Olen seurustellut nykyisen avomieheni kanssa 12 vuotta. Kun tapasimme, hän oli juuri menettänyt vaimonsa traagisesti. Mies oli tuuliajolla, ryyppäsi ja juhli, mutta seurustelumme rauhoitti hänet. Vuoden yhdessä olon jälkeen mies kuitenkin petti minua. Se ei tuntunut oikein miltään, koska entinen aviomieheni petti minua kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Annoin nykyiselle avomiehelleni mahdollisuuden joko lähteä tai jäädä, ja hän päätti jäädä. En hyväksy parisuhteessa pettämistä eikä periaatteessa avomiehenikään.

Vuoden yhdessä olon jälkeen mies petti minua

Olen ilmeisesti tullut 50-kympin kriisiin, koska tämä parisuhde on alkanut mietityttää. Suhteessamme ei ole fyysistä kosketusta, ei halailua eikä seksiä. Tarvitsisin fyysistä läheisyyttä ja tunnetta, että minusta välitetään, en niinkään seksiä. Kysyessäni asiaa, mies on vastannut, että on halannut minua suhteen alkuvaiheessa ihan tarpeeksi. Käytämme paljon alkoholia ja silloin juttelemme enemmän. Selvinpäin tuijotamme televisiota. Olen huomannut, että mies katselee minua jotenkin halveksivasti tai jopa vihaisesti, vaikka ei mitään sanokaan.

Oma historiani on sellainen, että menetin vanhempani nuorena ja asuin kasvattiperheessä, jossa tunsin, ettei minua kukaan rakastanut. Avioliittoni ja aikaisempi pitkäaikainen parisuhteeni päättyivät siihen, että miehet löysivät uuden, rakkaus loppui kuulemma. Olen allapäin, koska molemmat lapseni ovat itsenäistyneet, perustaneet perheen ja pitävät aika vähän yhteyttä minuun. Tunnen, että hekään eivät rakasta minua.

Kärsin unettomuudesta ja aloitekyvyttömyydestä. Selvät masennuksen merkit, mutta lääkitys auttaa vain oireisiin, ei syihin. Avomieheni on aikaisemmin kertonut, että hän rakasti kuollutta vaimoaan eniten maailmassa, eikä kukaan toinen voi tulla tilalle. Kuolleen kanssa ei kyllä tosiaan voi kilpaillakaan. Kaikki miehen sukulaiset ja ystävät arvostavat minua ja pitävät minua hänen ”pelastajanaan” ja siltä minustakin tuntuu. Olen huomannut, että miehet elämässäni ovat kaikki olleet jotenkin pelastettavia, ja kun ovat päässeet jaloilleen, he ovat häipyneet. Aikaisemmin olen selvinnyt elämässä itsekin hyvin, mutta nyt tuntuu, etten enää jaksa. Jotakin pitäisi tehdä, mutta en tiedä mitä. Luulen, että mieheni haluaisi lähteä, mutta sosiaalinen paine estää häntä. Mikä avuksi? Nostanko kissan pöydälle ja sanon, että lähde?

Nimim. Ikuinen sivustakatsoja

Psykologi Kari Kiianmaa vastaa

Olette näköjään molemmat tyytymättömiä suhteeseenne eikä uskoa parempaan tahdo riittää. Alun perin olette molemmat halunneet tulla rakastetuksi suhteessanne, mutta ajan mittaan rakkaus tuntuu vain pakenevan. Olet nähnyt samoja piirteitä myös aiemmissa suhteissasi eli olet hakenut hyväksyntää ja rakkautta huolehtimalla miehistä, jotka ovat kuitenkin lopulta aiheuttaneet pettymyksen. Kysymys on siten parisuhteesi käsikirjoituksesta, joka toistuu suhteesta toiseen.

Elämä ei välttämättä muutu paremmaksi, jos pääset eroon miehestäsi

Ehdotat ratkaisuksi kissan nostamista pöydälle ja eroamista. Se on toki aina mahdollista, jos yhdessä ei päästä eteenpäin. Elämä ei kuitenkaan välttämättä muutu paremmaksi, jos pääset eroon miehestäsi. Tärkeintä on hakea muutosta itsetuntemusta lisäämällä. Suhteenne voi myös parantua, jos molemmat sitoudutte sen kehittämiseen. Viisikymppiset ihmiset voivat jo itse päättää elämästään ja siitä, millaisen suhteen itselleen tekevät. Valmista hyvää suhdetta ei siis ole, vaan jokainen joutuu kumppaninsa kanssa rakentamaan sen ja jopa aika ajoin korjaamaan perustukset.

Nyt teidän olisi aika nostaa kissa pöydälle ja todeta, missä mennään. Teillä on vielä elämää jäljellä eikä kannata luovuttaa liian aikaisin. Mikäli edes toinen on motivoitumaton suhteenne kehittämiseen, on puhuminen erosta perusteltua. Parisuhdeterapia tai –neuvonta voisi myös auttaa teidät alkuun, jos haluatte elää yhdessä. Miettikää, millaista elämää haluatte elää!