Suhteemme on kestänyt yli kymmenen vuotta. Olen todella tyytyväinen tähän
suhteeseen – avopuolisoni on monin tavoin fiksu, järkevä, empaattinen,
hellä, luotettava, tasapainoinen, harkitseva, kannustava…
Voimme mielestäni yleensä keskustella asioistamme ja tunteistamme avoimesti
keskenämme. Erään asian suhteen olen ollut jo pidempään ihan lukossa.

Lapsuuteni meni turvattomassa ja tasapainottomassa kodissa aikuisten
vastuuta kantaen. Opiskelujen alussa tapasin avomieheni. Huolimatta ihanasta
ihmissuhteesta ajauduin masennukseen. Kävin vuosia terapiassa, jossa kävimme
läpi lapsuuden asioita ja sitä, että nyt minulla oli lupa ja tila olla
surullinen ja jopa vihainen. Mieheni kesti kaiken tämän.

Taustoistani johtuen minulla ei ollut erityistä halua saada lasta. Sanoin
silloin asian ääneen ja mieheni sanoi, että hän ei myöskään välttämättä
halua lapsia. Mm. masennuksesta kärsinyt äitini oli sellainen taakka minulle
lapsena, että itse en sellainen haluaisi olla kellekään.

Tiesin jo suhteemme alussa ja edelleen (”sisarukseni kasvattaneena”), että
osaisin kantaa vastuun, kuunnella, tukea ja hoitaa toista. Masennuskin on
aisoissa ja osaan tarvittaessa hakea apua siihen.
Parin vuoden ajan aina silloin tällöin minulle on tullut hyvin vahvana tunne
siitä, että haluan lapsen. En saa avattua keskustelua asiasta avopuolisoni
kanssa. En saa edes kirjoitettua asiaa kirjeen muodossa miehelleni. Miksi
olen näin lukossa? Miten saisin avattua keskustelun?

Jotkut sukulaiset ja tuttavamme ovat kommentoineet lapsettomuuttamme. Mies
ei reagoi näihin kommentteihin mitenkään. Ystäviemme lasten seurassa hän
käyttäytyy luontevasti. En osaa päätellä mieheni käytöksestä
mitään. Olisin todella kiitollinen, mikäli saisin apua tämän solmun selvittämiseen.

Psykologi Kaisa Malinen vastaa

Lukiessani kirjeettäsi minulle syntyi vaikutelma ihmisestä, joka on tottunut pohtimaan itseään ja ihmissuhteitaan sekä käsittelemään vaikeuksia elämässään. Tästä kertonee myös se, että olet nuorempana käynyt terapiassa. Voi olla, että terapia, jossa kävit, vastasi hyvin sen hetken tarpeitasi, mutta nyt uudessa elämäntilanteessa nousevat esille uudet asiat. Jokin uudessa elämänvaiheessa voi aktivoida myös aiemmin käsiteltyjä teemoja ja ongelmia.

Mieleeni nousi muutamia kysymyksiä, jotka antamiesi tietojen perusteella ovat mielestäni tilanteesi kannalta keskeisiä. Voi olla, että sinulla on vastaukset joihinkin näistä kysymyksistä, loppujenkin miettiminen voisi viedä tilannettasi eteenpäin. Liittyykö pelkosi avautua puolisollesi vain tähän lapsi-asiaan vai kuvaako se suhdettanne yleisemmin? Jos muuten koet voivasi puhua avoimesti puolisollesi, miksi juuri tämä asia on sellainen, jonka jakaminen ahdistaa sinua? Kirjeesi perusteella vaikutat varsin tyytyväiseltä kumppaniisi ja suhteeseenne yleisesti, joten kuulostaa siltä, että edellytykset intiimiin ajatusten vaihtoon ovat olemassa.

Mitä pahimmillaan keskustelu puolisosi kanssa voisi saada aikaan?

Kerrot, ettet osaa päätellä puolisosi käyttäytymisestä, haluaisiko hän lapsia vai ei. Onneksi sinun ei tarvitsekaan perustaa päättelyjäsi arvailuun, vaan voit kysyä puolisosi kantaa häneltä suoraan. Yksi suurista parisuhteen riskeistä on juuri se, että puolisot luulevat tuntevansa toisensa niin hyvin, että voivat päätellä toistensa ajatukset ja mielihalut. Toki arvailut voivat monesti osua oikeaankin, mutta perusteettomat oletukset toisen ajatuksista voivat ohjata toimintaamme varsin väärään suuntaan.

Asian julkituomiseen puolisollesi ei liene kiertotietä. Jotenkin asia on vain saatava suustasi ulos tai paperille kirjoitettua. Puhumista voisi helpottaa, jos kykenisit erittelemään tähän pelkoosi ja ahdistukseesi liittyviä tunteitasi ja ajatuksiasi. Mikä estää puolisollesi kertomista? Pelkäätkö puolisosi reaktiota, idean tyrmäämistä, omaa tunnereaktiotasi, itsessäsi tapahtuneen muutoksen tunnustamista vai jotain ihan muuta?

Mahdollinen elämänmuutos lasten myötä voi tuntua niin suurelta, että on helpompaa olla kertomatta halustasi puolisollesi ja näin jarrutella muutosta. Tunnistatko itseltäsi tällaista ajatusketjua? Mitä pahimmillaan keskustelu puolisosi kanssa voisi saada aikaan? Esimerkiksi, jos puolisosi suhtautuisi kielteisesti ajatukseen omista lapsista, missä määrin se olisi nykyistä ahdistustasi huonompi vaihtoehto? Olisihan tässä tilanteessa keskusteluyhteys kuitenkin avattu ja asian käsittely välillänne mahdollista.

Ajattelisin, että puolisosi olisi hyvä tietää tästä lapsen saamiseen liittyvästä halustasi, oli hänen kantansa asiaan mikä hyvänsä. Luultavasti myös hän haluaisi jakaa asian kanssasi. Jakamalla toiveesi, voit tehdä asiasta yhteisen, sen sijaan että se olisi vain sinun haaveesi.