenkin pelkään että hän saa nämäkin selville jostain. Sähköpostilla ja Facebookissa hoitelen kuulemma suhteita jatkuvasti hänen seläntakanaan. En käy ollenkaan koneella enää hänen läsnäollessaan edellä mmainitsemani sähköpostijupakan jälkeen ja olen saanut kuulla että nyt suhteet on jo niin salaisia että ne pitää hoidella kun hän ei ole näkemässä.En jaksaisi enää mitään, mutta hän osaa olla myös tosi ihana ja rakastettava ja nytkin mulla on huono omatunto kun kirjoittelen tätä. Aina ajattelen että seuraavan kunnon riidan jälkeen osoitan hänelle ovea vimeisen kerran. En kyllä tiedä mistä saan voimia siihen? Mistä saan voimia ylipäätänsä yhtään mihinkään?
En osaa olla iloinen asioista samalla tavalla kuin ennen. Kaikki pitää miettiä etukäteen ettei hän vaan hermostu ja silti kaikki menee välillä ihan päin helvettiä. En osaa olla oma itseni hänen seurassaan ja jatkuva skarppina olo on todella voimille käyvää. Sanat pitää valita tarkkaan ja teot vielä tarkempaan. Olemme kaikki vapaa-ajat yhdessä. Hän haluaa että kaikki asiat tehdään yhdessä. Siis kaikki. Jos jään kauppareissulle töitten jälkeen niin olen vähintään sopinut tapaamisen jonkun miehen kanssa samalle kertaa.
Ottaa päähän tämä oma tilanne ja se että en näköjään millään pääse siitä eroon.
Huolestuttavaa!
Tälle foorumille uskaltautuvat kirjoittajat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta naisia. En kuitenkaan liene ainoa, jonka vaikea uskoa, että samassa kukumääräisessä suhteessa vain miehet ovat kyseisen taudin kantajia.
Minä luulin olevani mies, työstään aidosti huolehtiva, esimiesasemassa sovitteleva ja tarpeen tullen ”jämerä”, kunnes eräänä kauniina päivänä omilla aivoillaan ajatteleva, rehellinen nuorukainen puki sen sanoiksi ”..mutta vaimosihan onkin teidän perheen MIES!” – Mitäpä siihen yhtäkkiä muuta sanot, kun menet hiljaiseksi ja alat ajatella. Ajattelet monta vuotta, mieleesi putkahtaa vanha laulu ”Jäkäti jäk klaklapklaklaa, suu yhtä mittaa käy…” jonka voisi kastaa narsismiuhrin mottolauluksi.
Sellaisen suhteen väliin saattaa sitten päästä joku toinen, ja sekametelisoppa on oitis valmis. – Ja parasta kaikessa on minulle lahjoitettu kirja ”Varo narsistia”, avioerohakemus, puolisoni muutto pois. mutta nyt jokapäiväinen ruikutus siitä, että tämä alkuperäinen asumuksemme pitäisi myydä ja minun täytyisi muuttaa perässä rouvan luo!
Kysymys kuuluu: Olenko minä narsisti kun haluan itselleni itsekkäästi loppuiäkseni rauhan kohta kuusikymppisenä henkilönä, jota sukupuolen mukaan mieheksi kutsutaan, vai olisko haudalla keveämmät mullat itsensä kieltäneellä pelkurilla?
Hei sinne kaikille mitäpä ajattelette tästä kerron suurimman osan
mitä tässä muistan kaikki alkoi näin olen sellai iloinen , avoin, puhelias , nuori nainen.Eräs ystävätär tutustutti minut mieheeni jolloin aloimme seurustella … tässä 2008 – tähän asti 2010 olemme olleet edelleen yhdessä vaikeuksienkin kautta tapasimme kahvilassa ja ihastuimme toisiimme kaikin puolin sitten tuli rakkaus se oli talvi aikaa josta aika pian menimme kihloihin laivalla hän oli ostanut sormukset molemmat , eikä sittemmin kysynyt mielipidettäni.
Sitten hän sai työ siinä talvi aikaan kanssa samana aikana uusi työ mahdollisuus mutta hän ei tule juttuun vanhempieni kanssa mikä on ikävä puoli ja minua nyttemmin tiuskii minulle ja vei kerran kylään jossa naapurissa oli hänen entinen ja jämähti kylään sinne ja minä sain pitää sitten hänen kaverilleen seuraa ja kaveri oli jo laittanu grillin lämpimäksi.
Nyt hän aina kiukustuu kun kaikki ei menee niin kuin pitäisi sanoi ihan selvästi , että olisi sen Naisen ottanut kuka tutustutti meidät yhteen aikanas. Ja eikös se ole hoikistunutkin minua ei kehu paljon mitään vaikka yritän laihduttaa ja se on rankkaa …
Ja sanon, että en saisi edes sanoa rakas .kun ärsyyntyy jo siitäkin , että sanon sen liian usein olen kiltti nainen ja hän voisi arvostaa sitä . Mitä on löytänyt. Hänen taustat on ikäviä eli lapsuus mistä en nyt mainitse sen enempää . Mutta kumminkin ….
Minua hän ei koskaan vienyt ulos esim tanssimaan kun pidän paljon tanssimisesta ja muidenkin ihmisten näkemisestä eikä olla vain kotona. Niin ja en saisi edes mennä laivallekkaan mustan kipee on minusta liikaa kukaan ei omista liikaa ihmisen pitää saada myös hengittää , mutta ystävät ovat hyvää ryyppyseuraa
niin hän menee aina ystäviensä luo pidemmäks aikaa kun minun kanssa viettää aikaa. Ja nyt sanoi, että minulla on aikaa asuntooni omaan kesään asti sitten hän nostaa kytkintä eli lähtee ja on tosi vie inhottavasti haukkunut enemmän. Kusettajaksi , valehtelijaksi , kaikilla mahdollisilla. En ole koskaan sanonu hälle, että et mene sinne ja sinne vaan annan hänen mennä.
Aika raskasta hänen kanssaan on en ole vielä muuttoa harkinnu hänen luo kun en ole varma olen käyny epävarmaksi ja haukkuu suhdetta paskasuhteeksi kun vanhemmatkaan ei kaikkea hyväksy. Hän on isästäni huudellut sopimattomia kaupungilla josta sain kuulla myöhemmin. En sitten tosiaan tiedä oli ainakin pakko kirjoittaa tänne kun en tiedä mihin kirjoittais suhde on vaakalaudalla nyt.
Kauhee nyrkki heiluminen ja sellainen rähinä meininki on päällä…mutta ei ole minua lyönyt ja jos löis mä en jäis enää siihen …
Yksi mikä oli kaiken huippu sanoo , että ei jaksa mennä mun pillin mukaan enkä ole muutakun ehdottanu , että mentäis joskus syömään ulos sieltä kuuluu ”paska paikka jne ” sitten sanoo joka kerta, että itkemistäkään hän ei ymmärrä ei tosiaan ei siis saisi näyttää tunteitaan.
Hän jopa rähisee parhaiden ystävien kans. SItten yksi eräs vielä lisää on hänen epämääräiset ystävät
mä yritän pitää suhdetta kasassa kaikin voimin joskus tuntuu, että kaikki kaatuu kun ei saada vapaasti olla suhteessa joudumme salassa tapailemaan. Niin ja yksi eräs asia mikä hän vähän väliä sanoo on Hän lähtee kohta hakemaan uutta ellei minulta saa hän lähtee kaverin kanssa sinne ja sinne ..
Onko tuo nyt oikein ?????Kysyn vaan tässä että kaikkea tällaista olen kokenut Mä jo laitoin hänelle viestiä , että Rakas kyllä sanotaan.
Kun suhteessa ollaan Hän ei välitä ajaa ajokorttia millään siitäkin hänen mielestään nalkutan vaan. Vaikka tarkoitan ihan hyvää kannustaa .
että ajais ja sitten sanoi , että hän ei mene koskaan enää työ mikäli työ loppuu hänellä tässä kyllä vastuu pitää ottaa ja olen sen oppinut kaikki tässä. Siis onko kyseessä narsisti vai mikä mies on 37 nyt sitten kysyi, että mennäänkö naimisiin? Ja nyt on peruumassa vihille menoaan jostain syystä
ihan tuntuu , että leikkii minun kanssa vaan vaikka otan tosissani hänen kanssaan Että suurimman osan on pahalla päällä sitten sanoo , että minä olen pahalla olen enemmän hyvällä tuulella joka päivä ollut sitä hän ei voi sietää.
Odotan ja toivon , muista hyvää , arvostan kaikkea tekemistä , en osaa joskus sano ei .. En tiedä mitä enää tekisin en kohta edes uskalla enää soittaa hänelle. Ja se on se kun en tiedä millä päällä hän on ?
tässä oli suurin osa mitä muistin kun kirjoitin tässä ikäviä asioita ja kerran laittoi myös viestin, Että mee **** ****** se tuntu kurjalta että tuonko arvosena hän mua pitää ei asuntojakaan hetkessä saa sekin pittäis ymmärtää tunteeni elävät aikamoista myllerrystä ..
terveisin lasisydän 76 Tsemppiä muillekkin
Olen todella helpottunut kun löysin narsismista käsittelevän kirjoituksen. Koska olen todella nyt vasta ymmärtänyt elämän tilanteeni mikä se on, olen ollut aviossa kohta 36v. sairaan ihmisen kanssa. Olen uskonut pitkälti siihen, että olen itse kaikkeen syyllinen tein mitä tein ja kaikki se jännitys, pelko, ahdistus eivät olekaan itseni aiheutettu vaan olen narsimmin puoliso.Kuinka paljon tuskaa ja vääriä olettemuksia onkaan mahtunut tähän elämään, jota olen saanut kokea ja kestää.Nyt on todella pakko irrottautua tästä oravanpyörästä, jonka jälkeen saan vasta rauhan sielulleni ja pystyn elämään normaalia ihmiselle kuuluvaa arvokasta elämää.Minulla on vielä tosi paljon annettavaa muille ja saan sen myötä kokea itseni tärkeäksi ja rakastettavksi ihmiseksi josta olen vuosia unelmoinutkin kaiken tämän ahdistuksen keskellä. Toivoisin että kaikki lähtee ketään loukkaamatta ja satuttamatta onnellisesti etenemään ja olisin vielä onnellinen ihminen.
t: mummeli vuosimallia 49
Lukekaa tämä ja kertokaa mielipiteenne! PYYDÄN!
Luin joitakin kirjoituksia näiltä sivuilta ja ajattelin yrittää selvittää tilannettani muiden, samasta asiasta kärsivien avulla. Suomeksi sanottuna pyydän siis apua / neuvoja mitä tehdä ja miten asiani ovat.
Lyhyesti tarinani on seuraava:
Olemme molemmat toista kertaa aviossa. Molemmilla on lapsia edellisestä, nyt jo aikuisia.
Tapasimme kun olimme molemmat eronneita, rakastuimme ja kaikki meni nopeasti ja hienosti. Elämä eteenpäin vaikutti kaikella tapaa onnelliselta.
Kun tähän lisää että emme harrasta ryyppäämistä, emme ole väkivaltaisia, taloudellisesti olemme hyvin toimeentulevia, velattomia ja rehellisiä niin kaikki oli tosi hyvin.
Alkuun teimme kaikenlaista ja molempien toivomusten mukaan. Matkusteltiin, pyöräiltiin, hiihdettiin, vain käveltiin, käytiin vesillä veneelläni (jossa voi hyvin myös yöpyä vaikka pakkasella).
Laitoin joskus ruokaa, ( en ole kokki emmekä syö mitenkään paljoa). Siivosin, osallistuin kaikkeen. Mukaan lukien puutarhan istutuksiin ym.
Mutta sitten aloin vähitellen ihmetellä. Tekemiseni ei kelvannut. Vaimoni tuli aina neuvomaan, älä tee noin, ei sitä noin tehdä. Anna minä teen. Hän korjaili tekemisiäni. Asiaan kuuluu että minä en saanut neuvoa mistään häntä, vaikka olisi ollut asia jota hän ei osaa. Hän ei halunnut ottaa vastaan mitään neuvoja. Näistä seurasi aina “pahastuminen” hänelle tuli ikään kuin mielipaha.
Lopetin sitten vähitellen ruoan laiton, leipomisen ja vähän kaiken muunkin. Minulle jäi vain talon rakentaminen ja remontit sekä auto ja työni. Teen työtäni kotona yhdessä itseltämme vuokraamassani huoneessa jolla rahoitamme asumisemme.
Kun lähdimme pyöräilemään tai minne tahansa, suunnan ja vauhdin määräsi aina hän. Jos halusin mennä jonnekin päin, ei se käynyt, aivan sama minne, hän meni aina toiseen suuntaan. Minulle jäi joko seurata tai mennä muita teitä. Kun muutaman kerran menin “omia” teitäni, sain sitten kuulla että “minne sinä hävisit, eikö seurani kelpaa?” Näin loppuivat pyörälenkit ja hiihtäminen ja kaikki muu. Hän tykkää tanssia, kuten myös itse. Alkuun kävimme joskus mutta se loppui oikeastaan siihen että minä en lähtenyt, vaikkakin minusta tuntuu että hän halusi että en lähde. En lähtenyt siksi, että sain koko ajan kuulla että älä tee noin, älä mene noin, liian lujaa tai hiljaa j.n.e. Sanoin tästä että Åke Blomqvistin mukaan tanssi on ainoa paikka jossa mies on joka vie. Vaikutti että hän ei ymmärtänyt tätä. Mitään varsinaista kommenttia ei tullut. Mutta tansseissa käynti jäi.
Yhteisiä tuttuja meille ei ole siunaantunut. Olen tavannut joitain hänen aikaisempia tuttujaan, mutta joidenkin kanssa hän on katkaissut välinsä aivan käsittämättömistä syistä. Ja loput hän pitää ikään kuin loitolla. Esittelin hänelle muutaman tuttuni mutta jokaisen kohdalla sain häneltä kommentin että “en tykkää”. Se siitä.
Olemme nyt olleet yhdessä noin neljätoista vuotta ja elämästä on tullut yhtä helvettiä. Olen lähinnä elävänä haudattu. Olen ajatellut, tuskin toteutan, itseni lopettamista.
Minulta on viety kaikki muu paitsi työ. Ja jos yritän jotain vapaa-ajallani, alkavat vihjailevat kysymykset ja kommentit.
Kuvaavaa on, että jo suhteemme alussa hän teki selväksi että hän ei halua kertoa tekemisistään kenellekään. Itse olen taas aina kertonut omat tekemiseni ja menemiseni etukäteen. Se ei ole minua haitannut. Tilanne on vain se, että jos en jotain kerro hyvin tarkkaan, ja jos mahdollista, ota häntä mukaan, niin “salailen” jotain. Jos uskalsin edes nätisti kysyä minne hän menee tai missä kävi, niin vastaus oli julma “mikä kuulustelu tämä on?”. Niinpä jätin kaikki kyselyt silleen.
Itse olen luottanut häneen täysin enkä hevin usko että hänellä olisi ollut mitään. En ole edes epäillyt näiden vuosien aikana. Toisaalta ajattelen että jos joku on mennäkseen, niin se kyllä menee. Ei ihmistä voi estää kyttäämällä ja vaatimalla tilittämään menemisiään.
Nyt olen sitten jättänyt kertomatta ennakkoon mitä teen ja tulos on juuri odotettu. Olen sanonut hänelle miksi niin teen ja siitäkös riemu syntyi.
Seksuaalisesti kaikki meni todella upeasti yli kymmenen vuotta. Mutta vähitellen se meni sellaiseksi että kaikki tehtiin niin kuin hän halusi ja silloin kuin hän halusi. Sopeuduin siihen koska en ole niitä jotka “vaativat”. Jos ei vapaaehtoisesti ja omasta halusta niin ei sitten.
Sitten se alkoi mennä niin että hän luki illalla ja sitten nukahti. Jos yritin lähestyä niin hän oli jo niin uninen ja sopersi vain että “olen väsynyt, ethän ole vihainen?” No mitäpä siinä, käänsin kylkeä ja yritin nukkua.
Nyt on mennyt jo yli puoli vuotta selibaatissa. Hän on alkanut vaatia ja vihjailee että “missä sinä käyt?”. Asumme ja elämme kaiket päivät yhdessä. Minulla ei edes ole fyysisiä mahdollisuuksia.
Sain viime kesän alussa infarktin ja kaikki oli hyvin pari viikkoa kunnes toivuin. Sain kuulla että älä sitten yritä ratsastaa tuolla infarktilla. No en ole tehnyt sitä.
Narsistin oireet sopivat muutoin mielestäni varsin hyvin hänen käytökseensä: Hän osaa olla todella viehättävä ja kiltti kun niin haluaa. Mutta toisaalta kukaan muu ei osaa mitään eikä tiedä mitään. Jos hän ei tiedä tai ei ole ymmärtänyt, ei häntä saa neuvoa.
Olen yrittänyt vuosien varrella sanoa hänelle että älä tee minulle noin mutta ilman mitään vaikutusta. Hän ei kerta kaikkiaan usko tehneensä mitään väärin. Kaikki on aina vain väärinkäsityksiä.
Olen niin maassa että en tiedä mitä tekisin Tai miten. Itse en tapaa korottaa ääntäni, en edes silloin kun olen tosissani vaan sanon nätisti enkä käytä “kovia” sanoja. Sillä ei ole mitään vaikutusta.
Kuvaavaa on esimerkiksi, että kun olemme eri huoneissa, välimatka ehkä 15 m, jossain soi ehkä radio, toinen tai molemmat kirjoittaa PC:llä, mahdollisesti tulostin tulostaa, niin hän sanoo minulle jotain omalta paikaltaan korottamatta ääntään. Kuulen ehkä vain että hän sanoo jotain mutta minulla ei ole hajuakaan mitä eli sanoista en saa selvää. Huudan hänelle että en kuule, huuda lujempaa. Vastaus on että et haluakaan kuulla tai jotain vastaavaa.. Itse teen, jos minulla on asiaa hänelle, niin että menen luoksensa ja sanon asiani vieressä.
Kaikesta, aivan kaikesta tulee täysi sota jos vain uskallan olla eri mieltä hänen kanssaan.
En jaksa tätä enää. Olenko hullu vai itse narsisti vai mitä? Mitä teen? Meillä on jo sen verran ikää että en haluasi katkaista liittoamme. Jo siksikin että hän on todella upea ihminen kaikilta osin muutoin.
Tähän saakka kirjoitettu on kirjoitettu kesällä -08.
Tilanne nyt, joulun 08 jälkeen on vain pahempi.
Meillä ei ole puheyhteyttä. Sanon mitä tahansa niin seuraus on riita jollain tavalla. Hän ei puhu mitään, ei tee mitään. Jos kysyn jotain, saan yksitavuisen vastauksen, jos en kuule ja uskallan toistaa kysymyksen, niin vastaus on joko että ”se meni jo” tai sitten tiuskaisu että ”etkö kuule?”
Päivät ovat sitä että aamulla ylös 6-8 aikaan, kahvit, hiljaisuutta ja PC:tä. Kahvit puolenpäivän aikaan, sitten hiljaisuutta ja tai torkut, nekin tätä nykyä eri aikaan mutta vielä samassa sängyssä. Sitten PC:tä, hiljaisuutta ja pikkuhiljaa TV:tä. Loppuilta TV:tä ja sitten nukkumaan hiljaisuuden vallitessa. Itse en nuku kunnolla vaan enemmänkin kuivaitken.
Jos yritän ottaa ongelmat puheeksi tulee vain että taasko sinä alat riitelemään.
Tätä on nyt jatkunut toista kuukautta. Pahin alkoi pari viikkoa Kiinan matkan jälkeen.
Tätä samaa ja pahempaa on nyt jatkunut aina tänne, kesäkuu -10, saakka.
En jaksa enää. Teen jotain.
Hei,
Kuulostaa jotenkin tutulta, itse olen oman naiseni muovaama tuote,
kaiken on oltava hänen määräämällä tavalla. Suhteemme alussa minulle kerrottiin mm. että hänet on kasvatettu hyvin ja hänellä on hyvät suhteet
vanhempiinsa jne.., ei niin kuin sinulla (minulla) juoppo isä.
Kuitenkin tapahtui jotain kummallista, baarissa ollessamme ohi kävellyttä
miestä katseltuaan hän tokaisi:”pääsispä koittamaan”. Myös flirtti jopa
suutelu”ns” miesystävien kanssa normaalia, sitä perusteltiin tyttöystävien
kanssa minulle mm. tämähän on monissa kulttuureissa oikein tapana.
Kun suutuin näistä olin kuulema mustasukkainen, sairas, hänen mykkäkouluunsa tutustuin tässä vaiheessa. Nainen oli 20v tuolloin, kaunis kuin mikä. Tämä ns. monikulttuurinen tapa loppui onneksi nopeasti. Koskaan ei ole kuulunut sanaa anteeksi.
Muutettiin yhteen;”On hyvä kun muutetaan yhteen niin pääsen v……maan
sulle oikein kunnolla”. Koko asunto hänen hallussaan. Pyysin kavereita
kylään, yksi sanoi;”saunanlauteiden allako olemme sitten piilossa”.
Ystäväni etääntyivät, no muut seurustelivat ja suunnittelivat tulevaisuutta.
Tekivät lapsia, taloja, jne..Minä tyhmä lopetin harrastuksenikin naisen
takia! Tuolloin elettiin -90 luvun alkua. Nykyaikaan, olemme muuttaneet,
sama nainen edelleen, jonkinlainen irtiotto suhteesta on alkanut,
palasin harrastuksiini, ostin elämäni ensimmäisen huonekalun,
Ihmettelen ajan kulun nopeutta, sitä keljuilun ja syyllisyyden suurta määrää mitä olen saanut kestää, elämä olisi voinut mennä paremmin,
minä olen muuttunut mutta nainen ei. Elämme erillään omassa talossa,
tämän pitkän ja vaikean suhteen lopettaminen on silti hirveää, olen elänyt narsistin kanssa joka on loukannut minua henkisesti sekä
fyysisesti monin eri tavoin.(Yli 100 tapaa). Olen hakenut apua monesti ja
saanut sitä ammattilaisilta.
Voihan p****** että sitä pitääkin olla tyhmä, kun itse olen asunut narsistin kanssa jo yli 6 vuotta, kaksi eroa takana, kummallakin kerralla tyttöystäväni vaan sanoi yks kaks kylmästi että ”ei tästä mitään tule” ja nyt on vuorossa kolmas ero, aina olen kiltisti palannut tämän jääpuikon syliin kun hän sitä on pyytänyt…
viimesen vuoden aikana hän ei ole edes puhunut minulle normaalisti, aina joka lauseessa on painostava tai käskevä äänen sävy, jatkuvaan hän myös valittaa etten huomio/osiota hellyyttä häntä kohtaan enkä tuo hänelle lahjoja…häneltä itseltään en ole saanut edes halausta vuosikausiin, rakkauden tunnustusta sitäkin vähemmän…
tyttöystäväni mieli suhteestamme muuttuu jatkuvaan, 2kk sitten kävimme hakemassa pankista lainaa yhteisen kodinostoon (onneksi ei keretty ostaa) ja nyt hänen mielestään tämä suhde ei taas toimi…
Jospa tästä jo lopultakin pääsis irti!
Päädyin tänne sivuille etsiessäni tietoa narsismista. Olen käynyt 10 vuoden enemmän ja vähemmän erilaisten asiantuntijoiden kanssa juttelemassa ja vasta nyt tavallaan uskallan sanoa sen ääneen: elän narsistin kanssa. Apua! Olin hyvin nuori tutustuessani tähän mieheen. Muistan hänen kirjoituksensa eräässä viestissä: ”Olenko mä vähän liian hyvää ollakseni totta?” Voi, kunpa hälytyskellot olisivat silloin soineet! Mutta, minähän olin nuori, lähes vasta naiseuden kynnyksellä, niin tietysti tuollainen hurmaava, charmantti, sosiaalinen, komea mies, joka osoitti huomotaan minulle… jalat meni alta. Myöhemmin sitten paljastui kaikenlaista sellaista mikä vei pohjan pois omalta jaksamiseltani. Muita naistuttuja (jopa sellainen ex-tyttöystävä, joka tuli yhteiseen kotiimme yöksi! >> mieheni sanoo, ettei hän halua polttaa siltoja keneenkään.), mieheni vietti aikaa chatpalstalla ja puhelimitsekin ”auttaessaan” erästä naista tämän parisuhteessa. Outoa? Lapsiakin meille syntyi. He tuovat minulle sitä onnea, jota ilman en varmasti jaksaisi elää. Miehelläni on ollut lukuisia yrityksiä, joihin hänen rahansa menevät. Viime aikoina on ollut sellainen tilanne, että minun vastuullani on kaikki: lasten hoito, asumisen maksut, ruoka, vaatetus.. rahani eivät riitä yksin! Mies sanoo vain: Koita pärjätä ja lähtee businekseensa. Haen työtä, minulla on hyvä koulutus, mutta työtä ei vain ole vielä löytynyt. Mies ja myös miehen suku ovat sitä mieltä, että minä olen se hullu osapuoli. Kaikessa kauheimmassa ahdistuksessani olen myös viillellyt itseäni, jotta henkinen tuska edes jotenkin helpottuisi. Tästä olen viime aikoina (joka terapian, lääkkeiden, elämänkokemuksen tai näiden yhdistelmän avulla) päässyt eroon. Toivoakseni lopullisesti. Muistan kuinka eräänä kesänä olimme mieheni äidin luona ja minulle ja miehelleni tuli riitaa. (Olin TAAS kerran maksanut miehen nimellä olleen laskun ja hän oli luvannut maksaa rahan minulle takaisin omiin tarpeisiini). Mieheni ja hänen äitinsä (anoppini siis) alkoivat haukkua, sättiä ym. kamalaa ja en kestänyt sitä. Puhuin OMASSA PUHELIMESSANI äidilleni, koska tuntui siltä, että hajoan, jos en puhu jonkun kanssa. Anoppini tuli repimään puhelimeni käsistäni ja antoi sen miehelleni, JOKA RIKKOI SEN 🙁 Tämän jälkeenkin hän on pari kertaa uhkaillut, että ”taasko pitää rikkoa se saatanan puhelin.” Mieheni on ostanut velaksi ison auton (>> siksi, koska ”eihän se entinen teille kelvannut”) TAAS syyllistetään minua ja nyt jo oikeastaan lapsiammekin. Aina jos jokin business menee vikaan, syy ON AINA MUISSA, ei koskaan hänessä itsessään. Ja voi kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sekä mieheni että anopin suusta: ”Mene hoitoon!” No, olenhan mennytkin. Käyn psykologin vastaanotolla, josta on minulle apua. Joudun elämään tällaista elämää, koska minua pelottaa. Mieheni uhkaisi kuitenkin viedä lapseni ja saisi kaikki tuomarit yms. puolelleen, hän osaa kuulkaa esiintyä! Minkä näyttelijän onkaan tämä maa menettänyt… Ei tämä kyllä minua kohtaan oikein ole, että MINÄ olen se, joka joutuu syömään mieliala-, ahdistus- ja nukahtamislääkkeitä. Muuten en jaksaisi tätä elämää enkä saisi edes nukuttua. Tuntuu, että mies ei pysty yhtään ajattelemaan miltä minusta (tai muista) ihmisistä tuntuu jokin asia. Jos minulla on jokin tunne, niin se on aina ”minun ongelmani.” Olen todella niin uupunut tähän, että huolimatta terapiakäynneistäni, lääkkeistä… en jaksa enää pitkään enkä tiedä mitä teen. Uskon Jumalaan, enkä voi käsittää, mitä Hän haluaisi minun tekevän. Miksi minun pitää kärsiä. Mitä minun pitää tehdä? Ai niin, mieheni ja anopin mielestä en ole oikea uskovainen, koska huudan ja suutun yms… Niinpä niin, en tietenkään. Mieheni ei myöskään hyväksy erästä ystävääni emmekä me juuri yhteyttä pidäkään. Olen niin voimaton. Odotan kai ihmettä joka pelastaisi elämäni, vaikka tiedän että omissa käsissäni elämä on, mutta niin voimaton olen.
Kiitos etukäteen kaikille jotka jaksaa tämän lukea.
Olen 26-vuotias nainen, 6- ja 3 vuotiaiden tyttöjen äiti.
Ollaan mieheni kanssa tunnettu likemmäs 15 vuotta ja siitä ajasta oltu yhdessä 5 ja ½ vuotta. Ja pian 4 vuotta naimisissa. Esikoiseni ei ole nykyisen mieheni lapsi. Vaan hän on syntynyt entisestä avioliitostani. Kaikki tuntui olevan hyvin siihen saakka kunnes menimme naimisiin ja pappi sanoi aamen. Noin 4kuukautta häistämme aloin odottamaan nuorempaa lastani. Mieheni muuttui raskauteni edetessä ja luulin sen olevan vain hämmennystä siitä että hänestä on tulossa isä. Mutta ei, vauvan syntymän jälkeen (251107) tasan vuosi avioitumisemme jälkeen hän muuttui. Hän omistautui työlleen ja pienelle vauvalle. Minua hän ei nähnyt, minä olin aina syypää kaikkeen. Myöskin esikoiseni sai kokea sen ettei ”isää” enää kiinnostanut. Kun vauvamme oli 2kk valitsimme kummeiksi isoveljeni, hänen avovaimonsa ja yhteisen ystävämme (miespuolinen). Hänestä tuli minulle todella luotettava ystävä. Hänelle saatoin kertoa kaiken ja hän kuunteli. Ensimmäisen kerran naimisiin menomme jälkeen tunsin että joku oikeasti arvostaa minua ihmisenä ja se joku myös kuunteli minua. Lähennyimme todella paljon ystävinä, josta mieheni sai aivan mahtipontaaliset raivarit, eihän minulla saanut olla ketään ystävää, enhän minä saanut puhua meidän asioistamme kenellekkään. Mieheni soitti yhteiselle ystävällemme ja teki minullekkin hyvin selväksi etten enää koskaan saa tavata häntä. Niinpä menetin ystävän.
Halusin olla naimisissa ja että minulla olisi perhe. Eräs ilta aloimme keskustella asioista ja kerroin hänelle tuntemuksistani ja siitä että haluan erota. Lapset eivät ansaitse kaltoinkohtelua eikä turhaa komentelua asioista mistä ei olisi välttämättä tarvinnut edes komentaa, eivätkä he varsinkaan esikoiseni ansainnut kuunnella kahden aikuisen riitelyä joka päivä. Mieheni puhui minut jatkamaan suhdettamme ja niin jatkoin.
Nyt tilanne on tämä:
Aloitin opiskelut vuonna 2009 ja tarkoituksena on valmistua 2011 lähihoitajaksi. Mieheni ei arvosta minua ei ihmisenä, ei äitinä eikä tulevana hoitajana. Hänen ammattinsa on paras ja sitä ei mikään muuksi muuta (rekkakuski). Viimeisen neljän vuoden aikana hän on muuttunut vain pahempaan suuntaan. Jossain vaiheessa jopa ajattelin että minä kuvittelen kaiken. Kunnes eräs uusi ystävä (nainen) tuli elämääni, ehti kulkea samaa matkaa kuukauden verran kunnes eräänä iltana sanoi että minun tarvitsee laskea kulissit alas ja puhua asioista. Mieheni oli sanonut jo aikaisemmin minulle että minä en saa puhua kenellekkään meidän asioista, minä en saa käydä kavereideni (joita minulla on enää muutama) kanssa kahvilla,en viikolla enkä myöskään viikonloopuisin, en ilman häntä. HÄn saa kyllä tehdä ja käydä. Ei se kuulemma kuulu minulle. Hän on erittäin mustasukkainen joten minulla ei saisi olla miespuolisia kavereita ollenkaan. En juuri uskalla sanoa hänelle mitään vastaan, koska pelkään mikä hänen reaktionsa on. Hän saattaa huutaa, haukkua ja paiskoa tavaroita ja sitten kaikki onkin minun vikani. Hän saattaa huutaa lasten aikana minä lähden, minä eroan enkä tule takaisin, mutta koskaan hän ei niin tee. Nyt olen tarttunut ja sanonut että hän ei lasten aikana huuda, eikä kiroile eikä myöskään komenna turhasta. Ja tämänkin hän tekee vain isomman kohdalla. Hän jopa tutkii puhelimeni ja lukee päiväkirjani, hän saattaa soittaa 8 kertaa päivässä. Minä joudun pyytämään häneltä lupaa siihen että saanko käydä hänen tilillään nostamassa rahaa, mikäli minulla ei itselläni ole. Opiskelija kun olen, ovat tuloni myös pienet, silti joka kuukausi joudun tekemään hänelle tiliä mihin rahani menevät vaikka suurin osa menee laskuihin ja ruokaan. minä en myöskään saa sanoa hänelle pahasti. Nyt yhteisellä lomareissulla huomasin kaiken ja avasin silmäni kun puhuin erään ystäväni kanssa. Oloni on niin ahdistunut, kaltoinkohdeltu ja olen niin väsynyt tähän tilanteeseen enkä todellakaan tiedä enää miten jatkaa eteenpäin. Ja kun minua ei kiinnosta enkä jaksa enää makuuhuoneessa mitään on syy aina selvä: minä petän. Perhelääkärimme sanoi minulle että näkee miehessäni todella paljon narsistisia käytösoireita ja mieheni olisi mentävä lääkärille. Kun kerroin miehelleni hän sanoi että ei minussa mitään vikaa ole vaan sinussa se vika on, ja kuinka kamala ihmimen olen kun en hänen puoliaan pidä. En tiedä enää… olen loppu… Erotako vai ei? Tässä oli vain pieni pala elämääni ja pieni pala hänen käytöksestään.
Kiitos kaikille ketkä tämän lukivat
Hei Roy ja medborgare
Medborgaren juttu oli kuin omaelämänkertaani..tosin molemmilla toinen pitempiaikainen suhde ja vasta 5. yhteinen vuosi meneillään. Tilanne 2. vuoden jälkeen pahennut koko ajan. Jokaisen riidan jälkeen tunne on,että minä olen se ongelmatapaus.Mutta miksi sitten kun mies on työssä..tai muuten poissa ..oloni on rento..lasten kanssa mukavaa..rauhallista. Ongelma on etten pääse irti..olen monesti yrittänyt..voimat ei riitä.
Hei
Auttakaa kuka vaan voi .Miten pääsen eroo suhteesta narsistisen miehen kanssa.Olemme olleet yhdessä n. 3 vuotta.Itse olen leski ja hänellä takana avosuhde.Olemme jo keski-ikäisiä.En olisi koskaan uskonut,että minulle käy näin.Mielestäni olen vahva ihminen.Mutta,mutta nyt on kyllä viety kaikki voimat ja itsekunnioitus.
Aavistelin jo ajat sitten,että kaikki ei ole ”normaalia”.Esim.hän suuttuu jos lämmitän saunan itsekseni (meillä on onneksi omat kodit),että ei kelpaa hänen seura ym. siitä sitten lähtee kaikki mahdolliset riidan aiheet liikkeelle(minä yritän kaikin tavoin vaan myötäillä,mutta sekään ei ole hyvä).Toinen esimerkki,hän suuttuu aivan olemattomista asioista,että saan nykyään olla kielikeskellä suuta,etten vaan sano väärää sanaa.Ja se suuttuminen,se ei tapahdu heti,vaan tuntien jopa päivien päästä,jolloinka olen aivan äimänkäkenä ensin ,että mitä,mitä.Esimerkkejä olisi muitakin läjäpäin,mutta tärkein kysymys,miten pääsen eroon hänestä.Viimeksi tänään olen jälleen kerran ilmoittanut hänelle,että en jatka tätä suhdetta enää.Mutta hän ei anna periksi,uhkaa vaikka millä (vielä pysynyt siinä,että itselleen aikoo jotakin)mutta nyt minua alkaa kohta pelottamaan,koska asun aika ”korvessa”,jonne esim.poliisin tulo kestää.Mitä teen ???
Elin 11v narsistin kanssa ja meillä on 2 lasta(2 ja 9v). Olin kai aina jotekin tiennyt ja moni minulle sanonut, millaisen ihmisen kanssa elin, en vain halunnut uskoa. 3kk sitten tuli seinä vastaan ja lähdin lasten kanssa velipojan mökille ja siitä kaikki alkoi. Asuttiin 1,5kk turva-asunnossa ja kotiin päästiin kun mies oli lähtenyt, siinä ajassa tapahtui vaikka mitä. Säästin miehen monelta syytteiltä lasten takia, mutta ehkä vaan olisi tarvinnut toimia. Nyt tuntuu että pahemmaksi menee. Häiriköinti on jokapäiväistä. 3kk ja n. 1000 tekstaria ja puhelinsoitot päälle, lasten kautta kiusaaminen, syyllistämiset minua ja tytärtämme kohtaan, rakkauden tunnustukset, uhkaukset viranomaisilla, vainiharhaisuutta, tenttaukset tytöltä mahd. uudesta miehestä ja paljon paljon muuta. niin paljon kaikkee kun ei jaksa ees kirjoittaa, mutta kohtalotoverit tietää mitä kaikkea voi narsistilta odottaa nyt ja tulevaisuudessa. Pelkään lasten puolesta ja tietty itseni. Edes lastensuojelu ei ota tarpeeksi tosissaan vaan jankkaa kyllä se siitä kun aikaa kuluu, no ei prkl muutu ku hullummaksi. Olen päättänyt tehdä rikosilmoituksen häiriköinnistä ja hakea lähestymiskiellon ja mahd. yksinhuoltjuuden, tuli mitä tuli. se on ainoa keino pitää mies edes vähän loitolla vaikka tuskin nekään autuaaksi tekee, mutta jää nähtäväksi. Ja tiedän ettei tää tästä rauhoitu ennenku miehellä on metri multaa poskenpäällä…voimia ja uskoa parempaan huomiseen, vaikka miten vaikealta voi tuntua, kaikille kohtalotovereille. Uskaltakaa hakea apua ja irtautua, muuten teillä ei ole mahdollisuutta omaan elämään..kaikki sen puolesta koska ihmisellä on vain se yksi elämä!!!
mmm….. hirveää lukea noita juttuja narsismin uhreista…… en ole varma mutta luulen itsekkin joutuneeni narsismin uhriksi…..olen vielä todella nuori ja yksi perheenjäseeneni on uhkaavasti narsistimainen. en oikein osaa pukea tätä tunnetta sanoiksi mutta voitte vain kuvitella miltä tuntuu joutua narsismin uhriksi näin ”pienenä”..! en voi uskoa miten en aiemmin ole huomannut sitä mutta nyt kun asiasta on mainittu …kaikki oireet täsmäävät 🙁 tuntuu että olisin yksin vaikka arjessa minulla on paljon ystäviä ja melkein kaikki on hyvin…mutta kun tulen kotiin se ”alkaa” KAIKESTA syytetään muita, aina ruetaan riitaa kehittelemään ja mitään ei voi myöntää……ei edes sitä että on pettänyt luottamuksen ja muutakin….vaikka niinsanotusti kiinni on jäänytkin….arkeni vaikuttaa ulospäin hyvältä ja iloiselta mutta kun en vain voi näyttää oikeita tunteitani….niinsanotusti esitän iloista mutta oikeasti olen masennuksen partaalla….. terapia tai muu psykiatri ei tunnu minun jutulta joten tutkiessani narsismia päädyin tälle sivulle…. mietin pitkään uskallanko kirjoitta…onko se turvallista mutta niin…… ja sitten kun joudutaan valehtelemaan papereihin että kotiolot ovat hyvin koska ei haluta tunnustaa ongelmaa koska kaikki ei todellakaan ole hyvin ! olo on niinkuin hän olisi korvannut minut omalla kaverillaan….. ja että minä olisin vain välikäsi asioihin… tuntuu kuin en saisi päättää edes omista asioistani itse vaan jos mielipiteeni on eri kuin hänen hän ”loukkaantuu” ja joudun sitten itse olemaan samaa mieltä hänen kanssaan ettei hän luokkaannu…. en myöskään osaa enää sanoa EI mihinkään mitä hän pyytää…… kaikki sanovat että narsistia pitäisi paeta mutta eikö muka ole mitään muuta vaihtoehtoa ….eikö narsistin kanssa voi elää?
Minä keräsin tavarani ja lapset ja lähdin. Minulta on viety kaikki – itsetuntoni, mielenterveys, elämänhalu. Jaksoin 20 vuotta…asiat pahenivat kun lapset kasvoivat. Kukaan ei käy kylässä, vahvat peroonat hän tuomitsee ja herkemmät ovat ihania mutta juovat tai ovat huonossa duunissa jne. Pelkäsinjo nukkua, tulla töistä, jokaisen piti aavistella mielialaa mikä miehellä olisi. Raivo ja huutaminen saattoi olla kiinni siitä että lasi oli jäänyt pöydälle. Ilmoitin kaikille muuttopäiväni, ystäviä riensi apuun, mieheni ei edesuskonut etä olin todella lähtenyt. Mutta nyt on oma pieni koti, ahdisti aluksi sitten itkin – teinkö oikein??? Lähdöstä on 4 vkoa, olen kodinrikkoja, olisi kuulema pitänyt miettiä asioita ennen kuin tein lapset hänen kanssaan eikä nyt kesken kaiken lähteä. Minulla ei ole enää hänelle sanoja, rukoilen voimaa selvitä ja minähän selviän. Masennus ja lääkitys on, terapia on…miksi ajoit minut tähän hulluuteen??? Siksi ajavat koska olemme kilttejä ihmisiä…säälimmekin heitä…Paljon jaksamista kaikille uhreille, älä anna jatkua tilanteen jos et itse voi hyvin. Elämme täällä vain kerran.
Tajusin nyt, n. 10 kk seurustelun jälkeen että mieheni on narsisti. Olen jo pitkään ihmetellyt jatkuvaa riittämättömyyden tunnettani ja tuntenut olevani huono tyttöystävä. Alussa mies hurmasi minut olemalla todella romanttinen, ylistämällä minua yms. Mutta nyt on toisin, koen etten ole oikeasti rakastettu, mies huomauttelee jatkuvasti puutteistani eikä välitä siitä miltä minusta tuntuu, vaan suuttuu ja loukkaantuu jos yritän sanoa mitä hän voisi tehdä toisin. Häneltä puuttuu myös täysin empatiakyky. Sain paniikkikohtauksen joka oli hälyttävä merkki siitä mitä suhde tekee minulle.
Olen 20vuotias nuorukainen, viimeaikoina olen riidellyt paljon seurustelukumppanini kanssa, mieleeni putkahti tällä viikolla ajatus siitä että seurustelukumppanini saattaa olla narsisti, nyt asiasta luettuani olen siitä lähes 100% varma, hän aloitti viime viikonloppuna riidan jossa hän laittoi oman mokansa täysin minun syykseni jonka jälkeen huusi minulle loukkauksia jollaisia en olisi ikinä voinut kuvitellakkaan kuulevani kenenkään lähimmäiseni, saatika sitten seurustelukumppanini suusta.
Hän kertoi haluavansa sopia mutta ei ole suostunut järkevää keskusteluun aiheesta, sen sijaan hän on torjunut kaikki keskustelu-yritykseni tehden siitä vaan lisää riitaa, hän myös jatkuvasti koittaa asettua uhrin asemaan ja vähättelee tekoaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Hän myös jatkuvasti manipuloi muita ihmisiä eikä ota minua lainkaan huomioon, kun eteeni tulivat nuo ylläolevat hälytysmerkit niin tajusin vasta missä tilanteessa todella olen, nimittäin nuo kaikki merkit sopivat minuun.. jokaisen kohdan jokainen sana, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä.
Epäilen että isäni on narsisti. Asun vanhempieni kanssa maatilalla jonka hoitamisessa heitä autan. Tykkään olla täällä, mutta ongelma on isäni.
Hän on hyvin itsekeskeinen ja kylmä ihminen, aina vaan ylistää itseään ja haukkuu minua ja äitiäni. Minulla ei saisi olla mitään omaa, en saisi käydä töissä, seurustella, käydä missään paitsi kaupassa ja hoitaa välttämättömät asiat.
Joskus erehdyin puhumaan haaveestani saada perhe ja kun hän tekee riidan jostakin hän vetää siihen myös hiljaisuuteni, joka johtuu tästä elämäntilanteesta.Ja väittää että olen hiljainen koska mulla on pakkomielle saada perhe. Kai hän pelkää että löydän jonkun eikä kaikki aikani kulu hänen kanssaan.
Jos minulla on paha mieli ja puhun siitä hänelle hän syyllistää mua siitä ja tekee aina itsestään sen uhrin. Ja kun puhun ettei hän ota muita huomioon, hän väittää ottavansa ja että hänessä ei ole mitään vikaa. Minä olen se viallinen jonka pitäisi mennä lääkäriin.
Olen monesti ihmetellyt miten joku ihminen voi olla niin kylmä muita ihmisiä kohtaan. En nyt vuoteen ole ollut töissä, mutta aina kun sain työkkärin kautta harjoittelupaikan niin tiesin että siitä tulee hirveä sota hänen kanssaan. Hänen mielestään en saa käydä töissä vaan minun pitää olla heidän kanssaan tässä tilalla apuna kokopäiväisesti eikä töiden jälkeen kelpaa vaikkei meillä enää ole kun 13 sonnia.
Aina kun lähden käymään kaupassa hän käskee tulla nopeasti kotiin. Tykkään kyllä olla kotona mutta pitäähän ihmisellä muutakin elämää olla. Hän saa kyllä mennä minne haluaa ja olla kuinka kauan tahansa eikä siihen saa kukaan puuttua.
Olen nyt tavannut pari kertaa mukavaa miestä joka tuntuu ottavan mut huomioon ja on mukava. Hänen kanssaan tunnen oloni hyväksi ja turvalliseksi ja saan rakkautta ja hyväksyntää. Olen välillä ajatellut kerto hänelle elämästäni, mutten tiedä kannattaako ainakaan vielä. Aina kun lähden tapaamaan häntä keksin, että menen hoitamaan siskoni lapsia tai hammaslääkäriin. En halua kertoa isälleni koska hän sanoo kuitenkin ettei meistä tule mitään.Hän ei kuitenkaan yritä estää lähtöjäni mitenkään kun sanoin.
Kaikki vieraat pitävät häntä todella mukavana ihmisenä ja hän lähes nuoleskelee vieraita mutta kotiväki on vaan pelkkää mitätöntä pohjasakkaa.Äitini on onneksi ihana ja hänen kanssaa voi puhua ja hänenkään mielestään isä ei ole ihan normaali.