Erosin muutama kuukausi sitten monivuotisesta avopuolisostani yhteisestä päätöksestä. Tapasin jo parisuhteemme karikkovaiheilla kiinnostavan miehen, johon ihastuin tulisesti, mutta en ilmaissut kiinnostustani hänelle vielä silloin. Eron jälkeen aloimme tapailla ja ihastus kehittyi molemminpuoliseksi ja rakastuimmekin.

Ero, riidat lapsuudenperheen kanssa ja turvaton lapsuus alkoivat kuitenkin oireilla loppukeväällä masennuksena, jota on hoidettu lääkkeillä ja muutamalla psykologikäynnillä. Mukavasti alkanut seurustelusuhde on alkanut masennuksen myötä näyttäytyä päässäni kovin ristiriitaisessa valossa. Toisaalta tunnen, että monet tärkeät asiat loksahtavat kohdalleen: koen oloni turvalliseksi, olen voinut kertoa avoimesti ongelmistani, meillä on yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja seksikin on tyydyttävää. Toisaalta taas joinakin päivinä saatan tuomita koko suhteen tuhoon joskus pienemmistäkin asiasta (kuten kumppanin pukeutuminen ja tavat) ja joskus suuremmista asioista (mitä haluamme elämältä tulevaisuudessa).

Masentuneena on helposti vähän omissa maailmoissaan

Tuntuu, että suhde on mennyt nopeasti kovin arkiseksi. Välillä tunnen suhteen ylläpitämisen uuvuttavaksi: täytyyhän seurustelussa olla vastavuoroisuutta, mutta masentuneena on helposti vähän omissa maailmoissaan, hieman turtana, ja olen silloin fyysisestikin hieman vetäytyvä. Välillä kyseenalaistan, onko suhteessa riittävästi intohimoa ja yhteisiä unelmia, joille rakentaa. Vaan kun joinakin masennuspäivinä minulla ei ole unelmia ylipäätään, muuta kuin että elämä olisi tulevaisuudessa helpompaa ja vähemmän kipeää.

Olen ollut ennenkin masentunut, joten tiedostan, että masentuneena näkee joskus asiat synkemässä valossa kuin ne ovat. Silti on välillä mahdotonta erottaa, mitkä asiat johtuvat masennuksesta ja mitkä voisivat olla hälytysmerkkejä suhteen tilasta. Yritän myös huomioida poikaystävääni ja välillä ”tsempata” mielialaani hänen seurassaan, ettei kaikki pyörisi vain minun vointini ympärillä. Olen myös koettanut selittää hänelle tätä masennuksen taudinkuvaa, koska hän ei ole sellaista ennen nähnyt läheltä ja on ymmärrettävästi hieman ymmällään ja huolissaan.

Välillä tulee silti kamala epäilys, onko tällaisessa seurustelussa mitään järkeä? Että jos olen rakastunut ja suhde on hyvä ja kehityskelpoinen, pitäisikö minun automaattisesti piristyä poikaystäväni seurassa ja nähdä tulevaisuuttemme valoisana? Pyrin välttämään sitä, etten oikeuttaisi masennuksellani itsekästä ja ailahtelevaa käytöstä, mutta samalla en voi sille mitään, että joskus negatiiviset tunteet vain ryöpsähtävät jostakin selkäytimestä ja saan itkukohtauksia vaikkapa suhteemme tulevaisuudesta. Vaikka en halua dominoida suhdetta masennuksella, tuntuu silti, että kuormitan parisuhdettamme liikaa. Vaikka saammekin puhuttua asioista rakentavalla tavalla, kehittyykö suhteemme lainkaan terveelle pohjalle? Ja voiko avoimuus olla liiallista?

Psykologi Kaisa Malinen vastaa

Kuvaamasi ajatukset ja tuntemukset kuuluvat masentuneen taudinkuvaan. Masentuneen odotukset elämää ja tulevaisuutta kohtaan ovat pessimistisiä. Hänen päättelynsä ja ajattelunsa on masennuksen värittämää; hän muistaa ja huomaa kielteiset sanat ja teot myönteisiä helpommin. Hän osaa olla armoton itselleen. Pahimmillaan pienikin epäonnistuminen on merkki huonoudesta. Masentuneen usko omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa horjuu.

Masentuneen usko omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa horjuu

Parisuhteenne tulevaisuuden kannalta on olennaista, että tunnistat masennuksen merkit ja vaikutukset. Totta on kuitenkin, kuten kirjoitatkin, ettei masennuksen värittämiä tulkintoja ja suhteen pysyvämpiä puutteita ole aina mahdollista erottaa toisistaan. Masentuneelle hänen kokemuksensa ovat todellisuutta. Masennuksesta selviytymisessä auttaa, kun tätä todellisuutta osaa kyseenalaistaa. Kannattaako minun toimia tämän hetkisen tulkintani ja tämän hetkisen todellisuuteni pohjalta? Näenkö asiat samoin päivän, viikon, kuukauden tai vuoden päästä? Kiirettä päätösten kanssa ei siis kannata pitää.

Suhteenne tulevaisuus ei ole ennalta kirjoitettu. Sillä, miten te kumppanisi kanssa elätte suhteessanne, on sen sijaan suuri rooli tulevaisuuden kannalta. Kaikissa parisuhteissa on negatiivisia puolia, siihen ei tarvita masennusta tai masentuneen pessimististä näkökulmaa. On hyvä merkki, että jaksat kantaa huolta parisuhteenne ylläpitämisestä. Selvästikään et ole niin syvällä omassa pahoinvoinnissasi, ettet jaksaisi välittää myös kumppanisi olosta. Tämä on hyvä merkki sinullekin huomata.

Jos odotat kumppanisi ja parisuhteenne nostavan sinut masennuksen keskeltä, on sinulla varsin kovat odotukset suhteellenne. Se, että masentuneena näet suhteennekin kielteisemmässä valossa ei ole merkki siitä, että suhteenne olisi tuhoon tuomittu. Koska ette suhteessanne ole juurikaan ehtineet elämään aikaa ilman masennusta, ei sinulla ole vertailukohtaa siitä, millainen suhteenne voi olla myötämäessä. Olette heti suhteenne alussa joutuneet vastamäkeen. Henkinen pahoinvointi voi olla suhteelle fyysisiäkin sairauksia kovempi kuormitustekijä, koska masentuneen, ahdistuneen tai muuten pahoinvoivan suhtautuminen puolisoon ja elämään laajemminkin muuttuu.

Ajatustesi ja huoltesi suhteuttamisessa auttanee kumppanisi kanssa keskustelu. Kuinka hän näkee suhteenne? Miten hän voi ja jaksaa? Näkeekö hän suhteessanne sellaisia mahdollisuuksia tulevaisuudessakin, jotka kannattelisivat nyt vaikeuksien yli?

Viitaten viimeiseen kysymykseesi avoimuudesta, uskon liiallisen avoimuuden olevan riski lähinnä siinä tilanteessa, jos suhdettanne alkaa värittää pelkästään sinun masennuksesi ja siitä keskusteleminen. Tässä tilanteessa sinun olisi hyvä kysyä itseltäsi, saatko tukea jaksamisellesi tarpeeksi myös suhteenne ulkopuolelta.