Kun vauva horjuttaa mieltä
Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii 10-20 prosenttia naisista. Kahden lapsen äiti kertoo omasta toipumisestaan.
Vauvantuoksua horjuvan mielen talossa
”Olimme yrittäneet lasta vuosia. Vihdoin hedelmöityshoitojen tuloksena syntyi poika vuonna 2004. Odotusaikana olin ehtinyt lukea odotus- ja vauvakirjallisuutta niin rutkasti, että tietyt asiat olivat jo ajatuksissa valmiina. Olin päättänyt, että imetän pitkään, kantelen kantoliinassa, elän elämäni onnellisinta aikaa rakkaan mieheni sekä vauvamme kanssa. Synnytyksen olin päättänyt hoitaa luonnollisesti: ilman liikoja kipulääkkeitä Vangeliksen tuodessa rauhoittavaa merellistä tunnelmaa. Minulla oli kokemusta koliikkivauvojen hoidosta, kun olin kummityttöni kanssa tätä läpikäynyt hänen ollessa vauva. Uskoin, että hoidan äitiyden upeasti, varmasti sekä tietysti keskittyen varhaisen vuorovaikutuksen täydelliseen onnistumiseen.
Itkua, epävarmuutta ja ahdistusta
Vauvamme ollessa kuukauden ikäinen menin neuvolaan täydellisesti laittautuneena: vauva vaatetettuna sävysävyyn ja minä meikattuna. Olin taistellut imetykseni kanssa sekä jatkuvasti huutavan vauvani kanssa. Olin kaikkea muuta kuin pirteä. Terveydenhoitajan kertoessa vauvan vähäisestä painonnoususta sain paniikin. Olenko pitänyt lastani nälässä? Hän ehdotti korvikelisän antamista, jonka koin hyvin loukkaavana tajuten kuitenkin, että vauvan on saatava ravintoa. Kotona itkin ja koetin pumppailla maitoa ties missä asennossa miehen katsoessa ihmeissään. Kantoliina osoittautui turhaksi, koska sen sisällä nyytti ei rauhoittunut. Imetys alkoi tuntua ahdistavalta ja vauvan läsnäolo sai
aikaan valtavan kuuman aallon, joka oksetti. Ihmettelin olotilaa, mutta sitkäesti koitin antaa rintaa – tiesinhän pilaavani lapseni terveyden, altistavan hänet allergioille sekä pilaavan varhaisen vuorovaikutuksen, jos en täysimetä.
”Vauvan läsnäolo sai aikaan kuuman aallon, joka oksetti.”
Kastajaisten oltua vihdoin ohi huomasin, etten ole oma itseni. Olin ärtyinen miehelleni, joka yritti tehdä kaikkensa, että meillä olisi hyvä olla. Tunsin omantunnon tuskaa kaikista kielteisistä tunteistani ja oletin, että jos vauva näkee minussa vakavan tai surullisen ilmeen, hänen psyykkinen kehityksensä häiriintyy. Asiat alkoivat saada ylisuuria ja jopa sairaalloisia merkityksiä, mutta en ajatellut niiden olevan epänormaaleja. Syyllistin itseäni kaikesta: vauvan itkusta, imetyksen epäonnistumisesta, väsymyksen tunteesta ja pahasta olosta. Tunsin olevani huono äiti ja näin kaikissa muissa sitä äitiyttä, mitä itse en onnistunut kovista yrityksistäni huolimatta lapsellemme tarjoamaan. Aloin vältellä muiden äitien tapaamisia, koska häpesin korvikevauvaani – olinhan eri tutkimusten mukaan pilannut lapseni tekomaidolla.
Tule kotiin, en voi hoitaa vauvaa
Sitten aika nopeasti se iski. Paniikkioire, ahdistus ja pelko. Olin varma, etten osannut hoitaa lastani oikein. Hänhän itki, joten selvästi olin epäkelpo äitinä. Tunsin ahdistusta vauvan lähellä. En voinut käydä edes vessassa ilman, että laulelin vauvalleni. Olihan minulla itselläni ollut täydellinen äiti, joka lauloi, leikki ja hoiti kodin sekä muut.
Mies opiskeli tuolloin ja tiesin, että hän oli puhelimen päässä. Eräänä päivänä vain soitin ja sanoin, että tule kotiin. En voi hoitaa vauvaa. Sille voi tapahtua jotain pahaa. Sitä ennen olin piilottanut kaikki terävät esineet, koska pelkäsin, että ne voivat lentää vauvan päälle. Olin siivonnut, pessyt, silittänyt, pumpannut vähäistä maitoani sekä viihdyttänyt vauvaani. Olin kirjoittanut vauvakirjaan, lähettänyt sähköpostikuulumisia perheestämme sukulaisille, kertonut äidilleni kuinka hyvin meillä menee….
”Näin kaikissa muissa äitiyttä, mitä en itse onnistunut lapsellemme tarjoamaan.”
Mies pelästyi. Muistan hänen epävarmuutensa ja ihmetyksensä, mikä vauvassa on vikana. Hän ei nähnyt minun masennustani, vaan uskoi vauvan olevan liian raskashoitoinen, jopa sairas. Vaikka todellisuudessa minun mieleni oli liian raskas. Vauva oli loppujen lopuksi helppohoitoinen. Ja lisäksi täysin terve sen ikäinen vauva.
Neuvolan kautta sain pian apua tilanteeseen, jossa en yksinkertaisesti enää voinut olla. Tiesin että turvallisuussyistä meidän on kerrottava tilanne. Olin aivan vakuuttunut siitä, että tulen sekoamaan hetkenä minä hyvänsä ja aiheuttamaan jotain vakavaa vauvallemme. Turvasin kaikin keinoin hänen elämänsä. Enkä tajunnut, että minä olin sairastunut.
Mies vastuussa ja minä särkynyt
Mies tajusi pian tilanteen: olin hukannut itseni. En muista tarkalleen, miten hän asiaan reagoi. Muistan kuitenkin antaneeni vauvan usein hänelle, koska en voinut pitää sitä sylissä, kun se ahdisti liikaa. Lääkkeiden avulla sain ensiapua ja pian aloitin pitkäkestoisen terapian, jossa minulle diagnosoitiin keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus. Tosin muistan ihmetelleeni diagnoosia, kun en tuntenut varsinaista masennusta. Psykiatri tiesi heti, miten asia tulee hoitaa. Hänen lauseensa rauhoitti minut: ”Et ole tulossa hulluksi.”
Mies jäi opinnoistaan pois vähän väliä ja hoiteli vauvan perustarpeet, kun minun piti terapeutin määräyksestä levätä, antaa itselleni luvan mennä vaikka kävelylle ja vain olla ilman suorittamista. Siivous kiellettiin, samoin niiden ihmisten tapaaminen, jotka aiheuttivat päänvaivaa, kuten anoppini. Vaihtoehtona kun oli toipua osastolla, mutta onneksi mies otti vastuun, niin sain olla kotona – tosin osastolla olisin saanut oikeasti levättyä.
Toipumisen tiellä ja perheeseemme tutustuen
Äidin ja isän roolit eivät siis saaneet mitenkään normaalia mahdollisuutta sairastumisestani johtuen. Miehelle lankesi kohtuuttoman suuri vastuu kodistamme sekä vauvastamme. Minulle tuli valtavan iso työmäärä oman mielenterveyteni kanssa. Äitiyskäsitys mullistui alle kuukaudessa ja kaikki täydellisyysasiat haudattiin terapiassa. Lähdin rakentamaan minääni äitinä toisenlaisesta lähtökohdasta: inhimillisestä ihmisestä, jolla on lupa vihata, ärsyyntyä ja olla väsynyt. Lause ”Riittää, että olet riittävän hyvä äiti” oli tärkein, joka tuki minua toipumisen tiellä.
Kun lähipiirimme onnelliset vauvaperheet iloitsivat perheestään, kävivät kantoliinatapaamisissa, kahvittelivat toistensa luona imettäen luonnollisesti ja olivat kasvamassa yhdessä perheenä, me elimme erilaista perhe-elämää. Keskityimme lepoon, perusasioiden hoitoon, vaatimattomiin iltoihin sekä pieniin nautintoihin. Kotona opettelimme yhdessä tuntemaan toisemme. Teräaseet palasivat hiljalleen takaisin paikoilleen ja aloin nauttia ruuan tekemisestä. Uskalsin keskittyä lehden lukemiseen, vaikka vauva oli lattialla. Tiesin, ettei se hajoa leikkiessään yksin lelujensa kanssa. Opettelin myös aitoa läsnäoloa. Juuri sitä varhaista vuorovaikutusta, jota tekemällä yritin tehdä.
Parisuhteen ongelmia
Parisuhde-elämäämme masennus vaikutti hyvin laaja-alaisesti. Seksuaaliset halut katosivat masennukseni keskellä ja pelko uudesta raskaudesta varjosti elämäämme. Keskityimme vain olemaan isä ja äiti unohtaen, että olemme myös mies ja nainen. Elimme voimakkaasti vauvamme kautta, vuorotellen jaksamisemme kanssa. Kun vihdoin itse aloin voida paremmin, mies alkoi oireilla: voimakasta väsymystä, motivaation puutetta ja hermostuneisuutta. Kun minä olisin ollut valmis läheisyyteen ja rakkauteen, mies ei halunnut. Minun oli ymmärrettävä hänen loppunpalamisensa ja annettava aikaa. Mies sanoi usein, ettei hän ole koskaan saanut keneltäkään tukea ja ymmärrystä toisin kuin minä. Synnytyksen jälkeinen masennukseni oli monilta salassa. Halusimme suojella itseämme emmekä kokeneet tarpeelliseksi jakaa vaikeaa vaihetta jokaisen kanssa. Pariterapiassa kävimme muutaman kerran, joka osoittautui hyödylliseksi. Oli kuitenkin tehtävä työtä, että mies saisi kirittyä opintonsa, jotta valmistuisi joskus. Se vaati joskus äärirajoille menemistä ja minun oli pyydettävä vihdoin apua omalta äidiltä, kun perheeseen alettiin odottaa toista lasta.
”Kun aloin itse voida paremmin, mies alkoi oireilla.”
Tärkein tuki terapian ja mieheni ohella oli kuitenkin vertaistuki. Aluksi en uskaltanut edes mennä Äimä ry:n nettisivuille, koska uskoin että joku näkee minut monitorin kautta. Hiljalleen tutustuin, ja lopuksi liityin. Se oli helpotus. Sain ensimmäisen kerran ympärilleni tukijoukon, joka ymmärsi täysin ajatukseni. Sain olla kasvoton sähköpostilistalla, mutta silti tunsin ensimmäistä kertaa kuuluvani oikeaan paikkaan: joukkoon saman kokeneita äitejä, jotka kaikki rakastivat lastaan alusta alkaen. Jotka kaikki kärsivät sairaudesta, joka olisi voinut hoitamattomana lamaannuttaa.
Vertaistuen avulla perheemme muuttui niin sanotusti normaaliksi. Ymmärsin mieheni tarpeen olla yksin. Olihan hän kantanut valtavan suuren vastuun valittamatta. Edelleen kuulun vertaistukiryhmään, nyt tosin senioreihin. Ne ihmiset eivät ikinä tule poistumaan elämästä, sillä toinen toisiamme tukien olemme voittaneet suurimman asian: mahdollisuuden eheytyä, kasvaa äitiyteen ja ymmärtää itseämme.
Tänä päivänä tuo vauva on 3-vuotias poika, joka osoittaa lempeästi rakkautensa meihin sekä pikkuiseen siskoonsa, joka syntyi kesken toipumisen. Korvikelapsemme on rakastettu ja hoidettu. Vähän aikaa sitten poikani nauroi suihkussa tissejäni ja kysyi, miksi äidillä on sellaiset. Sanoin, että niistä hän sai vauvana maitoa. Eikä se kirpaissut yhtään. Sillä saihan hän. Sen aikaa kun sai.
Teksti: nimim. Äitinä ehjä
Faktaa
Synntyksen jälkeinen masennus on kohtalaisen yleinen sairaus. Siihen sairastuu noin 10-22 prosenttia äideistä. Se koskettaa Suomessa joka vuosi arviolta noin 6000–10 000 äitiä ja perhettä. Synnytyksen jälkeinen masennus vaikuttaa laajalti sekä äidin itsensä että koko perheen elämään.
Synnytyksen jälkeinen masennus on hoidettavissa, mutta moni äiti jää ilman asianmukaista tukea sekä apua. Häpeä ja pelko vaikuttavat myös avunsaannin hakemiseen sekä sairauden myöntämiseen. Siksi vertaistuki on muiden hoitomuotojen (SSRI-lääkitys, hormonihoito, keskusteluterapia yms.) ohella yksi äitien tärkeimmistä tuista ja avuista.”
Mistä apua?
Äimä ry. on valtakunnallinen vertaistukea tarjoava Äidit irti synnytysmasennuksesta ry. Äimässä on mahdollisuus liittyä sähköpostilistaan ja saada Äimän postia sekä tutustua samaa kokeviin ihmisiin luottamuksella. Äimä ry:n sivut
Kirjallisuutta:
Antti Ahokas ja Marjatta Aito (2001). Synnytyksen jälkeinen masennus. Lue artikkeli
Piia Haarala (toim.) (2006). Vauvan varjo. Kokemuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Kirjapaja.
Anna-Leena Härkönen (2001). Heikosti positiivinen. Otava. Tilaa kirja!
Kuva: Flickr/FromSandToGlass
No Comment