Kun puoliso haluaa etäisyyttä
Onko etäisyyden ottaminen parisuhteessa aina huono merkki?
Laadukkaan parisuhteen tunnusmerkkejä ovat välittäminen, rakastaminen ja läheisyys. Hyvässä suhteessa puolisot haluavat ja voivat jakaa keskenään aikansa, tunteensa ja ajatuksensa. Etäisyys puolisoiden välillä on siten huolestuttava merkki toimimattomasta parisuhteesta. Vai onko sittenkään?
Etäisyys pelottaa
Läheisyyttä ja etäisyyttä parisuhteessa pidetään usein saman jatkumon ääripäinä. Läheisyys nähdään parisuhteen kannalta tavoiteltavana tilana, kun taas etäisyys on pelottava ja ahdistava merkki epäonnistumisesta. Pureutumalla syvemmälle etäisyyden merkityksiin tämä näkemys voidaan kuitenkin kyseenalaistaa.
Etäisyyden hakemiseen voi motivoida halu päästä lähemmäs itseä
Matkalle lähdetään päästäkseen pois jostakin tai jotakin kohti. Samoin etäisyyden hakemiseen voi motivoida halu päästä kauemmas puolisosta tai lähemmäs omaa itseään. Puolison kaipuu itsenäisyyteen ja omaan rauhaan voi tuntua pelottavalta, mikäli sen tulkitsee haluksi ottaa välimatkaa kumppanista. Sen sijaan, jos etäisyyden näkee haluna päästä käsiksi omiin ajatuksiin ja toteuttaa itseään, on puolison etäisyyden tarve helpompi hyväksyä.
Anna tilaa
Etäisyyteen liittyvien mahdollisuuksien näkeminen edellyttää myös taitoa erottaa fyysinen etäisyys ja henkinen etääntyminen. Oman ajan ottaminen ei suoraan tarkoita läheisyyden kokemuksen katoamista. Päinvastoin, henkilö joka kokee puolisonsa antavan hänelle tilaa ja aikaa itsekseen, voi kokea entistä suurempaa läheisyyttä ymmärtäväistä puolisoaan kohtaan. Tärkeä askel on tunnistaa ja hyväksyä itsessään mahdollisesti heräävä tarve omaan aikaan ilman, että sitä pitää huolestuttavana merkkinä. Yhdessäoloa helpottaa jos osaa myös huomata, milloin puoliso kaipaa tilaa itselleen ja pystyy tarjoamaan tätä mahdollisuutta, olipa keinona sitten rauhallinen hetki lehden lukemiseen tai viikonloppuloma ystävien kanssa. Puolison erillisyyden tarpeen ymmärtäminen vaati sen hyväksymistä, että puoliso on itsenäinen yksilö, jolla on myös omia haaveitaan ja tarpeitaan.
Yhteinen ymmärrys
Monet parisuhteen riidoista syntyvät, koska puolisoilla ei ole yhteistä ymmärrystä läheisyyden ja etäisyyden merkityksistä parisuhteessaan. Väärin ymmärretty puolison oman ajan tarve voi synnyttää hylätyksi tulemisen tunnetta ja pelkoa suhteen tulevaisuudesta. Puolison halu viettää kaikki vapaa-aika yhdessä ja hakea aina yksimielisyyttä asiassa kuin asiassa voi puolestaan tuntua tukahduttavalta riippuvuudelta. Puolisoilla voi olla erilaiset käsitykset siitä, mikä on lähellä oloa ja mikä erillisyyttä. Samoin he voivat kokea tarvitsevansa suhteessaan läheisyyttä ja etäisyyttä eri määrän.
Etäisyyteen liittyvän yhteisen ymmärryksen löytäminen voi itse asiassa heijastella läheisyyttä parisuhteessa. Muodostaakseen yhteisen käsityksen etäisyyden merkityksestä suhteessaan puolisoiden on täytynyt jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan toisilleen. Koska etäisyys myös monesti koetaan vaikeana asiana, on tämä jakaminen vaatinut luottamusta ja läheisyyttä suhteelta.
Yhteinen ymmärrys etäisyydestä parisuhteessa estää monien epämiellyttävien tilanteiden syntymistä ja vahvistaa parisuhdetta. Aito läheisyys vaatii kosketusta omiin ajatuksiin ja tunteisiin. Parisuhteessa ei synny todellista läheisyyttä, jos tilaa yksilöllisyyteen ei ole.
63 Comments
Artikkeli hyvä, mutta kun omat parisuteen ulkopuoliset asiat päässä on kaaoksessa, silloin on todella mahdotonta erotella syitä etääntymisen aiheuttamaan pelon tunteeseen. vaikka olisi ollut kuinka voimakas henkisesti aiemmin niin voimat ymmärtää asioita ja merkityksiä romahtaa todella herkästi ja omanarvontunto ja itsekunnioitus on pohjalla. Sitten sortuu ruikuttamiseen ja riippumiseen.
Itse yritän kerätä rippeitä ja saada voimaa että voin olla kumppanini tukena ja hyväpuoliso.
niin sitä läheisyyttä juuri kaipaan omassa suhteessani… toki jokainen tarvitsee myös omaa tilaa ja niitä omia juttuja. Niitä pitäisi vaan olla sopivassa suhteessa, että aikaa olisi myös parisuhteelle ja perheelle. Jos nämä asiat ovat pahasti epätasapainossa, niin siitähän ne ongelmat usein syntyvät -toinen tuntee olevansa jatkuvassa paitsioissa.
Etäisyyden ottaminen auttaa toisinaan näkemään asiat selvemmin. Huomaakin, kuinka tärkeä toinen osapuoli on ja hänen läsnäolonsa. Etäisyys vaatii hyvää luottamusta suhteeseen ja toisen rakkauteen -silloin se voi olla tosi hedelmällistä…silloin välttyy näiltä pelon tunteilta… ja kysymästä itseltään, kuinka meidän käy? Toivon, että hyvin…
Itse ehdotin ja toivoin parisuhteessani vähän oman ajan ja omien ajatusten selkiyttämistä, johon tyttöystäväni ilmoitti, että se on kerrasta poikki, jos haluan etäisyyttä…Hän ymmärsi tuolloin minut väärin ja nyt meinasi olla minun vuoroni ymmärtää häntä väärin, kun hän toi saman asian esille. Onneksi luin tämän artikkelin ja tajusin pointin 🙂 Minun kohdallani ongelma on, että johtuen tyttöystäväni nuoruudesta hänen kaverijoukkonsa on vielä kovin tiivis ja tärkeä, kun minun ystäväpiirini on jo ”hajallaan” ja heidän ajastaan suurin osa menee omien perheitten ja ns. vakiintuneiden ihmissuhteiden, sen oman kullan kainalossa illasta toiseen. Silloin harvoin kun perheittensä parissa ja kumppaninsa kanssa asuvat lähtevät johonkin tapaamaan ystäviään tämä tarkoittaa usein viikonloppua ja ravintolaa. Eli kun tyttöystäväni panostaa kavereihinsa, harrastuksiinsa ja työhönsä ilmoittaen tarvitsensa nyt ”omaa aikaa”, minä istun yksin kotona, yksin kuntosalilla tai yksin töissä 🙂 Luotan ja uskon tyttöystäväni rakkauteen, joka on varmasti se tärkein asia. Pelkään vain kuinka kauan tämä ”oma aika” ja ”etäisyys” sitten kestää ja kuinka kauan minä jaksan tilannetta, jossa minä haluaisin illasta toiseen halata, puhua, pussata kun taas sitten toinen haluaa olla rauhassa, ilman minua…Läheisyyden kaipuu on kova, varsinkin kun olemme käyneet läpi suuria vaikeuksia parisuhteessamme… Kaipa tämä kuitenkin tästä, koska tämäkin artikkeli antaa toivoa asioihin.
Hei Mikko,
jännää lukea miehen mietteitä että haluaisi kaikki illat halata jutella ja pussailla. Miksi ei koskaan samaa haluavat ihmiset kohtaa? Sitä minäkin haluan omalta puolisolta hän taas haluaa etäisyyttä. Ja saakin vaikka loppuälämäkseen. En tiedä mitä tauoista ajatella, nyt sellainen kuitenkin on menossa. Aikamäärettä ei ole sovittu. Kummanko pitää ottaa seuraava askel: minun joka en taukoa halunnut, mutta ehdotin ja panin sen täytäntöön, koska ymmärsin sen ainoaksi keinoksi tässä kohtaa vai puolisoni joka ei ehdottanut, mutta joka etääntymisen selkeästi aloitti. Pää ihan pyörällä ja tunteet ristiriitraisia. Pelottaakin.
Heippa! Kiva kuulla että muillakin on etäisyydenotto ajankohtaista. Meillä on pitkän harkinnan jälkeen muutettu erilleen ja yritetään näin ”pelastaa” suhdetta. Itse en olisi halunnut tätä mutta jotakin oli yritettävä. Mahtaakohan tälläinen oikeasti lähentää suhteen vai onko se vain ”helpompi” tapa erota???
Heippa,
Sama menossa meilläkin…Erilleen muuttaminen, ”koska jotain täytyy tehdä”. Pahimmalta se tuntuu koska toinen sanoo rakastavansa, mutta se ei tässä tilanteessa riitä. Minä en myöskään tätä olisi halunnut, vaikka toki tiesin/tiedän, että jotain on tosiaan pakko tehdä. Mikä vaihtoehdoksi? Pitkän suhteen lopuksi tämä on jättänyt minut aivan sekavaan tilaan. Jotenkin en vain usko, että tämä suhdetta pelastaa…
Hei Miisa! Meillä on kans yhteisiä vuosia takana jo monta ja jostakin syystä homma ei vaan toimi. Minullekkin vakuutellaan että syy ei ole minussa, mutta ei ole tietoa missä se sitten on… Kai se olisi parempi että toinen sanoisi suoraan jos kiinnostus on lakannut… Tämmöinen odottelu ja epätietoisuus on rankkaa… Itse rakastan kumppaniani ja toivon että kaikki kääntyy hyväksi, mutta haluaisin olla myös niin rakastettu että kumpanilla ei olisi siitä epävarmuutta…huh huh…
Hei Miina!
Kuulostaa täysin samalta kuin meidänkin kohdalla…Rankkaa tämä on ja ottaa niin koville kun samalla täytyy yrittää kuitenkin jatkaa normaalia elämää, käydä töissä ja niin edelleen. Meillä on ollut ennenkin tällaisia aikoja, mutta aina ollaan jotenkin pysytty yhdessä loppujen lopuksi. Minä rakastan häntä ja olen liian heikko sanomaan, että tämä on nyt tässä, sillä sisällä hiljaa toivon, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Itsetuntoni on ihan palasina tämän epävarmuuden ja soutamisen ja huopaamisen takia. Jos pystyisin jatkamaan ilman häntä olisin varmasti pitkällä tähtäimellä onnellisempi, mutta joku ääni sanoo, että vielä pitää ymmärtää ja antaa aikaa. Pelkään yksin jäämistä ja sitä, etten ehkä koskaan löydä ketään ”parempaa miestä”. Tuntuu siltä, etten voi koskaan enää rakastua tällä tavalla.
Mikolle paljon voimia! itselläni tilanne on 90% sama! tiedän hyvin tunteesi ja itse olen ottanut etäisyyden ja ”oman ajan”tarpeen välittämättömyyden merkkinä. Itse en ollut koskaan tajunnut, että tyttöni ja hänen kaverit ovat vielä siinä iässä, että he ovat toisilleen kaikki kaikessa, ja siksi tyttöni tarvitsee heitä (mutta jopa enemmän kun minua?).
En saanut artikkelista kauheasti irti, mutta kommenttejanne lukeneena luulen nyt ymmärtävin tyttöni paremmin! kiitos kauheasti teille 8)!..vielä jos joku voisi kertoa, milloin tuo ”oma-aika” päättyy, olisin erittäin kiitollinen!
Ninalle kanssa paljon paljon voimia! olen miettinyt täysin samaa jo pitkään…miksei samaa haluavat ihmiset koskaan kohtaa? ehkä vastakohdat kiehtovat meitä liikaa alitajuisesti : <…
toivottavasti suhteesi paranee ja kukoistaa!
hei. parisuhteessa pitää antaa tilaa, parantaa loppupelissä varmasti suhteen laatua. olen tuntenu aina itseni vahvaksi naiseksi ja parisuhteeni ovat kariutuneet siihen että olen tuntenut vastapuolen takertuneen minuun niin etten ole pystynyt hengittämään. kauhea unne! ja ymmärrän niitä jotka sanovat etteivät tiedä mistä ahdistus johtuu. koska sitä ei vaan pysty sanomaan. äitini on ollut aina vahva nainen kun taas isä hyvin mustasukkaista takertuja tyyppiä, joten pyrin itse antamaan aina toiselle tilaa olla ja mennä ja toivon saavani samallaista kohtelua myös itse. kyse ei ole siitä etteikö kunnioittaisi toista osapuolta tai etteikö rakastaisi vaan päinvastoin. ystävät ovat ikuisia. älkää hyvät ihmiset koskaan jättäkö ystäviä parisuhteeseen alettuanne. olen joskus sen virheen tehnyt joten tiedän mistä puhun.
Että kumminkin löysin tällaisen keskustelupalstan on sinällään jo toivoa antava!
Onko hyvät ihmiset kenelläkään kuten minulla että seurusteltuamme vasta vuoden, kumppanini on alusta saakka halunnut enimmäkseen kavereita ympärilleen, Minun osuuttani hänelle riittää mainiosti vain n 10%, ja sentään muutenkin tapaamme vain kerran viikossa!
Kun sitten vihdoin tapaamme, haluaisin koko sen 24h vain pussailla halailla pelata pelejä keskustella tehdä jotain kahdestaan, mutta hän jo pian liikehtii levottomasti, haluaa jo tavata kavereitaan, katselee kelloa…
Ja kuitenkin, uskon hänen välittävän, mutta joka kerta onnellisena kohtaamisesta olen myös yhtä lailla surullinen, etteivät tarpeemme kohtaa! Koen valuvani hukkaan kallisarvoiset tunteet mukanani, usein alan kokea turhautumista, pettymystä, koen että olisin ansainnut paljon enemmän ! Ja kuitenkaan, en kykene lopettamaan, koska rakastumiseni on vienyt järjestäni yliotteen ja sitäpaitsi koen voivani oppia häneltä paljon sellaista mitä olen aina tahtonutkin oppia.
Hän puhuu paljon sitä tilan antamisesta, mutta minusta minä vien hänen tilastaan todella vähän.
Mikko puhui niin samoin ajatuksin kuin itselläni on ja on tosiaan järkyttävää, mikseivät samankaltaiset ihmiset kohtaa ! Ja minkä vuoksi sitä rakastuukin juuri päinvastaiseen ja mistä saisi voimaa irrottautua vielä tässä vaiheessa, kun kaikki on vasta alussa.
Edellisessä suhteessani oli kaikki päinvastoin. Silloin minua ahdisti toisen riippuvuus, hän asui kanssamme ja halusi kaiket päivät ja vuodet olla minussa kiinni. Hyvä jos kauppaan yksin,,,
Missä olisi se kultainen keskitie?
Tilanne kriisiytyi nyt siihen pisteeseen että juuri kun oli tulossa 1v yhdessäolo täyteen, ehdotin etäisyyden ottoa, koska olen kärsinyt jo uupumiseen saakka tilanteesta. Hän sanoi ajatelleensa samaa, että otetaan tauko,,,
Kuitenkin nyt vaikka itse ehdotin etäisyyttä, lenkin aivan surun murtama. Kävelen kaupungilla betonikengät jalassa ja pelkään kohtaavani hänet,,,että mitä sitten, pysähdymmekö me sitten juttelemaan muinamiehinä vai kuinka? Ja kauanko tauko kestää? Kuitenkin hän sanoi että ainakin kesän viikon matkan hän haluaa viettää kanssani(tosin kavereita on mukana),,,olen nyt takertunut lauseeseen, kun hän sanoi siellä nimenomaan haluavansa viettää kahdenolo aikaa ! Kertooko tuo uusi ilmiö häneltä että hän on huomioinut toiveeni ! Ettei mikään olisikaan lopussa,,,ja sittenkin,,,onko tämä jatkossa kestävää, eli kestänkö itse tulevaisuuden jossa aina tulen olemaan kakkossijalla?
Kuitenkaan en ole aivan nuori enää ja perhettäkin on ja kuitenkin omia sairauksiakin pahemmalta tuntuu tällaiset ihmissuhdesopat tosiaan !
Ja kuka se kertoisi, itsekö sen sopan vain muodostaa päässään vai olsiko kaikki tosiaan helpompaa jos ei ottaisi asioita aina niin kovin vakavasti :):(
uskomattoman helpottavaa kuulla, että joku muukin on yhtä ahdistavassa tilanteessa kuin minä… olen ollut mieheni kanssa yhdessä kohta kolme vuotta. jo vuoden jälkeen hän sanoi haluavansa pitää taukoa, koska koki minut tukahduttavana ja varmaan taakkanakin… sen jälkeen on ollut soutamista ja huopaamista. aina kun kykenen hillitsemään itseni ja antamaan kumppanilleni tilaa ja rauhaa, asiat ovat paremmin. mutta kun minkin olen niitä, jotka haluaisivat jakaa suurimman osan ajastaan kumppaninsa kanssa, pussailla ja halia kun illalla pitkän päivän jälkeen nähdään… tilanne on jo kärjistynyt pahaksi monta kertaa, mutta nyt olen taas kyennyt hillitsemään itseni ja antamaan kumppanilleni sitä tilaa. emme ole tauolla, minun täytyy vain hyväksyä, että esim. eilen illalla ilmoitti menevänsä kaverilleen yöksi. ennen sain tästä kauhean kohtauksen, menin aivan paniikkiin kun olin varma että kaikki olisi loppu… silti se epätietoisuus hänen oikeista motiiveistaan pelottaa. ja hänen ajoittainen kylmyytensä minua kohtaan… eikö kuitenkin olisi myös tärkeää, että etäisyyttä haluava puoliso myös välillä pysähtyisi kuuntelemaan kultansa mietteitä, ja antaisi myös hänelle sitä hänen kaipaamaansa läheisyyttä?
Ihanaa, löysin paljon ihmisiä joilla sama tilanne. tai siis ei ihanaa sillälailla, mutta helpottaa oloani.
Me ollaan poikaystävän kanssa oltu 6vuotta yhdessä, 14vuotiaista asti. Nyt hän haluaa olla yksin, elää ja miettiä mitä haluaa.Mentiin kihloihin vuosi sitten vappuna, muutettiin yhteen kesällä ja nyt vappuna hän ilmoitti ettei halua enää olla kanssani.Tunteet ovat yhä hyvin lämpimät, molempien osalta.Hän sanoo että rakastaa minua vielä, mikä tekeekin asioista mutkikkaita.Viikonloppuna on molemmilla muutto yhteisestä kämpästä erilleen.Tuntuu niin pahalta.
Hän sanoo, että haluaa tietää mitä elämältään tahtoo. Ollaan puhuttu asioista paljon, itketty ja naurettu yhdessä.Hän on myös sanonut ettei ajattele muita naisia ainakaan vielä eikä varmaan pitkään aikaan.Itse olen samalla kannalla muiden miesten suhteen.Ollaan jollain tasolla sovittu, tai ainakin päästy yhteisymmärrykseen siitä, että molemmat kertovat siinä vaiheessa jos muut kumppanit tulevat ajankohtaisiksi.Se tieto helpottaa oloani nyt, koska kuuden vuoden olen oppinut luottamaan häneen niin hyvin, että uskon häntä. Hän ei ole sanonut että haluaisi palata yhteen vielä joskus, mutta ei kuulemma voi sanoa ettei haluaisikaan.Onko tämä vain joku vaihe, joka pitää käydä läpi? ei voi tietää.
Kaikki asiat vaan ovat niin sekaisin päässäni nyt. En tiedä mitä minun pitäisi ajatella.Hän sanoo, että toivoo saavansa selvyyden asioihin olemalla yksin, ilman muita.Entä jos hän ei saakaan? Kuinka selviän hetkestä kun hän ilmoittaa tapailevansa toista ja onko siitä ikinä enää paluuta kummankaan osalta?
Me molemmat haluamme olla vielä tekemisissä, koska kukaan ei tunne meistä kumpaakaan niin hyvin kun tunnemme toisemme. Mutta ymmärrämme että ei voida nolla paljoa tekemisissä, koska silloin tämä jäisi vaan junnaamaan paikoillaan.
Ja entä jos itse tapaankin ajan myötä jonkun, ja sitten hän kertoo että olenkin se ainoa oikea.Tai päivastoin.En osaa ajatella mitään järkevää.Ja kun hän sanoi että olen hänen elämänsä nainen. Mistä on kyse, miten minun pitää toimia? En oikein osaa olla mitenkään juuri nyt.
Memmulle,
olen myös mielestäni vahva nainen, mutta seisemän vuoden suhteen aikana jotenkin kuristunut kotiin pieniin ympyröihin. Luopunut omasta itsenäisyydestä ”lasten” ja ”parisuhteen” vuoksi. Mutta eihän se niin toimi, että unohtaa itsensä. Itsestään on pidettävä huolta ja oltava omille tunteilleen lojaali. Silloin kaiketi ympärille valikoituu sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä elää. Valitettavasti en ollenkaan tiedä, tulenko koskaan samaan tarvitsemaani tilaa nykyisessä avioliitossani ja harkitsen vakavasti avioeron ottamista. Puoliso kyllä väittää nyt muuttuvansa (omistushaluisesta ja rajoittavasta vapaamielisemmäksi ja sallivammaksi) mutta en luota muutokseen. Lisäksi minusta tuntuu, että tunteeni häntä kohtaan ovat kuolleet ja paluuta entiseen ei enää ole. Miten koskaan annoin tilanteen ajautua tähän pisteeseen?
Olipa lohduttavaa tulla tänne ja huomata että samoihin aikoihin teillä toisillakin on samankaltaisia murheita. Kenellekäänhän niitä ei toivo, mutta helpottaa tunne ettei ole yksin. Nyt, kun kevätkin on puhjennut kauneuteensa silmien edessä ja tekee kaksinverroin kipeää,,,,ei enää istutakaan terassille nauttimaan kesän tulosta,,,on näkevinään kaikkialla ”onnellisia” pareja, tai perheitä.
Kumpa osattais ottaa nämäkin tauot rauhallisin mielin,ajatellen että asioilla on tapana järjestyä ajan kanssa ja kaverit jotka haluaa etäisyyttä, osaavat varmasti arvostaa jos näkevät että voimme myös irrottautua luottavin mielin,,,,haa,,,uskonkohan itsekään tähän juttuun 🙂
Minulla on tunteet velloneet edestakaisin, että annanko nyt omanajan rauhassa hänelle, ja entäs jos tämäkin on turhaa, jos hän päätyykin tulokseen, että on parempi olla lopullisesti erillään, kestääkö sen sitten ku n tämäkin niin rankkaa, tällainen epätietoisuus että ollaanko vai eikö olla. Pari päivää ollut kuitenkin nyt helpompaa, etten ajattele aivan koko ajan asiaa.
Kertokaa te muut jotka olette viimepäivinä kokeneet samaa, kuinka juuri tänään jaksatte ja olette ”edenneet” asiassa?
Voimia meille ainaskin 🙂
Juu..elikkäs..tää päivä on ollu tähänastisista helpoin, vaikka tiedän että illalla taas ahdistus iskee. Illat ja yöt on pahimpia, kun toinen ei ole vierellä. Ollaan nyt siis muutettu erilleen.
Pari päivää sitten juteltiin taas kunnolla, ja siitä jäi melkolailla paskanmaku suuhun. Koska olen itse hyvin kärsimätön ihminen ja epätietoisuus on pahinta mitä tiedän, kysyin aivan suoraan, että eikö hän enää ikinä halua olla kanssani. Aluksi hän sanoi, ettei voi tietää, mutta kun vaadin kunnon vastauksen, niin se oli ei..kysyin vielä rakastaako hän minua, johon vastaus oli tyyliin ”mitä rakkaus on, miltä sen pitäisi tuntua?”. Silloin romahdin lopullisesti. Jos hän ei näiden kuuden vuoden aikana ole oppinut mitä rakkaus on, niin minun rakkautenihan on mennyt täysin hukkaan.
Tulin siinä vaiheessa siihen tulokseen, että on ehkä parempi jos emme ole missään tekemisissä, niin vaikealta kun se tuntuukin.Ei se varmaankaan edes onnistu, mutta on aina vain vaikeampaa päästää irti jos näkee toista.Mieluummin äkkikuolema kuin kidutus, se on nopeammin ohi.
Sanoin hänelle, että toivottavasti hän joskus löytää jonkun jota rakastaa yhtä paljon kun minä häntä, että edes joskus saa tietää miltä tämä on minusta saattanut tuntua. Sanoin myös että toivon itse löytäväni jonkun joka rakastaa minua näin valtavasti, samoin kuten minä nyt häntä. Ja kun lähtiessäni sanoin, etten halua olla tekemisissä, hän purskahti itkuun. Jos tämä on todella sitä mitä hän haluaa, olla erossa minusta, miksi se muka tuntuu hänestä pahalta? Näimme eilenkin, ihan vaan näiden muuttoasioiden merkeissä, eikä hän silloin vaikuttanut mitenkään surulliselta.Lähti vain heti kun pakolliset asiat oli hoidettu.
Toivon vain, että jos hän jossain vaiheessa muuttaa mielensä, ja haluaa minut takaisin, että olisin itse jo siinä vaiheessa niin vahvoilla etten ainakaan heti ottaisi häntä takaisin. Nyt kyllä tuntuu että on epätodennäköistä että hän enää ikinä haluaa minut.
Torstaina hän sanoi tulevansa käymään. Hakee joitain vaatteitaan jotka muutossa jäivät vahingossa kamojeni sekaan. Pitäisikö vain pistää muovipussiin ja antaa ne ovenraosta?
Voi miksi kaikki kaunis ja hyvä voikin loppua niin raa alla tavalla?
Mietin Eeva tuotakin sun juttua, mutta ei oikein toisen tilanteeseen osaa edes antaa mitään neuvoja, kun me jokainen ollaan niin erilaisia.
Kun mullakin on esim tuo etten kestä epätietoisuutta, vaikka kuinka ajattelisin et ok, antaa ajan kulua, et jos meidän tiet ”kuuluu” vielä kohdata niin se päivä tulee kyllä, mutta ei. Asiaa haluaa alkaa heti työstämään ja helpointa silloin olisi tietää, työstääkö sen pois tai et edes tietäis, et no vaik kuukauden päästä koetetaan uudelleen, sekin ehkä helpottaisi, vaan kun ei tiedä mistään mitään.
Väistämättähän silloin helpointa olisi vain unohtaa.Kuinka jo nyt olen muuttunut hänen suhteensa. Kuinka enää osaisin olla sa sama iloinen
minä johon hän ihastui, koska tämä aika on jo nyt tehnyt minut varovaiseksi, epäluuloisemmaksi, epävarmemmaksi kaikin tavoin.
Kaipa hän eelleen siellä ajattelee et kaikki on okei, heinäkuussa sitten
muka lähdetään viikon lomareissulle, kuten hän sanoi. Hah, kuinka
hän kuvittelee että se tapahtuisi enää noin vain!
Olenko minä hänelle vain jokin esine, lomamatkaseuraa, jonka voi noin vain ottaa hyllystä silloin kun itseä huvittaa.
Hän sanoo, että olemme jo kylliksi aikuisia ajatellaksemme järkevästi.
Minä kyllä en siihen kykene. Kykeneekö koskaan tällainen tunneihminen kuin minäkin olen.
Mutta hei, voimia meille kaikille tähän viikkoon, kumpa nämä murheet edes vahvistaisi meitä ajan oloon, eikä murentaisi niinkuin nyt tuntuu.
voi voi….kuulostaa niin tutulta.
se voi hyvinki olla niin että kun eronpäivä koittaa tai suhteessa pidetään sillon tällön ”taukoja” ja toisinaan taas ei.. ja piiripieni pyörii, eikä tiä mitä haluaa elämältää ku toisessa ei sinänsä välttämättä ees oo mitään vikaa ja kun toinen ois niin rakastunu eikä raskis satuttaa, et yhtenä kauniina päivänä kun kaikki on ohi ja tuolla maailmalla vähä pyörähtää, tajuaa että miks mä päästin siitä irti!……..on jo liian myöhästä.
mutta sen olen itse huomannut että ei se ruoho ole yhtään aidantakana parempaa vaikka sitä välillä hamuaakin:) (enkä tarkota tällä pettämistä)
ja ai niin………olen kuullut sanonnan että :MUSTASUKKAISUUS EI LÄHDE POIS ENNENKÖ ON 3 METRIÄ MULTAA PÄÄN PÄÄLLÄ.
Lillan, itse tässä tilanteessa tuntuu, että olisin edes vähän iloisempi jos olisi vielä jotain yhteistä tiedossa. Ja heinäkuuhun on aikaa, mitä tahansa voi tapahtua. Tosin saattaisi olla itsensä pettämistä tuudittautua siihen ajatukseen että sitten kaikki olisi hyvin. Tai voihan ollakin, mutta että palaatteko yhteen..
Mulla taas yks sekava päivä takana. Menin sitten itse viemään hänen tavaroitaan hänen luokse, koska minulla on auto ja hänellä ei, eikä hän jaksanut polkea 7km:ä luokseni. Oli kuulemma niin väsynyt kun oli yöllisen matsinkin katsonut.Tapaamisesta seurasi hyvää ja huonoa.
Otin taas tapani mukaan tämän eroasian esille (epätietoisuus kalvaa mieltä). Hän sanoi ettei tunne mitään enää minua kohtaan. Se oli kuin olisi puukkoa väännetty haavassa.Hän sanoi ettei enää koskaan halua olla kanssani, eikä nähdäkään minua, että se olisi helpompaa niin.
Hetken siinä sitten riitelimme, otin yhden todella vanhan jutun esille, joka saattoi olla hyväkin ottaa puheeksi. Aikoinaan kun olimme seurustellet muutaman kuukauden, olin tyhmä teini ja minulla oli jotain säätöä toisen kanssa. Emme ikinä tehneet mitään intiimiä, mutta kerroin silloin koko jutun poikaystävälleni koska en olisi muuten voinut elää itseni kanssa. Tiedän, itsekästä.
Nyt kun riidan päätteeksi otin tuon asian esille, hän rupesi itkemään ja sanoi että oli silloin hyvin lähellä kuolemaa. Otin asian puheeksi koska se on se ensimmäinen ja viimeinen kerta kun minä en ole tiennyt mitä haluan, ja koska hän on sanonut että ei nyt itse tiedä mitä haluaa. Voisiko olla että tuo asia on katkeroittanut hänet ja se purkautuu lopullisesti nyt? En jotenkin voi uskoa sitä, koska keskustelimme tuolloin siitä jatkuvasti. Sanoin silloin hänelle, että nyt olen entistä varmempi, että hän on se jonka kanssa haluan olla. Ja mitä kaikkea olenkaan hänen eteensä sen jälkeen tehnyt, rakastanut ja välittänyt. Sen ei olisi pitänyt jäädä epäselväksi. Ja jos vain mitenkään voisin mennä ajassa taaksepäin ja perua kaiken sen paskan olon jota hänelle aiheutin, tekisin sen heti. Tässäkin tilanteessa mikä meillä nyt on.
Tapaaminen päättyi siihen että pyysin edes hetken vielä saada olla hänen lähellään, mikä lopulta johti seksiin. Se ei ollut muuttunut, oikeastaan hän oli entistä hellempi ja suutelevampikin. Makoilimme jälkeenpäin hetken sylikkäin, sitten nousin ja sanoin lähteväni. Hän pyysi minut takaisin vierelleen. Kun kysyin, että näemmekö nyt enää tarkoituksella tai vahingossa, niin hän sanoi että sekä että ja nukahti. Lähdin vähin äänin pois.
Mitä minun pitäisi ajatella? Ensin hän sanoo ettei tunne mitään minua kohtaan eikä halua edes nähdä minua. Sitten hän alkaa itkeä tuon mainitsemani asian vuoksi ja sitten vielä tuo rakastelu ja sen jälkeinen puhe. Olen ihan sekaisin.
Eikö tuo kuulosta siltä että hän puhuu toisin kuin tuntee, että sanoo ettei halua nähdäkään eikä tunne mitään vaikka kuitenkaan asia ei näytä niin olevan! Onko tuo ”kylmäkiskoisuus ” vain hänen selviytymiskeinonsa? Kuulostaa aivan et oieesti olis tarpeen hänen saada sitä ajatteluaikaa,,,?
Minä nielin tänään ylpeyteni ja otin ensimmäisenä tekstiviestikontaktin häneen (vaikka olin muka päättänyt etten minä ainakaan ota yht, koska minun takiani taukokin päätettin). Pyysin vain välittämään terveiseni kavereille joita tänään oli tarkoitus yhdessä tavata. Hän kysymään kuulumisiani jolloin taas nielin ylpeyteni (sen viheliäisen turhuuden, sitkeässä istuu tällaisessakin keski ikäisessä) ja päätin sanoa rehellisesti, että muuten voin paremmin, paitsi että olen nämä vkot yrittänyt unohtaa hänet kokonaan, koska ikävä valtava. siihen hän vastaa, että hänelläkin ikävä ja ehdottaa että tavattais kaupungilla esim viikon päästä, että keskusteltais asioista.
Itkin taas mielessäni, koska tuntui niin hyvältä kaiken tän epätietoisuuden jälkeen. Tosin mistä voin tietää, tapahtuuko mitään parempaa, ristiriidathan ne taukoonkin meidät ajoivat. Pelottaa ja jännittää ajatus tapaamisesta, vaikka tuntuu hyvältäkin ja äärimmäisen helpottavalta että pääsee edes puhumaan.
Kuinka toisenlaisena ihmisenä tulenkaan tapaamaan hänet. Niin paljon jo tämä kahden viikon tauko on muokannut ajatusmaailmaani, niin hyvässä kuin ehkä pahassakin.
Ehkä tämä on kasvattanut meitä molempia, parhaassa tapauksessa lujittaa suhdettamme tai sitten lyömme yhä päätämme seinään.
Nyt koetan elää viikon levollisin mielin. Toivottavasti onnistun siinä.
Kuinka Eeva sinulla just nyt tilanne jos vielä käyt täällä sivuilla?
Tilanne on mikä on. Kävi tänään kääntymässä, puhuttiin ihan muista asioista. Kuitenkin hän alkoi selittämään minulle missä on viikonloppuna mennyt ja kenen kanssa. Miksi? Juuri tuo selitttelyn loppuminen oli yksi syy siihen että hän halusi erota. Elää ilman, että kenellekään tarvitsee selitellä menemisiään.
Tulin eilen myöhään kotiin pelin jälkeen autolla. Asun nykyään paikassa, missä asuu paljon muitakin samanikäisiä opiskelijoita. Törmäsin sitten parkkipaikalla yhteen puolituttuun jätkään, joka alkoi juttelemaan minulle. Toivotti tervetulleeksi naapurustoon jne. Jäin vielä savuille ulko-oveni eteen ja jätkä meni kotiinsa. Hetken kuluttua hänen ovensa aukeaa ja hän kysyy että keitänkö joku päivä kahvit, johon vastasin vain että kattellaan.
Tuli huvittava olo, miksi kukaan olisi minusta enää kiinnostunut. Vaikka tyyppi on hyvän näköinen ja oikein mukava, ainakin sen perusteella mitä olen hänen kanssaan joskus jutellut, niin ei kertakaikkiaan vaan kiinnosta pätkääkään. Mutta kasvatti kyllä itsetuntoa joka on ollut nämä parisen viikkoa ihan pohjalukemissa. Ehkä antoi jopa vähän toivoa tulevsta, en ehkä olekaan loppuelämääni yksin, vaikka nyt tuntuukin siltä.
Olen poistanut ”eksän” numeron puhelimesta, etten vahingossa heikolla hetkellä soita tai tekstaa mitään säälittävyyksiä. Hän ottaa yhteyttä jos on ottaakseen. Sekin on vähän helpottanut, voisi ehkä sanoa että nyt alkaa tunnelin päässä näkymään vähän valoa. Kun vain pääsisin eroon kaikista ahdistavista skenaarioista, mitä mielessäni liikkuu hänestä ja muista naisista. Eihän se edes vaikuta elämääni enää, mutta ajatukset sattuvat ihan hitosti. Lisäksi ajatukset kaikista meidän hyvistä hetkistä satuttavat, koska nyt alan olla tietoinen siitä ettei siihen enää ole paluuta. On haikea olo. Itkettääkin välillä. Mutta kyllä minä saatana pärjään! 🙂
ihanaa, että en ole asioiden kanssa yksin. ja ihanan kannustava tuo artikkeli.
itselläni ja poikaystävälläni alkoi pieni totaalitauko ihan vasta. emme aio olla missään yhteydessä toisiimme vähään aikaan. se oli karmea päätös. ja tuntuu nyt karmealta. se oli minun tahtoni, pääni selvittäminen vaatii nyt irtioton. poikaystäväni lohduttomat kyyneleet sattuvat vieläkin ihan kauheasti. haluaisin vaan että kaikki olisi hyvin.
kyse on siitä, että olen epävarma tunteistani ja se ahdistaa, koska pelkään että minusta pitäisi tuntua palavammalta, tuntea enemmän. olen tullut tähän tulokseen vertailemalla tunteitamme, vaikka tiedän ettei niiin voi tehdä, koska kaikki ovat yksilöitä, jokainen tuntee tavallaan.
en halua olla ilman häntä, en halua edes ajatella että minua koskisi joku toinen, ja sekin tekee tästä kaikesta niin riipivää. en tiedä mitä haluan ja se sattuu kamalasti. en jaksa nousta sängystä ja kauppaan meneminenkin tuntuu raskaalta. pelkään eroa, toivon sieluni voimin ettei sitä tule. toivon, että tauon jälkeen tilanne olisi se, että tietäisin ja TUNTISIN mitä haluan vaikka vielä tuntuisikin vaikealta. tiedän, ettei täydellistä suhdetta ole, kaikilla on ongelmia, mutta nyt vain tuntuu välillä niin pahalta ja pelottavalta, että oli pakko ottaa breikki. rukoilen sydämeni pohjasta, että tilanne kääntyy hyväksi. totaalitaukomme ei ole pitkä, mutta se on pisin aika minkä ajattelin että voimme selvitä ilman yhteydenottoa. sitten taas tapaamme ja keskustelemme missä mennään. sen ajatteleminen pelottaa, koska mitä jos olen ihan yhtä ahdistunut silloinkin, eikä minusta tunnu että jaksan enää yrittää? apua.
meidän suhteessamme on paljon hyvää, mutta sitten välillä mietin että pitäisikö olla enemmän jotain. se pelottaa. ja kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka eroaisimme, emme ikinä kumpikaan pääsisi siitä yli vaan haluaisimme palata yhteen jos vain uskaltaisimme. pelkään niin tätä ahdistuksen ja epätietoisuuden tunnetta, enkä ikinä enää halua tätä. todellinen parisuhdekriisi ja tuntuu en jaksa olla edes olemassa. tiedän, ettei minulle ole ketään muuta, mutta kunpa vain tuntisin sen vielä. en enää jaksa itkeä.
toisina hetkinä olen ihan rauhallinen ja varma että me selviämme tästä, mutta toisena hetkenä mahaani sattuu ja rintakehäni painaa niin että hätäännyn. pelkään sekoittavani sen, mitä haluan ja mitä tunnen. vai onko ne sama asia? voi että kun en tiedä mitään. rakastanko häntä? haluanko häntä? olemme puhuneet keskenämme asiasta paljon ja selvitelty ja se on aina helpottanut, mutta vain hetkeksi. pelkään myös tauon jälkeistä aikaa, mitä jos ahdistus ei menekkään pois vaikka ensin luulisi niin? taidan pelätä asioita aivan liikaa etukäteen…
kunpa voisin ottaan hänen tuskansa pois, ja omani. rakkaus, se todella on vaikeaa.
Kipeä,
Uskon että teidän kohdalla asiat kääntyy vielä parhain päin.On hienoa että uskallat ottaa etäisyyttä ja vielä reilulla tavalla, kun aikakin on sovittu. Ja voithan aina pyytää lisäaikaa jos tuntuu että sitä tarvitset, kyllä poikaystäväsi ymmärtää varmasti. Ja kyllä sinä häntä ilmiselvästi rakastat koko sydämestäsi, ainakin kirjoitulksesi perusteella. Jokaisen parisuhteen eteen vaan täytyy molempien osapuolien tehdä töitä. Ei mikään suhde pysy kasassa ”vaan” rakkaudella, niin raa´alta kuin se kuulostaakin.
Mun kesä alkoi kutakuinkin päin persettä. Oltiin eksän kanssa puhuttu viime perjantaina, että ollaan nyt kuukausi pitämättä yhteyttä ollenkaan. Alkoi nimittäin tuntua siltä ettei hän itsekään enää tiedä mitä haluaa, kun välillä soitti ja sanoi että on ikävä ja välillä taas ettei enää ikinä halua olla kanssani. Puhelusta jäi ihan hyvä fiilis, toivotettiin toisillemme hyvää kesää ja sovittiin ettei tehdä mitään typeryyksiä. No, toisin kävi.
Sain sunnuntaiaamuna kaamean ikäväkohtauksen, itkin jo valmiiksi kun hyvä ystäväni soitti ja sanoi että näki baarissa kuinka eksäni nuoleskeli toista naista. Kyllä sattui, saatana. Ja vielä kun kyseessä oli samainen sottainen teinimuija joka oli seurueessamme vappuna, kun erosimme. Ja kun vielä olen monesti kysynyt liittyykö se ämmä tähän niin aina on mies vannonut että ei häntä se kiinnosta, eikä ylipäätään muut naiset. Raukkamaista. Ja ensimmäinen asia mitä mies oli riehuvalle ystävälleni siellä baarissa sanonut oli, että MINULLAKIN on muita miehiä. Että kai siinä voi äijän motiiveista jotain päätellä. Mennyt vaan kähmimään ensimmäistä tyrkyllä olevaa. Minulla ei muuten ole edes muita miehiä, koska oksettaa ajatuskin.
Näin eksän sitten eilen illalla pikaisesti. Ihmettelin itsekin kuinka olin niin tyyni, luulin että olisin murtunut hänen edessään. Mutta ei. Ja vieläkin hän väitti ettei se nainen häntä kiinnosta. Luulisin kyllä että olisi sanonut jos asia olisi toisin, mutta en tiedä. On kuulemma vaan pyörinyt sen seurassa nyt pari päivää. Sanoin hänelle vaan tyynesti että jaa, tee niinkuin oikealta tuntuu. Siinähän nyt ryyppää ja rellestää muiden naisten kanssa, jonain kauniina päivänä hän tajuaa mitä on menettänyt. Ja todennäköisesti minä olen tajunnut mistä olen päässyt eroon 😉 mutta hänen tasonsa ainakin on laskenut roimasti 😀 Mulle jäi tapaamisesta hyvä olo, ilmeisesti olen työstänyt tätä asiaa jo pidemmälle kuin luulinkaan. Olin niin välinpitämätön, vaikken edes yrittänyt. Miehelle jäi varmaan paskanmaku suuhun, kun näki etten enää evääni hetkauta sen naisseikkailuille. Ehkä hän on nyt löytänyt ”tasoistaan” seuraa..
Olen pyöriskellyt samojen ajatusten mailla mitä täällä niin moni kirjoittaa. Ainoa ero minun ja teidän välillä on suhteen pituus, muut kun kertoo suhteen kestäneen vuosia niin minulla ne voidaan lukea kuukausissa.
Ollemme kumpikin sellaisia ”sitoutumiskammoisia” ja suhteen alussa olimme hyvin varovaisia ettemme ahdista toisiamme tulevaisuuden suunnitelmilla, elimme niin sanotusti päivä kerrallaan. Aina kun sille tuntui niin annoin tyttöystävälle omaa tilaa, en tuputtanut itseäni lähelle ja hän arvosti elettäni. Kuitenkin ihastumiseni eteni rakastumiseen. Kaipasin läheisyyttä ja että minut huomattaisiin, että olen olemassa. Tyttöystäväni tuntui entistä enempi kaukaisemmalta mikä sitten lisäsi minun huoltani et miten suhteessa käy. Sitten eräänä iltana istuimme jälleen sohvalle ja keskustelimme asiasta. Hän kertoi, että olen juuri sellainen mies jota hän on koko elämänsä haaveillut ja hän tietää mitä hän nyt menettää mutta hän haluaa olla nyt yksin. Hän toivoi, että olisimme ystäviä, mikä on mielestäni hieman ristiriitainen pyyntö. Kuinka voin olla ystävä hänelle, jos tunteeni ovat niin voimakkaat kuin mitä ne nyt ovat. Muutenkin sain hänen puhestaan sellaisen kuvan, että hän jätti ns. takaportteja auki yhteen palaamiseen. ” koskaan ei kannata sanoa ei koskaan”.
Olen tuon keskustelun jälkeen ollut aika rikki. Hän on ottanut yhteyttä tekstiviestein ja kysellyt oloani johon olen vastannut kaiken olevan oikein hyvin, en halua antaa sellaista kuvaa että olisin heikko. Olen miettinyt et pitäisikö olla vastaamatta viesteihin ja yhteyden ottoihin? Voinko olla hänelle vain ystävä? Monen monta kysymysta pyörii mielessä.
Olen myös ihmetellyt ihan samaa mitä monet muutkin tällä palstalla, miksi ihmiset eivät tapaa juuri samankaltaisia ihmisiä jotka tuntevat ja ajattelevat samallalailla. Tai jos kaikki nuo täsmäävät niin miksi yleensä sitten ajankohta on suhteeseen on ihan väärä…
Kun puoliso haluaa etäisyyttä -rakastamalleen ihmiselle pitäisi yrittää aina antaa sitä, mitä hän haluaa!!
Olennaista on ymmärtää, että ihminen on aina yksin ja jokainen ihmissuhde päättyy joskus -viimeistään kuolemaan. Parisuhteessa on tilaisuus elää toisen ihmisen rinnalla, kokea läheisyyttä, joka ei riipu siitä tapaako tai pussaileeko tai halailee! Ihmisellä on erilaisia henkisen kasvun vaiheita elämänsä aikana ja ainakin silloin usein tarvitsee aikaa olla yksin omien ajatustensa ja tunteidensa kanssa.
Parisuhteet alkavat rakastumisen tunteen voimalla, mutta sitoutuminen eli päätös, joka ei heilu tunteiden mukaan, kohdella toista hyvin on parisuhteen arkielämää.
Täälä kanssa samassa mennään. Tänää on meidän 1 v päivä. Ei näy miestä, soitti kyllä ja lupas soittaa illalla uudestaan. Eilen kyllä käytiin syömässä. Ei asuta yhdessä, mutta välimatka on 15 km.
Vuosi sitten siis tavattiin. Hän ihastui ilmeisen paljon. Minä olen vähän hitaanpi syttymään. Aluksi ei nähty toisissamme mitään vikoja. Ei niitä nytkään ole paljon. Ehkä elettey elämä on erilaista. Itse olen lähes aina ollut parisuhteessa ja minulla on kaksi lasta. Hän on ollut lähes aina sinkku, lukuunottamatta vuoden parin pyörähdyksiä, muttei ole 10 vuoteen asunut naisen kanssa.
Periaatteessa kaikki on ihan hyvin, mutta jollain asteella hänkin näin kevään korvalla on halunnut etäännyttää suhdettamme. Ennen tapasimme monta kertaa viikossa, nyt lähinnä viikonloppuisin. Siihen on tietenkin hyvä syy, koska hän aloitta rakentamisen, mutta ei se kaikki aika siihen mene. Selvästi hän on ottanut etäisyyttä. Tiedän hänen menneisyydestään sen miten hän kammoksuu sohvalle jämähtämistä kaukosäätimen varteen. Sitä hän vissiin nytkin on alkanut pelätä. Itse ole jo harakinnut eroa. Olen vähän lyhytjännitteinen, jos suhde ei mene niinkuin minä haluaisin.. Muttei hän sitä halua. Hän haluaa vapautta, mutta samalla myös minut. Saa nähdä miten tämä onnistuu, tiedän myös rakastavani häntä ja niin hänkin väittää, vaikka meidän käsitys rakkaudesta on hieman erilainen. Teen kuitenkin kuulema hänet onnelliseksi, että ehkä kannattaa vielä yrittää sinnitellä ja jatkaa.
Mielenkiinto heräsi miten Lillanin treffejen kävi?? Kerro ihmeessä.
Hei!
Olen myös yksi kohtalontovereista. Poikaystäväni päätti huhtikuussa, että minun pitäisi muuttaa pois. Etenimme aikoinamme kaksi vuotta sitten suhteessamme tosi nopeasti eteenpäin, kaikki tuntui niin luonnolliselta. Nyt kuitenkin rankan talven jälkeen, kun elämä oli muista syistä johtuen minulle yhtä kärsimystä, hän etääntyi minusta, masentui. Nyt olemme asuneet vajaa pari viikkoa eri asunnoissa, olemme nähneet lähinnä muuttoon liittyvien asioiden merkeissä. Hän vaikuttaa ihan eri ihmiseltä, ei päästä minua fyysisesti, saati sitten henkisesti, lähelle. Itse haluaisin niin paljon koskettaa. Itse asiassa samaan aikaan kun hän suunnitteli asumuseroa, minä rakastuin häneen uudelleen! Eli tunteemme menivät ihan eri suuntiin. Olen kysellyt, roikunko tässä suhteessa ja toivon turhaan, ja hän on vastannut että hänkin toivoo vielä meitä, mutta yhtä aikaa hän sanoo, ettei voi luvata mitään. Olen käynyt tätä tilannetta läpi viimeiset kaksi kuukautta eroprosessina, olen itkenyt ja surrut, välillä vihannut ja taas murehtinut. Elämältä lähti pohja. Nyt olen kokoamassa itseni sirpaleita ja etsimässä elämälle jotain omaa merkitystä, jossa päähenkilö olen minä itse. Olen lukenut Bruce Fisherin kirjaa, siitä on ollut suuri apu eroprosessin läpikäymiseksi. Olen ymmärtänyt myös sen, minkä virheen tein suhteessamme. Se ns. ”rakkauden keskukseni” oli se toinen ihminen ja kun hän meni, murruin täysin, elämäni tuntui tyhjältä. Jotta suhde voisi olla terve, pitäisi rakastaa ITSEÄÄN ja sitä kautta säteillä rakkauttaan myös lähimmäisiinsä. Jos ei rakasta itseään ja koe olevansa erillinen itsenäinen yksilö, joka ei tarvitse toista omaan onnellisuuteensa, silloin tasapainoinen parisuhde on vasta mahdollinen. Se on vaikea tehtävä ja vie varmasti aikaa, että siihen yllän, ja voi olla että vaikka sen opinkin, en tätä parisuhdetta enää koskaan takaisin saa, mutta mikä positiivista, ainakin kasvan itse ihmisenä ja jonakin päivänä voin kuin voinkin luoda aidon, kestävän parisuhteen, jossa kummallakin on hyvä olla, ilman riippuvuutta ja toisen omistamisenhalua.
Onko kellään kertoa kokemusta siitä, miten erilläänolo johti onnelliseen yhteenpaluuseen? Olisi kiva kuulla myös niitä ns. voittajatarinoita, jotka voisivat antaa nyt voimaa ja uskoa meille kaikille, jotka elämme epätietoisuudessa ja epävarmuudessa.
Heippa!
Olen ollut aviossa 34v,ja todella yksinäinen siinä. Mieheni haluaa olla vaan kotona,ei kaipaa minnekään eikä koskaan toivokaan jotta kotiimme tulisi vieraita.
Minä taas sosiaalisena ihmisenä kaipaan vaihtelua,vierailuja,matkustelua,vaihtelua elämääni,jotta jaksan arjen. Kun olimme työelämässä menivät asiat paremmin,mutta nyt kyn kolme vuotta sitte jouduin elkäkkeelle ”ihmis” läheisestä työstä,aika on ollut raskasta… Ajattelen eroa päivittäin.Teen toki nytkin yksin reissuja lasten luo ja muuallekin,muutenhan masentuisin lopullisesti…ja välillä masennunkin,muuten eriksi anna. Jos tämän lukee henkilö jolla samanlaisia kokemuksia,ja haluat jakaa niitä kanssani,ota rohkeasti yhteyttä sähköpostiini. Saat olla mies tai nainen,kunhan saamme toisistamme vertaistukea.. Jos ystävä löytyy jutellaan tarkemmin asioista. Luotettavaa ihmissuhdetta tarvitsen ja mieluummin lähelle saman ikäistä. Olen 55v,, voit olla toki vanhempi tia hieman nuorempi.. Terveisin Eveliina
Moi!
Tuntuu niin kauhean ahdistavalta, kun etukäteen jo ajattelen, että käykö meillä samoin kuin niin monille tänne kirjoittaneille. Olemme olleet yhdessä reilut 1,5 vuotta ja sen erittäin tiiviisti. Muutimme parin kuukauden seurustelun jälkeen yhteen ja nyt kesän alusta meille syntyi vauva. Mies haluaa nyt enemmän omaa aikaa, sillä olemme riidelleet paljon ja se syö meitä kumpaakin sisältä ja ahdistaa. Minä haluaisin selvittää asiat ja takerrun mieheeni, pelkään, että hän lopulta päätyy jättämään minut, että en olekaan sitä mitä hän haluaa. Olen yrittänyt luoda tasapuolisen suhteen, jossa kummankin mielipiteet ja toiveet otetaan huomioon, mutta hän silti väittää, että kaikki tehdään minun tavallani. Olen yrittänyt kannustaa häntä näkemään ystäviään ja tekemään omia juttuja, mutta samalla vaatinut, että minunkin tulee saada läheisyyttä, tai masennun.
Hän sanoo rakastavansa minua ja lasta ja nauttivansa yhdessäolosta kunhan ei riideltäisiin. Minä silti koen, että hän haluaa etääntyä minusta. Haluasin antaa hänelle tätä omaa tilaa ja luottaa siihen, että se on juuri se, mikä lopulta korjaa tämän tilanteen. Emmehän ole vielä päässeet vielä edes yli suhteen alkuvaiheesta, jossa ollaan yhdessä koko ajan. Nytkö se sitten tapahtuu, kun on vauva ja tarvitsisin läheisyyttä jaksaakseni.
Ymmärrän miestäni, mutta minua ahdistaa niin suunnattomasti tämä kaikki. Pelkään, että masennun taas. Olen kärsinyt elämässäni masennuksesta ja olen huomannut, että erityisesti silloin minusta tulee läheisriippuvainen. Pitäisi jaksaa tosiaankin rakentaa itse omaa onnellisuutta, sillä tiedostan kyllä, että tarrautumalla puolisooni en ikinä voi olla täysin onnellinen. Haluaisin olla itsenäinen. Kuinka pääsen menettämisen pelosta eroon?
mulla vähän eri tilanne,kun ei mistään tauosta sovittu edes. mies vaan lakkasi ottamasta yhteyttä kolmisen viikkoa sitten selittämättä yhtään mitään. ei ollut riitoja ja kesälomaa oltiin vietetty yhdessä ja mökkitonttejakin katseltu yhdessä. hän ei vastaa puheluihin eikä viesteihin, en tiedä yhtään mitä on sattunut..on ennenkin pitänyt taukoa,mutta silloin on ollut selkeästi joku syy ja riitaa, nyt ei ollut riitaa sovussa lähti omaan kotiinsa, ei siis asuta vielä yhdessä, vaikka monta vuotta on jo seurusteltu ja ollaan kihloissakin..en ymmärrä hänen motiivejaan, tuntuu niin oudolta..
Itse olen nyt seurustellut 2-vuotta poikaystäväni kanssa. Suhde oli sen 6kk ihana ja hyvä.”Alkuhuuma” kun oli ohitse tuli tietynlaisia riitoja..mm.oman ajan käyttämisestä.Minulla on vain pari ystävää joiden kanssa joskus käyn kahvilla,baarissa,vietän aikaani.Kun sitten poikaystäväni halusin lähteä baariin,en tykännyt ajatuksesta,koska en itse voinut pitää hauskaa.
Kun sitten oltiin oltu yli 1v yhdessä alkoi tulla ”Unohdin sinut”-juttuja.Hänen piti hakea minut mukaan illanviettoon mutta unohti.Myös väkivaltaisuus on tullut kuvioihin.Hän saattaa ”leikki” lyödä minua vatsaan,jalkoihin,käsiin.Hän myös saattaa ”leikki” potkia minua.Sanon että tämä ei ole kivaa,eikä se ole leikkiä!!
Veikkaan myös että poikaystävälläni voisi olla AD/HD!Hän käyttäytyy kuin energiapupu ja AD/HD-potilailla on kuulemma tapa sanoa asioita ns.”suoraan” eivätkä he ymmärrä miksi sitten puoliso suuttuu.
Poikaystäväni on harkinnut muuttavansa omaan asuntoon,minä en kuulu siihen.Minäkin haluan jossakin vaiheessa oman asunnon,olen kuitenkin 20-vuotias.
Poikaystäväni sanoo ettei halua että tulemme riitelemään enenmän ja että eroaisimme kuitenkin jos muuttaisimme yhteen.
Ymmärrän asian jotenkin,mutta jos ei nyt halua asua samassa kämpässä niin koska sitten? Hmm?
Nyt on myös tullut näitä ”Haluan lähteä ryyppäämään muualle kuin kotipaikkakunnalle”.Olen päästänyt hänet mm.Lahteen viettämään aikaa ja RYYPPÄÄMÄÄN.
Hän myös sanoi että aikoo lähteä vain kavereiden kanssa etelänmatkalle.
Me emme ole koskaan käyneet poikaystäväni kanssa missään muualla paikkakunnalla tai matkalla.
Aijon ehkä eroa,koska olen kuin umpikujassa. Haluan uusia kavereita ja vapaa aikaa viettää heidän kanssaan.Tiedän jo nyt ettemme mene mm.kihloihin,naimisiin..emme edes muuta samaan kämppään.
Joten mitä tässä tilanteessa voisi tehdä? 🙁
Hei!
Mies halusi omaa aikaa ja oli kyllästynyt siihen että otin liikaa häneen yhteyttä soittamalla ja viestimällä ja siksi ei edes vastannut soittoihini. Menin sitten vain suoraan käymään kun tiesin milloin tuli kotiin töistä ja suostui sitten juttelemaan asioista monta tuntia ja ymmärsin paremmin hänenkin näkökantojaan. Ei toiseeen ihmiseen tosiaan voi ripustautua vaan on järjestettävä itselleen ihan omaakin elämää, työtä, harrastuksia ja hyviä ystäviä. Eihän se aina ole helppoa kun on toista ikävä. Ja välillä tuntuu että suhde on ihan jämähtänyt paikalleen. Mutta ei oikein ole muita vaihtoehtoja jos haluaa vielä yrittää säilyttää vanhan suhteen eikä aloittaa alusta jonkun uuden kanssa. Aion nyt kuunnella häntä vielä tarkemmin ja koska hänelläkään ei ketään toista tunnu olevan niin annan sitä omaa aikaa enemmän, koska hänellä on fyysisestikin rankka työ ja vaativa harrastus, joka vie paljon aikaa myös. Tsemppiä kaikille muillekin samanlaisissa tilanteissa oleville naisille ja miehille! Yritetään kestää, paistaa se päivä risukasaankin! :o)
Heippa!
Ihana oli lukea näitä, anto ihan älyttömän paljon lohtua. Ja sitten haluisin jakaa teidän kanssa yhden sivuston, joka aina saa mut luottamaan parempiin aikoihin kun luen sitä. Siinä puhutaan avioliiton luonnollisista vaiheista, mutta yhtä hyvin sen voi soveltaa myös seurusteluun. http://www.mv.helsinki.fi/home/ezvainio/artavioliitonsalakarit.htm
Me ollaan seurusteltu 3 vuotta. Jo heti ekoina viikkoina oltiin varmoja että halutaan naimisiin, mikä sinänsä oli aika lapsellista sanoa jo siinä vaiheessa. Eka vuos meni ihanasti, ei pahemmin ollut riitoja eikä haluja kurkkia aidan toiselle puolelle. Mutta sitten siinä toisena vuonna mies kai vähän ahdistu kun edelleen vaan höpötin häistä ja halusin olla lähellä. Sen jälkeen kuvioihin alko tulla ulkopuolisia tyttöjä toisensa perään ja jokanen miehen ihastus sattu niin viiltävästi että toivoin että kuolisin siihen paikkaan ettei tarvis kärsiä. Mulla on aina ollut todella sukka itsetunto, ja senkin takia nää ihastukset sai mut tuntemaan itteni ihan nollaksi, vaikka mies edelleen vakuuttaa ettei osais kuvitella kauniimpaa ja parempaa naista kun mut. Silti sitä ei aina vaan muista huonoimpina hetkinä. Varsinkin kun mies on vitsaillut asiasta ja sanonut että ois hauska jos leikkisin välillä että oisin joku muu, alkaisin esim meikata ja käyttää farkkuja, vaikka tietää että rakastan mekkoja enkä tykkää meikkaamisesta (niinkun ei hänkään oikeasti).
Nyt tässä puolisen vuotta ollaan oltu ihan kriisitilanteessa, kun kumpikin on ihan sitoutunut ja kiintynyt ja rakastaa toista, eikä haluis elää ilman, mutta samalla ollaan molemmat ihan ahdustuneita. Minä siitä, kun mies ei halua olla mua lähellä, enkä koe saavani rakkautta ja läheisyyttä, enkä varsinkaan kunnioitusta. Kuitenkin meillä on ihan hauskaa yhdessä, niinkun ystävillä. Ja miestä taas ahdistaa kun kahlitsen liikaa ja haluan lähelle. Se kuulemma syö sitä vapaata tahtoa rakastaa. Olen nyt tietosesti yrittänyt lopettaa kahlitsemasta, mutta se tuntuu välillä vaikealta. Ja olen sanonut että jos hän haluaa, niin olen valmis eroon, koska kyllä mä pärjäisin yksin, vaikken haluiskaan erota. Mutta hän ei kuulemma edes osaisi kuvitella eroavansa musta. Eilen illalla sovittiin, että otetaan semmosta etäisyyttä että pyritään pääsemään parempaan itsensä tuntemiseen, niin tiedetään mitä tahdotaan ja kaivataan.
Luulen että meillä on meneillään vaan pahemman kaavan mukainen siirtymisvaihe, mutta haluun luottaa että jos päästään yhdessä sen yli niin tulee vielä ihanat ajat. 🙂
Purskahdin itkuun kun luin teidän kaikkien kirjoituksia, kiitos että olette jakaneet kokemuksianne ja ajatuksianne!! Lohdutti ja antoi voimaa jaksaa taas huomiseen.
Mullakin on nyt samanlainen tilanne. Avomies päätti erota samantien ja haluaa minun muuttavan yhteisestä kodista (hänen omistamastaan) mahdollisimman pian pois. Seurustelun alusta lähtien puhuttu lapsista, perheestä, naimisiin menosta, ja nyt aivan minulle yllättäen sanoikin ettei olekaan valmis sitoutumaan vaan haluaa tulla ja mennä vapaasti. En olisi aloittanut seurustelua alunperin jos meillä ei olisi ollut samanlaiset tulevaisuuden toiveet. Nyt yritän aloitella keräämään sydämeni sirpaleita lattialta.
Hankalinta tässä on se, että luulen hänen menovaiheensa menevän ohi jossain vaiheessa, ja haluaisin yrittää siinä vaiheessa uudestaan, sillä rakastan häntä todella paljon. Samalla pelkään että hän ei halua yrittää, koska on päättänyt että ero on paras molemmille. Silti luulen hänen rakastavan minua vielä…
Eräs ystäväni sanoi uskovansa niin, että jos joku pari on toisilleen tarkoitettu, niin tiet vielä kohtaavat. Pitäisikö antaa mahdollisuus (jäädä odottelemaan) tuolle kohtaamiselle, vai pitäisikö minun jatkaa elämääni eteenpäin ilman epävarmutta tai toivoa, nyt kun siihen on mahdollisuus, ja toivoa että joskus vielä löydän toisen yhtä ihanan miehen kuin hän? Voi jos elämä joskus olisi helppoa…
Minulla on menossa todella vaikea tilanne. Samankaltainen kuin monella muulla täällä.. Mies halusi erota. En voinut uskoa sitä. Oli tunne, kuin sydämeni olisi revitty rinnastani, pudotettu lattialle ja hajonnut siihen pieniksi sirpaleiksi. Tunne ei ole siitä mihinkään muuttunut. Haluaisin vaan niin paljon hänen luokseen ja jatkamaan meidän yhteistä tulevaisuutta. Mies halusi minun lähtevän pois kodistamme. Minun oli pakko lähteä. Hän sanoi, että koskaan ei voi sanoa ”ei koskaan enää”, eli että koskaan ei tiedä palataanko vielä yhteen. Tunteeni on niin vahva, että me selviäisimme tästä. Mutta vaikeinta tässä on se, kun en voi tehdä mitään asialle. Vain odottaa ja odottaa. En olisi halunnut jättää tätä kaikkea kesken. En voi jatkaa elämääni ilman häntä, koska hän on elämäni mies ja ensirakkauteni. Erosimme myös yli vuosi sitten. Hän ei kuitenkaan sanonut, että minun pitäisi lähteä pois hänen luotaan. Asuimme molemmat yhteisessä kodissamme. Hän tuli ja meni niin kuin halusi. Tietysti halusin aina tietää minne hän oli menossa, koska rakastin häntä niin paljon, ja rakastan edelleen suunnattomasti. Hän kyllä yleensä kertoi minne oli menossa, mutta sanoi, ettei tiedä milloin palaa.
Tästä viimeisimmästä erosta on nyt vain muutama päivä, mutta tunnen kuinka koko ajan enemmän ja enemmän kaipaan häntä. Tiedän että hänelläkin on ikävä minua. Kuvittelen vaan kokoajan, että palaamme vielä yhteen. En edes halua jatkaa eteenpäin ilman häntä. Tekisin mitä vaan, että saisin hänet takaisin. Mutta en voi tehdä mitään. Jos saisin hänet vielä takaisin, antaisin hänelle enemmän tilaa. Koska olimme melkein jatkuvasti menossa yhdessä. Ymmärrän, että se alkaa ärsyttämään toista. Minua harmittaa myös se, että olemme eronneet, eikä tämä ole vain taukoa. En ehkä koskaan saa häntä takaisin 🙁 Luin erilaisilta palstoilta, että toisinaan on hyvä ottaa etäisyyttä toiseen. Uskon sen, mutta minua kaivertaa se, että tämä on ihka oikea ero 🙁 Ja että menetin rakkaimman ihmisen. Minulla on vaan niin ikävä kotiin ja hänen läheisyyteen! En kestä olla…
Hei sinä sydän sirpaleina,
samoja ajatuksia ja tunteita minullakin. Minun sydämeni sirpaleet ovat vieläkin siinä samassa kohti keittiön lattialla, jonne ne putosivat viime lauantaina.
Exäni soitti juuri äsken ensimmäisen kerran eromme jälkeen, ja jutteli ihan tavallisia kuulumisia ja miten töissä on mennyt. Aloin tietenkin
itkeä puhelimessa ja se puhelu aiheutti valtavan tunnekuohun. Toivon
että hän ei olisi soittanut, niin minun ei olisi tarvinnut taas tuskallisesti muistaa kaikkia muistoja yhteisistä ihanista ajoista, ja tajuta taas
kerran että hän ei tule takaisin.
Toisaalta on helpompaa kun tietää että kaikki on ohi, lopullisesti. Toisaalta elättelen vielä toivoa, että hän tulisi takaisin… tyhmää, tiedän.
Haluaisin osata neuvoa, tai sanoa jotakin lohduttavaa, mutta en taida osata. Ehkä se mieletön tuska sisimmässä jossain vaiheessa alkaa vähän helpottaa, siihen minun on luotettava. Voimia sinulle!
hei kaikki,itse olrn tilanteessa jossa molemmat saavat ns.omaa aikaa kavereiden kanssa.mieheni menee ja minä yleensä olen aina kotona joten vietän myös kaveri illat useinmiten kotona.jos joskus päätän lähteä jonnekin niin mieheni soittelee noin tunnin välein vaan kysyäkseen onko kivaa.en nyt sitte tiedä onko se sitä oikeeta omaa aikaa.itse haluaisin ottaa ehkä aika lisän mutta tiedän että jos ehdottaisin moista asiaa niin mieheni saisi kamalan itsesyytös kohtauksen.olemme olleet kohta kymmenen vuotta naimisissa ja tunnemme toisemme mutta emme välttämättä ymmärrä toistemme tarpeita enää niin hyvin kuin ennen mikä johtuu ehkä minun mustasukkaisuudestani mieheni nais ystävää kohtaan josta hän fantasioi.
Sydän sirpaleina ja Laura-84..
Onneks täällä on sentään muitaki ihmisiä samassa tilanteessa.
Ajattelin yksinäni että tuun hulluks tän olon kans ku ei tää lopu.
Sitä toivoo että pääsis yksin lentämään tuosta ikkunasta ja tekemään kaikkee mikä on jäänyt tekemättä..
Mutta kun on tarpeeks yksin sekoillu tuolla ulkona.. joutuu tulemaan takasin yksin peiton alle nukkumaan ja ikävä hyökkää taas päälle.. en tiiä mitä tekis.
Tapasin aivan ihanan miehen elokuun lopulla ja siitä alkoi tiivis yhdessäolo. Tunteet vain oli niin vahvana, että molemmat oli täysillä mukana, matkusteltiin paljon ja vietettiin vain aikaa yhdessä.
Hän oli juuri ennen minun taapamistani eronnut vaimostaan, kuulemma asiat oli käsitelty ja juttu ei enää vaivannut, mutta tällähetkellä tilanne on se, että luulen avioeron olleen syy kaikkeen.
Kuukauden jälkeen tapaamisestamme, hän sanoi, että tarvitsee aikaa itselleen, kaikki menee kuulemma liian nopeasti eteenpäin, häntä ahdistaa.
Itselleni se oli kova paikka, koska hän oli ihanalla käytöksellään ollut mukana jutussa 100% ja yhtäkkiä veti maton alta.
Oltiin viikko erossa ja se oli ikävää aikaa, ajatukset sinkoilivat edes takaisin.
Sitten hän tuli tyköni ja sanoi, että haluaa olla minun kanssa. Selitin että aika minulle oli ollut tosi ikävää ja ettei noin voi enää tehdä.
No, yli kuukausi meni hyvin, reissattiin ja vietettiin taas aikaa paljon yhdessä kunnes sama tapahtui joulukuun alussa.
Ollaan oltu nyt 3 vkoa erossa, joitain tekstiviestejä, mutta muuten aika hiljaista, koska suutuin tuollaisesta käyttäytymisestä.
Nyt minulla oli synttärit ja hän pyysi minua luokseen ja vietinkin siellä pari päivää.
En ottanut asiaa puheeksi, koska en halua ahdistaa häntä enempää.
Mutta hänen puheet ja teot osoittavat, että hänellä on tunteita minua kohtaan.
Olen tullut siihen tulokseen, että hän käsittelee avioeroaan vielä ja kokee olevansa ahdistunut liiasta rakkaudesta. Hän haluaa olla nyt yksin, viettää aikaa kavereiden kanssa ja miettiä asioita.
Kaipaan häntä joka päivä ja toivon, että kaikki muuttuisi paremmaksi, mutta olen myös tajunnut etten voi uhrata elämääni toisen odottamiselle, koska itselläni ei esim. ole perhettä ja sellaisen kovin haluaisin.
Takaraivossani odotan häntä ja jotain suurta tapahtuvan, mutta järkeni sanoo, että eteenpäin on mentävä ja tavattava muita.
Ajatuskin muista oksettaa, mutta yksinkään en halua elää.
Jos olet kokenut samaa esim. suhteesta toisen kanssa avioeron jälkeen, kerro kokemuksistasi. Olenko asian kanssa oikeassa, ja miten minun tulisi tilanteeseen suhtautua?
Hei Eeveliina ja muut!
Olen samassa tilanteessa kuin sinäkin,lapset ovat jo aikuistuneet ja mieheni elää rinnallani ”omaa elämäänsä”. Lasten ollessa pieniä, sain heiltä kaiken tarvitsemani, miehelläni oli silloin jo omat harrastuksensa ja kun ei mennyt harrastuksiinsa, hän oli kotona tv: ääressä.Miten kuvittelinkaan että mikään vois muuttua,nyt olen tosi yksinäinen kun lapset ovat maailmalla,masentaa,olen 46-vuotias, mietityttää olisiko minulle ystävää vielä tarjolla,onhan meillä vain yksi elämä.
Olemme seurustelleet tyttöystäväni kanssa 5 vuotta, ja nyt tyttöystäväni haluaa miettiä suhdettamme ja sitä ettei ole varma mitä tulevaisuudelta haluaa. Rakastamme toisiamme vieläkin syvästi, mutta sitoutuminen ei tunnu hänestä hyvältä vielä näin nuorena (20). Mitään riitelyä eikä draamaa ole taustalla.
Tyttöystäväni enkä minäkään halua olla näkemättä toisiamme koska kaiken lisäksi olemme toistemme parhaat kaverit, ja nautimme toistemme seurasta. Hän vain kuulemma tarvitsee omaa aikaa ja etäisyyttä miettiä asioita ja etsiä itseään. Aikaa siis olla yksin, ei parisuhteessa. Olemme välillä ottaneet toisemme itsestäänselvyytenä ja toisesta erossaolo voi tehdä hyvää. Jo asiasta puhuminen sai minut arvostamaan häntä enemmän ja tunteeni vain voimistuivat.
Ymmärrän häntä täysin ja minusta tuntuu että tästä keskustelemalla välimme lähentyvät. Kummallakaan ei ole mitään aikomusta alkaa tapailla ketään toista.
Pelottaa miten välimme kehittyvät jos seurustelusuhde päättyy. Yhteiset muistot käyvät kipeää.
En tiedä onko tämä nyt kauhean terapeuttinen tapa mutta kokeillaan, ollaan emännän kanssa oltu monta vuotta yhdessä ja asuttu yhdessä n,5v. Meillä on ihana melkein 4v lapsi yhdessä ja nyt yht äkkiä pari kuukautta talon oston ja toisen vauva idean jälkee haluaa hän tauon… mitä nyt voin tässä tehdä lyhennykset ovat kovat enkä halua taukoja enkä myöskään olla erossa. Rakasta puolisoani tossissani mutta hän ottaa asian kovin kevyesti olen aivan romahdus pisteessä en ole nukkunut päivä kausiin enkä syönyt mitään. Onko kukaan ikinä palannut yhteen ”voittaja pariskuntana” tämmöisestä?
En kestä ajatusta yksin elämisestä olen rakentanut koko tulevaisuuteni rakkaani ympärille ja hankkinut niska limassa kaiken jotta voisimme olla vain onnellisesti yhdessä.
No nyt sitte tässä ollaan vissii ”voittaja pariskunta” kun kaikki näyttäisi kääntyvän hyvään suuntaan takaisin, mutta mieltäni kalvaa se kun kysyin puolisoltani onko hän ihastunut johonkin toiseen johon hän vastasi ”ettei tiedä”.
Tunnen sen että rakastan puolisoani mutta jostain syystä en enää luota häneen tunnen itseni korvikkeeksi tai huijatuksi koko ajan.
Eikä hän ole vielä sanonut rakastavansa minua en tiedä edes auttaisiko se enää mitään.
Mitenhän nyt tässä pitäisi olla kun kulta on taas vieressä ja halailtavana kauniina kuten aina mutta en usko hänen olevan täysillä kanssani mukana, suhde ei toimi jos vain toinen yrittää.
Ei pitäisi valittaa kun taas yhdessä ollaan mutta nyt on omat tunteet menny pirtelöksi, kylmäksi ja sekaisin.
Kunpa nyt toinen sanoisi jonkun taika sanan että voin tosissani luottaa rakkaaseeni.
Hei Maggot,
Olen itse lähes vastaavassa tilanteessa. Olemme seurustelleet n. 5 vuotta, joista olemme 3 vuotta asuneet yhdessä. Olemme ilmeisesti teitä pari vuotta vanhempia, mutta asiat tuntuvat olevan samalla mallilla kuin teilläkin. Eli tyttöystäväni haluaa miettiä suhdettamme ja sitä ettei ole varma mitä tulevaisuudelta tahtoo.
Olemme alustavasti sopineet, että asuisimme kesän eri osoitteessa ja miettisimme asioita kumpikin tahoillamme. Emme kuitenkaan halua olla näkemättä toisiamme ja olemme myös sopineet, että ”aina saa soittaa, kun siltä tuntuu”.
Tulevaisuus kuitenkin pelottaa, sillä rakastan häntä mutta pelkään, ettei hän enää tahdo olla kanssani. Ja kuten sanoit ”yhteiset muistot käyvät kipeää.”
Millainen teidän tilanteenne on tällä hetkellä?
Moi
olihan paljon aiheesta kirjoitettu ja monia samankaltaisia kohtaloita. ”Rakkaus on kuin perhonen, jos yrität sitä kiinniottaa väkisin se jo lentää pois”… siinä salaisuus. Antakaa ihmiset toisillenne tilaa hengittää ja elää rintarinnan eikä toistenne sisällä. Läheisyys kasvaa juuri tuosta vapauden ja valinnan yhtälöstä. Kuinka moni tällä palstalla pelkää niin kovin Hylkäämistä, Yksin jäämistä? Kyllä sen kestää, ajatelkaa että kun joku ovi sulkeutuu niin toinen avautuu, ei ole kasvua ilman kipua.
Ja sitten miksi tänne ei kirjoita se joka haluaa etäisyyttä esim miettiäkseen kumpi on parempi… kokemusta on että puoliso on rakastunut toiseen, muttei osaa päättää ja haluaa testata rauhassa tulisko tästä uudesta parempi juttu, Yök. Voi palata sitten reissuiltaan takas kotiin jos ei onnistunutkaan.
Kyllä kaiken takana on jotenkin luottamus ja avoimmuus, kertokaa oikeasti toiselle Miksi haluatte ottaa etäisyyttä, ettei toisen tartte pelätä sydänsyrjällään. Ja miettikää te jotka jäätte odottamaan, onko se kaikki sen arvoista, Oikeasti.? Voitte alkaa elämään myös omaa elämää, katsoa ulospäin ja oikeasti Onni löytyy teiltä itseltänne sisältäpäin, ei kukaan ulkopuolinen tee teitä onnelliseksi jos sitä toivoitte. Juuri siitä nousee se suuri pelko, miten pärjään sitten, löydänkö koskaan uutta ihmissuhdetta jne… älkää pelätkö. Maailma voi yllättää, positiivisesti, älkää antako toisten kävellä yli ja kohdella teitä huonosti.
Parisuhteen ulkopuolinen elämä on myös tärkeä, mutta tärkein on läheisin suhde, jos kaveri ramppaa aina muiden kanssa ulkona tai harrastuksissa… ei tartte suostua siihen. Kyllä maailmassa on myös ihmisiä jotka haluavat/pystyvät sitoutumaan.
Rakastumisen alkuhuuman jälkeen tulee aina erillisyyden vaihe, ja siinä vasta testataan kuinka jykevällä pohjalla suhde seisoo, ollaanko oltu avoimia ja rehellisiä koko matka. Luottakaa toisiinne ja eläkää kuten ”viimeistä päivää”, ei kannata elää ”sittenkun”- elämää.
Aurinkoa kaikkien kohtalotovereiden kesään
nm kokenut mutta selvinnyt ja edelleen uskoo Rakkauteen
hei kaikki,
onpa hyviä kommentteja, löysin monesta itseni ja rakkaani, joka ehdotti parin-kolmen kuukauden totaalista taukoa. käytännössä se on helppoa, sillä meillä on vielä omat asunnot vaikka olemmekin olleet jo kolme vuotta hyvin tiivis pari ja naimisiinmenosta on puhuttu.
taukoa ei ole kestänyt kuin viikon kun olen tajunnut rakkaani käytöstä ja puheita ja sanomatta jääneitä asioita ”lukiessani” että kyse taitaa olla jostain tosi vakavasta. hän halusi tauon selvittääkseen asioita, sillä ei täysin pysty nojautumaan minuun ja on hieman sitoutumiskammoinen. olisi kyllä voinut, kuten aikuinen nainen tuossa yllä kirjoittaa, että kertokaa toisillenne reilusti miksi haluatte ottaa etäisyyttä ettei toisen tarvitse sydän syrjällään pelätä. minä olen pelännyt niin penteleesti aiemminkin kun olen tiennyt hänen mahdollisesti tapaavan ihastuksensa. se pelko repii, rikkoo ja vie kaikki voimat.
nämä vaikeudet heijastuivat seksielämäämme hyvin selvästi. niin että kyllä hän jotain hyvin vakavaa sisällään kantaa.
pelkään että häntä kalvaa vanhat mokani, joita ei ole ilmeisesti ole pystynyt antamaan anteeksi ja joita minunkin oli hyvin vaikea antaa anteeksi itselleni.
toisekseen pelkään, että hänen ihastuksensa ei tainnut jäädä pelkkään ihastukseen, sillä sitä on kestänyt melkein vuoden. ihastuksia tulee ja menee, mutta jos voimakasta kiintymystä kestää vuoden, ei se ole enää ihastusta. ihmettelen vain, miten hän rehellisenä ihmisenä on pystynyt pitämään tämän sisällään.
tajuan tämän kaiken nyt jo viikon tauon jälkeen, ja pitäisi kestää vielä viitisen viikkoa ennen tapaamista. en pysty nukkumaan edes unilääkkeillä ja vatsaan sattuu armottomasti.
rakastan häntä edelleen yhä – ja paljon, ja sydämestäni toivon että hän voi antaa ensin itselleen ja sitten minulle anteeksi ihan itsensä takia. muuten hän kantaa liian suurta taakkaa joka sairastuttaa hänetkin eikä pysty enää uuteen, terveeseen parisuhteeseen.
voi kun se toinen osapuoli saisi olla jatkossakin minä, sillä tämä nainen on kaikkine vikoineenkin niin ihana, toista moista en koskaan enää kohtaa.
elämäni nainen.
Olemme olleet pian parikymmentä vuotta yhdessä ja yli viisitoista vuotta naimisissa. Kuin paita ja peppu. Aina yhdessä. Kummallakaan ei suuria luuloja suhteestamme ja tyytyväisiä tavalliseen arkeen.
Minulle on nyt tullut halu elää vain omaa elämää. Ei jatkuvaa toisten jälkien korjaamista, pyykin pesua, ruuan laittoa, kauppareissuja……
Aijemmin mieheni sanoi, että hanki jotain harrastuksia, kun olet aina kotona…lupasin hankkia, kunhan kotityöt jaettaisiin…Nyt olen viisi vuotta harrastellut omiani pari kertaa viikossa ja tehnyt kotityöt, niinkuin aijemminkin. Tuntuu, etten jaksa, en halua tulla katkeraksi (kuten anoppi, jolle välillä puran sydäntäni…johon hän, että ihan on isänsä poika…ihan samalla tavalla meillä…).
Järjestin meille kahdenkeskisen viikonlopun, jotta voimme nauttia vain toisistamme….pieleen meni…hotellissa vietimme samanlaista ”kotielämää”, kuin kotona koko perheen voimalla. Ei mitään mieltä läikähdyttävää. Sitä tavallista vaan. Kauhea huolehtiminen vaan, että onko lapsella ja koiralla tarvittavat tavarat hoitopaikoissaan ja onko meillä kaikki tarvittava mukana ja kotiin päästyämme taas pyykkirumbaa…..
En tiedä miten asian ilmaisin miehelleni, häntä loukkaamatta, koska välitän hänestä ja ajattelen myös teiniämme, miten häneen vaikuttaisi, jos aina niin turvallinen ja vakaa perheemme ei olisikaan enää vakaa ja turvallinen. Emme edes riitele, joten asia tulisi aivan puuntakaa.
Mietinkin, olenko vain tullut itsekkääsi? Onko se iteskästä, kun ei halua tulla katkeraksi, kauhaan, mopinvarteen ja pyykkikoneeseen kiinni juurtuneeksi…
Mitä muut ovat tehneet samanlaisessa tilanteessa?
Huoh. Niin tuttua, niin raskasta.
Olen ollut mieheni kanssa seitsemän vuotta, joista viimeiset kaksi lähinnä etäsuhteessa miehen työn ja opiskelun vuoksi. Ovat olleet rankkoja aikoja, itse olen ollut yksin kotona ja töiden jälkeen niin väsynyt, ettei oikein jaksa mitään tehdä. Toinen taas on tavallaan saanut toisen elämän, paljon uusia tuttuja yms. Tulee vain viikonloppuisin käymään kotona.
Mies on kuulemma uusien tuttavuuksien ja opintojen myötä saanut uutta ajateltavaa. Hän kuulemma on herännyt miettimään arvojaan ja unelmiaan enemmän. Onko meillä samanlaiset haaveet? Haluaako hän asua kanssani? Tai ylipäänsä seurustella? Haluaako hän seurustella juuri nyt kenenkään kanssa? Kuulemma paljon asioita.
Mies myös kertoi ihastuneensa n. kuukausi sitten toiseen, yllättäen tuolta opintojen kautta tavattu. Sanoin ymmärtäväni, pitkään suhteeseen voi kuulua ihastumisia, kyse on siitä, miten paljon niille antaa aikaa ja ajatuksia elämässään. Miten niitä käsittelee. Kun tapaa uusia ihmisiä ja viettää niiden kanssa intensiivisesti aikaa, voi ihastus tapahtua helpostikin. En syyllistä, vaikka toki, jos meidän suhde päättyy tämän lyhyen ihastuksen vuoksi, s loukkaa ihan hirveästi!
Nyt ollaan miettimisajalla… Itse en sellaista kaipaa, mutta jos toinen niin kokee, toki sen yritän hänelle suoda, mikäli se suhteemme pelastaa.
Kuulemma pari viikkoa jos saisi omaa aikaa, tilaa ajatella, olisi hyvä. Niinpä lähdin pari päivää sitten tuttavien nurkkiin odottamaan. Ajatukset kiertää kehää. Ei uskalla olla toiveikas, muttei surra etukäteenkään. Ihan kauheaa ja tunteet hyppii miten sattuu!
Koko ajan tekisi mieli kertoa miten rakas toinen on, laittaa viestiä, sähköpostia, kuulla ääni. Pelkään että olen jättänyt jotain oleellista sanomatta, pelkään että hän on unohtanut jotain mistä ollaan juteltu. Tiedän toki, että pitkät keskustelut ennen taukoa toivat esiin paljon asioita, hän kyllä siis tietää mitä ajattelen, miten paljon rakastan.
Kai sitä pitää vaan yrittää antaa aikaa, varsinkin miehiä taitaa turha ripustautuminen ja patistelu ahdistaa? Toisaalta haluaisin edes kysyä, onko hän jo päättänyt, asutaanko tulevaisuudessa yhteisessä asunnossa. Jos nimittäin ei, voisin mennä edes siltä osin eteenpäin näiden parin odotteluviikon aikana.. Mutta pelkään, että sekin luo paineita ja ahdistaa toista.
Niin raskas tilanne, tuntuu että olen aivan tyhjä mutta silti painan kuin kasa lyijyä.