[Kirjoittanut: Sofie]

Mitähän sitä tekisi ilman unelmia? Mihin pääsisi pakoon tätä arkielämää, jos ei olisi ihania haaveita tulevasta? Eikä sitten välttämättä niitä unelmia, joita ei voi edes ikinä saavuttaa, vaan myös niitä, jotka oikeasti päättää toteuttaa ja joiden saavuttamisen eteen on tehtävä tarkkojakin suunnitelmia.

Silti moni viettää koko elämänsä ajatellen vain, että "sitku". Sitku on enemmän rahaa, sitku lapset ovat isompia, sitku olen eläkkeellä. Mitä aikailet? Mikä sinua estää? Luuletko olevasi kuolematon?

Luuletko olevasi kuolematon?

No joo, maailmahan se estää. Ja oma järki. Ei sitä noin vain tehdä ainakaan kovin radikaaleja ratkaisuja. Toisaalta joskus tuntuu, että pienikin ponnistelu oman unelman eteen on toisille ylitsepääsemätön este. Onko sittenkin helpompaa ja turvallisempaa mennä sitä tuttua reittiä ja vain pysyä niiden haaveiden tasolla?

Nyt vajaa kolmikymppisenä voi vielä haaveilla ja uskoa siihen "sitkuun", eli tulevaisuuteen, joka on ihan nurkan takana ja jossa moni asia on paremmin tai ainakin toisin. Mutta mitä sitten, kun jossain vaiheessa havahtuu siihen, että tämä olikin tässä? Tämä oli minun elämäni.

Työkaverini 6-vuotias kummipoika on jo kaksi vuotta säästänyt Australian matkaan. Jokainen kolikko kartuttaa säästöpossussa olevaa matkakassaa ja jokainen täyttynyt possu kiikutetaan pankkiin. Toivottavasti poika jaksaa ponnistella unelmansa eteen samalla pitkäjänteisellä tavalla ja pääsee vielä joku päivä toteuttamaan suuren unelmansa. Sillä kuinka pitkälle jaksaa pelkällä unelmoinnilla, jos ikinä ei oikeasti aio toteuttaa yhtään haavettaan?