[Kirjoittanut: Pohdiskelija]

"Ihana poika syntyi meille juuri. Olemme onnesta sekaisin", luin siskoni miehen lähettämää tekstiviestiä kyyneleet silmissä. Olin pakahtua onnesta. Jokin maailmassa oli muuttunut. Jotain käsittämättömän suurta tapahtunut: uusi, pieni elämä oli saanut alkunsa.

Kun myöhemmin puhuin siskon kanssa puhelimessa, kuulin hänen äänessään sellaista hellyyttä ja lempeyttä, jota en ollut kuullut koskaan ennen. Sisko leperteli maailman suloisimmalla äänellä vieressään makaavalle nykerönenäiselle nyytille. Tunsin siskon vajonneen minulle tuntemattomaan maailmaan. Jonkinlaiseen tilaan, jota en voinut tavoittaa.

Tunsin siskon vajonneen minulle tuntemattomaan maailmaan

Koin samanlaisen hetken kuullessani hyvän ystäväni raskaudesta pari vuotta sitten. Myös se pysäytti. Ajattelin, että nyt hänen kohdallaan on tapahtunut jotakin peruuttamattoman aikuista ja lopullista. Hänestä tulee äiti, vaikka olimme mielestäni vasta nuoria tyttöjä. Ystävän raskautta seuratessa tunsin myös hänen katoavan omaan maailmaansa. Vaikka ulkoisesti kaikki jatkui niin kuin ennenkin, jotain perustavanlaatuista muuttui. Pieni ihminen kasvoi ystäväni sisällä, teki hänestä äidin ja mullisti samalla koko elämän. Sain seurata, miten luja yhteys pienen tytön ja äidin välille voi syntyä. En ollut koskaan nähnyt yhtä voimakasta sidettä. Heistä tuli erottamattomat.

Kun itsellä ei ole vielä lapsia, on äitiyttä vaikea täysin käsittää. Miltä ihan oikeasti tuntuu synnyttää, imettää lasta, kuunnella oman vauvan tuhinaa ja katsoa pientä jälkikasvua sängyssä nukkumassa? Äitiyteen tuntuu liittyvän jotakin salamyhkäistä ja jännittävää, joka piiloutuu kakkavaippojen ja hiekkalaatikkoleikkien taa. Äideistä aistii uudenlaisen hyväksynnän omaa itseä ja elämää kohtaan. Rakkauden, jonka eteen on valmis tekemään kaikkensa. Antamaan vaikka henkensä.