Miksi kukaan ei rakasta minua?
Olen 29-vuotias mies ja pelkään jääväni ilman rakkautta ja omaa perhettä. Minulla on ollut yksi lyhyt seurustelusuhde kolme vuotta sitten. Tämä tuttavuus alkoi netissä. Ongelmani on ollut aina se, etten tiedä miten ja mistä voisin löytää hyvän naisen. Minulla on ollut aina voimakkaita negatiivisia käsityksiä itsestäni. Olen hävennyt olemustani ja kärsinyt huonosta itsetunnosta.
Ei auta enää syyttää lapsuutta, mutta sieltähän ne vaikutteet on imetty. Etenkin äitini on ollut masentunut, itsetuhoinen ja pitänyt itseään arvottomana. Nyt aikuisena olen koettanut oikaista vääristynyttä minäkuvaani. Se ei ole helppoa. Kipeintä on, että juuri rikkinäinen tarvisisi eniten rakkautta. Mutta kun makaa maassa aivan lytyssä, kuka haluaisi edes rakastaa?
Olen keksinyt itsestäni paljon vikoja, joiden vuoksi uskon jääneeni yksin. Ylitse muiden on noussut ulkonäköni. Melko pienen vian takia leimasin itseni jo lapsesta saakka rumaksi ja erilaiseksi. Uskon, että osaksi juuri sen takia häpesin itseäni ja ajattelin, etten kelpaa kenellekään tytölle. Armeijassa minua nimiteltiin sen vian vuoksi. Kuitenkin vikaa hieman korjattiin aikusiällä, eikä se enää edes minua useimmiten häiritse. En saisi pitää itseäni enää mitenkään rumana. Päinvastoin, minua on useinkin sanottu komeaksi… Riippuu mielialasta, millaisena näen peilikuvani. Välillä sieltä näkyy kohtalaisen hyvännäköinen mies, masentuneena vihaan naamaani. Jokin siis mättää edelleen. En usko voivani olla hyväksytty, koska minua ei rakasta kukaan. Olen liian viallinen.
Miksi en voi löytää mukavaa naista? Onko 29-vuotias sinkku tuomittu jäämään yksin? Lähes kaikki tuntemani naiset seurustelevat. Yökerhoissa kohtaan vain rohkeita naisia, joille kelpaisin seksileluksi.
Epävarmana ja huonon itsetunnon omaavana en voi mennä juttelemaan mukavannäköisille naisille. Tutustuminen helpottuisi, jos voisin laajentaa tuttavapiiriäni. Kuinka saisin rohkeutta alkaa vastata katseisiin ”sillä silmällä”? Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, kuinka paljon itsesääliä ja arvottomuutta tämä ulkokuori pitää sisällään.
nimim. Kaipaan, mutta pelkään
Psykologi Kaisa Malinen vastaa
Kiitos avoimesta kirjeestäsi. Kerrot, että pelkäät jääväsi ilman kumppania. Olet etsinyt vikoja yksinäisyyteen itsestäsi, ulkonäöstäsi, iästäsi ja toiminnastasi. Kerrot olevasi ujo ja koet, ettet osaa etsiä kumppania oikeista paikoista. Kirjettäsi sävyttää kaipuu tulla rakastetuksi. Jonkun toisen – mutta myös itsesi – rakastamaksi.
Täydellisen ihmisen kumppanina eläminen ei olisi helppoa.
Arvelet kuvaamiesi haasteiden liittyvän heikkoon itsetuntoosi. On varmasti totta, että parisuhteessakin eläminen on helpompaa, jos itsensä kanssa on hyvä olla. Tuntuisi kuitenkin armottomalta, jos ihmisen täytyisi olla kaikin puolin "valmis" ollakseen rakastettava. Eikö rakkaus ole juuri sitä, että pystymme rakastamaan kumppaniamme hänen huonoista puolistaan huolimatta? Tuskinpa täydellisen ihmisen kumppanina eläminen olisi edes helppoa. Ehkä suurin riski heikkoitsetuntoisen parisuhteessa on se, että hän etsii parisuhteesta itselleen hoitajaa. Jotakuta, joka korjaa kaikki elämässä aiemmin olleet vaikeudet ja parantaa samalla heikon itsetunnon. Tämä on kumppanille iso tehtävä, joka ajaa myös parisuhteen epätasapainoon.
Kirjeestäsi jää vaikutelma, että pohdit paljon itseäsi ja negatiiviset ajatukset värittävät elämääsi. Kerrot kulkeneesi jo pitkän matkan tunnistaessasi lapsuutesi merkityksen nykyhetkelle ja oppiessasi ainakin välillä kyseenalaistamaan itsekritiikkiäsi. Kuten itsekin totesit, ei tie varmasti ole ollut helppo – eikä lyhyt. Tulevaa matkaasi voisi helpottaa tuki esimerkiksi psykologilta tai terapeutilta. Keskustelu ammattilaisen kanssa voisi auttaa pistämään asioita uusiin mittasuhteisiin ja tuomaan uusia ajatuksia.
8 Comments
Moi! Itselläni on avioero ilmeisesti tulossa, ja niin minäkin koen että minua ei rakasta kukaan.
Jokainen meistä ihmisistä haluaa olla rakastettu,vikoja ja puutteita on
meissä kaikissa ,mitä enemmän niitä itsestämme etsimme,sitä
enemmän niitä löydämme lisää…tällaisia me immeiset vaan olemme,
se mitä olemme elämässämme ”korjanneet”,ei meille itsellemme
näy,vikoja löydämme….Rohkeutta elämään sinulle!!!!!!!!!
olipas aika ympäripyöreä vastaus psykologilta, lähinnä vaan toisti mitä viestissä luki ja lisäsi neuvon, että kannattaa ehkä ottaa yhteyttä ammattilaiseen. No se kai se on sitten ainoa keino. Itse kärsin vastaavanlaisesta. syytä heikkoon itsetuntoon en ole kyllä keksinyt. Ehkä liialliset vaatimukset itsen suhteen, mutta mistä ne sitten ovat lähtöisin, ympäristöstäkö alun perin? itseluottamuksen puute on perseestä.
Vastaan näköjään vaan puolitoista vuotta myöhässä..
Juu myöhässä se minäkin tähän kommentoin…tuli vaan niin tuttu tunne ,oli kuin olisin tuon paria yksityiskohtaa lukuunottamatta kirjoittanut itse. Ei muakaan kukaan halua,ei kukaan rakasta . Ei niinkuin mies rakastaisi naista. Minulla on kaksi jo melkosen iso lasta epäonnituneesta väkivaltaisesta avioliiton yrityksestäni vuosia sitten mutta hekin…no kaippa he jotenkin mua rakastavat niinkuin minäkin omaa äitiäni mutta…muuten olen niin yksin!! ei kukaan tämännäköistä ja arkaa olentoa halua!!! olen yksin, jään yksin, kuolen yksin…kunpa pian….
Hei jos haluat jakaa ajatuksia 29v joka ekana kirjotit elämäni yhtä vuoristorataa 6pettymystä en jaksais enää aina epäonnea kirjottele osoite moonlightshadow@windowslive.com haluan jakaa ajatuksia kaikesta ja muutkin tjenny
Voi niiin myöhässä vastaan mutta niiiiin tiedän tunteen. Kaikki on sekaisin sisältä ja kaipaa juurikin sitä millä itsensä korjata. Saada kaikki se rakkaus ja huolehtiminen nyt, mikä silloin lapsena jäi kokematta. Miten saada itsensä ehjäksi, kun luottamus on petetty kerta toisensa jälkeen? Ja jo oma käytös ajaa siihen että toinen osapuoli ahdistuu kun ei pysty täyttämään sitä mahdottoman isoa aukkoa. Ulospäin näyttää vahvalta ja että kaikki on hyvin. Ei tunteita, niin kestää kaiken paremmin. Mutta kun se joku ihminen kolahtaa ja saa avautumaan, kaikki hajoaa käsiin. Toivottavasti kirjoittaja on saanut oloaan paranemaan. Tsemppiä.
Kirjeen kirjoittajalla oli niiiiin paljon samanlaisia ajatuksia kuin minulla, mutta ikävä kyllä olen huomannut tilanteen olevan todella yleinen. Ihmiset tuntuvat etsivän rakkautta ja rakasta kuin viimeistä päivää, peläten että aika loppuu kesken. Itsekin olen usein ajatellut olevani varmaan ainoa sinkku maan päällä kun lähellä näkyy vain onnellisia pareja ja perheitä.
Kuitenkin, olen alkanut ajattelemaan, että jos vaan keskittyy siihen mitä ei ole, ja etsii etsimistään rakkautta ja rakastaan, voi löytää itsensä vanhempana, ja edelleen yksin. Pelkästään aikaa on kulunut, ja sitä aikaa ei saa enää takaisin. Olen siis päättänyt ja luvannut itselleni, että keskityn parantamaan itsetuntoani, opettelemaan uusia taitoja, harrastamaan minulle tärkeitä asioita, nauttimaan itsekseni olosta. Yritän myös tarkoituksella laajentaa tuttavapiiriäni, ja kerron avoimesti tuttavilleni olevani sinkku ja avoin tapaamaan uusia tuttavuuksia.
Luulen, että etsivä voi löytää, mutta aivan yhtä hyvin rakkaus voi tulla odottamatta. Juuri kun sitä vähiten osaa odottaa. Näin ollen eikö kannattaisi keskittyä vain kehittämään itseään ja nauttimaan jokaisesta päivästä, olemaan ystävällinen ja iloinen, jotta se mahdollinen sopiva henkilö uskaltaa tulla juttelemaan taikka vastata hymyyn.
Uskon myös, että sitä yhtä ”oikeaa” ei ole olemassa. Sen sijaan sopivia henkilöitä voi olla useita ja itse täytyy tehdä päätös siitä, että TAHTOO rakastaa toista ja elää tämän rinnalla.
Rakkautta odotellessa, mutta myös elämää eläen.
Moi!
Minua ei ole kukaan ikinä rakastanut oikeasti. Ei äiti, isä kyllä. Pojat ja miehet ovat aina olleet kiinnostuneet minusta mutta vain seksuaalisesti. Olin 13 v kun naapuri raiskasi minut. Vuosia etsin läheisyyttä vaikkapa vain hetkeksi harrastamalla seksiä kenen tahansa vaan kanssa. Menin naimisiin enkä todellakaan pettänyt miestäni. Hän haukkui minua mennen tullen huoraksi. Erosin. uusi liitto. Sama juttu…Ehkä en ikinä saa tuntea läheisyyttä, lämpöä, hyväksyntää juuri sellaisena kuin olen. Olen hylkiö joka kaipaa todellista rakkautta. Olen jo luovuttanut. Nyyh nyyh…