Sisaruussuhteessa opimme, mikä on asemamme suhteessa toisiin ihmisiin. Käsitys seuraa usein aikuisuuteen.

Lapsen kehitystehtävänä on oppia niitä taitoja, joita vaaditaan elämässä selviytymiseen. Sisarusparvessa opitaan väittelyä, neuvottelua ja yhdessä toimimista. Lapsi myös aistii, miten omat perheenjäsenet suhtautuvat häneen. Tämän perusteella hän muodostaa käsityksen itsestään esimerkiksi hyväksyttynä tai ei-hyväksyttynä.

Lapsena opittu rooli ohjaa tapaamme reagoida ja käyttäytyä myös aikuisena. Omaa toimintatapaa pidetään usein omaan persoonaan kuuluvana ja siten muuttumattomana. Rooli on kuitenkin opittua, joten siitä on myös mahdollista oppia pois. Monista itseä harmittavista, mutta piintyneistä toimintatavoista, on täysin mahdollista päästä eroon.

Vastuullinen esikoinen

Perheen esikoisen eli ison lapsen rooli voi parhaimmillaan olla imarteleva ja itsetuntoa parantava. Jos esikoiselle on annettu ikäkauteensa nähden sopivasti vastuuta ja luottamusta, hän pääsee lähemmäksi vanhempiaan. Hän oppii luottamaan omiin kykyihinsä ja näkee mahdollisuutensa auttaa ja vaikuttaa, jopa määräillä. Kun hän silti saa itsekin hoitoa ja huomiota ja häneen suhtaudutaan yksilönä, jota arvostetaan, hänellä on varaa antaa tilaa toiselle ja nauttia esikoisen ja hoivaajan roolistaan.

Esikoisuuden kääntöpuolena on se, että ainoan lapsen saama jakamaton huomio on kadonnut kertaheitolla toisen lapsen synnyttyä. Myönteinen huomio siirtyy vauvaan, ja isoksi ja kömpelöksi muuttunut esikoinen voi yhtäkkiä alkaa saada enimmäkseen moitteita. Hänen paikkansa perheen sylivauvana on viety. Hänen vauvanvaatteensa, lelunsa ja vaununsa on vallannut kaiken keskipisteeksi ilmestynyt kilpailija. Tämä kiusankappale ei vanhempien tapaan käytä energiaa siihen, että hän ymmärtäisi esikoista ja vastaisi tämän tarpeisiin, vaan hän toimii pelkästään omien tarpeidensa mukaan. Kaikki puhuvat vauvasta, ihailevat sitä, yrittävät saada sen hymyilemään ja elävät sen rytmin mukaan. Esikoinen on rakkauden ja vihan ristitulessa. Hän vihaa kilpailijaa, joka uhkaa hänen erityisasemaansa. Samalla hän rakastaa uutta pientä olentoa, joka muistuttaa häntä itseään.

Esikoiselta voidaan vaatia liiankin suurta itsenäisyyttä, jolloin hän kokee jäävänsä oman onnensa nojaan. Hän ei kuitenkaan välttämättä persoonaltaan ole sen enempää vastuullinen kuin muutkaan. Hän on vain oppinut toimimaan vastuunkantajan roolissa, mikä voi olla hänelle enemmän taakka ja jopa marttyyriuden lähde kuin todellista halua kantaa keskimääräistä enemmän vastuuta. Samalla hän on vaarassa oppia, että hänen tarpeensa ja hylätyksi tai torjutuksi tulemisen tunteensa eivät ole tärkeitä. Hän voi oppia vaikenemaan omista epäoikeudenmukaisuuden kokemuksistaan. Hän voi oppia, että parhaiten hän saa hyväksyntää olemalla hiljainen, mukautuva ja avulias, toimimalla hänelle annetun itsenäisen ja suoriutuvan roolin mukaisesti, halusi hän itse sitä tai ei. Aikuistuessa rajojen asettaminen omalle jaksamiselle voikin olla vaikeaa. Itse on edelleen jaksettava ja osattava suoriutua kaikesta, sillä avuttomuus, heikkous ja hoidettavana oleminen ovat halveksittavia pikkulapsen ominaisuuksia.

Hoivattava kuopus

Kuopukselta ei odoteta nopeaa isoksi kasvamista. Sekä vanhemmat että sisarukset voivat päinvastoin haluta pitää nuorimmaisen lapsena mahdollisimman pitkään, ja usein näkevätkin hänet lapsena koko hänen elämänsä ajan. Häneltä ei välttämättä koskaan odoteta samaa vastuun kantamista kuin esikoiselta, mikä ei taaskaan tarkoita, että hän olisi persoonaltaan vähemmän vastuullinen. Perheen perinteinen asetelma on kuitenkin helpointa toteuttaa: miksi kuopus julistaisi vastuunkantokykyään, kun joku kuitenkin huolehtii kaikesta hänen puolestaan. Aikuisenakin hänen voi olla kadehdittavan helppoa ottaa vastaan tarjottua hoivaa, apua ja tukea.

”Esikoinen vihaa ja rakastaa kuopusta”

Toisena syntyneen ei tarvitse kokea sitä järkytystä, että häneen kohdistunut jakamaton huomio menetetään yhtäkkiä kilpailijalle, sillä jakamatonta huomiota ei ole koskaan ollutkaan. Kuopuksen ristinä on se, että hän aloittaa elämänsä isomman sisaruksen varjossa, puettuna hänen vanhoihin vaatteisiinsa ja pieniksi jääneisiin kenkiinsä. Vanhempien jälkeen ehkä ensimmäiset läheisen kasvot, jotka vauva näkee kuuluvat jättiläismäiselle isosisarukselle, joka on ja tulee aina olemaan isompi, vahvempi ja tietäväisempi.

Huomionkipeä keskimmäinen

Perheen keskimmäinen lapsi joutuu siirtymään kuopuksen asemasta isomman sisaruksen rooliin. Kuitenkaan hänen roolinsa ei ole sama kuin esikoisen. Hän joutuukin hakemaan paikkaansa ja asemaansa, ja usein hänestä kehittyy melkoinen diplomaatti, joka toimii joustavasti, tasapainottelee, vaatii ja tarvittaessa venyy eri suuntiin. Keskimmäiselle oman paikan ja huomion hakeminen on usein haastavampaa kuin esikoisella ja kuopuksella, joille roolit lankeavat itsestään.

”Kuopus nähdään usein lapsena läpi elämän”

Roolit voivat sekoittua

Perheessä omaksuttu rooli ei ole välttämättä sidottu syntymäjärjestykseen. Hoivaajan roolin saa tai ottaa usein vanhin tytär, vaikka perheessä olisi vielä häntäkin vanhempi veli. Jos taas joku perheen lapsista on tavalla tai toisella ehkä pitkäaikaisestikin sairas, muuttuvat lasten vastuunkantoasetelmat tämän mukaisesti. Keskimmäinen lapsi voi aivan hyvin päätyä vastuunkantajan rooliin tai kuopuksesta voi tulla sovittelija. Joka tapauksessa lapsuudessa omaksutun roolin toteuttaminen kohdistuu aikuisena usein puolisoon ja omiin lapsiin. Puoliso valitaan usein totutun perhemallin perusteella: havaitaan henkilö, jossa on jotakin tuttua. Rooli voi vaikuttaa myös ammatinvalintaan.

Perhe on pahin!

Perheen tutut ja turvalliset asetelmat istuvat tiukassa ja alkavat ajan myötä käydä ahtaiksi. Samat riidat, asenteet ja turhautumiset, samat reaktiot, vitsit ja valituksen aiheet, sama kilpailu vanhempien huomiosta – perhe on pahin! Tähän tuttuun ja turvalliseen halutaan kaikesta huolimatta kuulua.

Rooleista, asenteista ja reaktioista voidaan pitää kiinni, koska ihmissuhde on aina toiminut niiden puitteissa. Toisella tavalla toimiminen keikauttaisi koko venettä pelottavan perinpohjaisesti. Tutun roolin toteuttajaksi voidaan täysin kyseenalaistamatta juuttua niin pitkäksi aikaa, että oma todellinen persoona jää itsellekin tuntemattomaksi. Ihminen ei kuitenkaan tee mitään ilman että hän itse hyötyy siitä jollakin tavalla. Onko kyse vain tottumisesta, turvallisuudesta ja helppoudesta? Voiko roolistaan olla riippuvainen? Jos ihminen on edelleen näin kiinni lapsuuden perheessään, onko hänen edes mahdollista olla itsenäinen suhteessa puolisoon tai mihinkään muuhun? Lapsuudessa koetut ja selvittämättä jääneet valtataistelut, loukkaukset, riidat, omistamiskiistat sekä vihan ja kateuden tunteet voivat säilyä läpi elämän. Ne nousevat aika ajoin pintaan aina siihen saakka, kun ne tavalla tai toisella saadaan selvitettyä. Seuraako lapsuuden rooli kantajaansa, kunnes se on "lusittu", loppuun saakka eletty?

Eroon huonosta roolista

Elämäntilanteet muuttuvat. Arjen paineet ja eri tavoin toimivien ihmisten kohtaamiset pakottavat tarkastelemaan omaa jokapäiväistä käyttäytymistä, sen syitä ja mielekkyyttä. Esimerkiksi esikoinen voi ajan mittaan turhautua omaan ylivastuullisuuteensa. Hän voi haluta oppia jakamaan vallan ja vastuun uudella tavalla ja kieltäytymään itseä kuormittavista tilanteista. Roolien muuttamisessa on rakennettava niiden asioiden varaan, jotka ovat yhteisiä ja voimaa antavia. Joitakin asioita on katsottava läpi sormien. Lapsuudessa on myös opittu tai jätetty oppimatta rakentavan vuorovaikutuksen tavat, kuten sovinnonteko, anteeksiantaminen ja -pyytäminen. Näissäkin on mahdollista tiedostamisen kautta rakentaa oma itsenäinen toimintatapa, joka palvelee omaa hyvinvointia eikä silti tuhoa itselle tärkeitä ihmissuhteita.

Valtataisteluun tuovat oman lisänsä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen paineet. Myös kumppaniin ladatut liian suuret odotukset ja lapsuudenkodin ratkaisemattomat ristiriidat hankaloittavat parisuhteen rakentumista terveelle pohjalle.

Jos valtataistelun keskellä lähdetään hakemaan liittolaisia suhteen ulkopuolelta, mennään metsään. Kun sukulaiset ja ystävät on sotkettu pariskunnan välisiin asioihin, pahenee tilanne vain entisestään. Puolueelliset neuvonantajat hankaloittavat ongelmanratkaisua. Uskoutuminen muille kuin puolisolle vähentää myös parisuhteen läheisyyttä ja avointa vuorovaikutusta.

Teksti: Pia Kaulio

Lisää tietoa sisaruudesta löydät kirjasta: Kaulio, Pia & Svennevig, Hanna (2006). Sisaruus – rakkautta, vihaa, kateutta.
Minerva kustannus.